Hulluuden symbolit

Toinen persoona paikalla = ADHD-kohtaus —> Ahdistuspiikki = ääni lähti Tässä sitä taas istutaan, helvetillisen ahdistuksen kanssa mykkänä. Puhumisesta saan haaveilla.  Kaikki näyttää niin vieraalta, mutta tavallaan tutulta. Hei sinä, joka olet puoliksi paikalla kuka olet? Kysyn ajatuksissani persooniltani. Vastausta ei kuulu.  Oletko Nadja (kutonen)? - Ai et? No kuka olet?  Vastausta ei kuulu. Kaikki keskustelevat keskenään eikä kukaan vastaa, vaikka tiedän heidän kuulleen. Kysyn uudestaan, jolloin saan Lenitan(ykkösen) ärähtämään "Etkö sinä vitun huora muista, SINÄ ET SAA KYSYÄ MITÄÄN!? No mutta jos sinua kerran noin paljon kiinnostaa, niin se on Elina eli numero 17, hän on mykkä joten et saisi häneltä vastausta. Ootkos nyt tyytyväinen?!" Romahdan taas syvemmälle ahdistuksen meren pohjaan. Hapen puute valtaa kehoni, vaikka tiedän etten ole meressä, eikä mulla ole paniikkikohtausta päällä tuntuu etten saa happea. Kysymykset valtaa mieleni: Miksi meitä on taas yksi lisä...

"Ei ole mahdollisuutta päästä täältä jään alta pois, tunnen kuinka selkäni osuu jo pohjamutaan. Pinnalta tuleva valo alkaa hiipumaan, pohjasta irtoava muta alkaa menemään sen eteen. Tunnen kuinka hapen puute valtaa kehoani, se tuntuu inhottavalta mutta myös helpottavalta.  Suljen silmäni hitaasti, tunnen kuinka hymyilen, niin aidosti. Tiedän lopun olevan lähempänä kuin koskaan.  Kuulen vielä ihmisten huudot. He huomasivat että jää petti altani, mutta liian myöhään. Avaan silmäni ja huomaan että muta on laskeutunut takaisin pohjaan. Katson kuinka ihmiset yrittävät jään päällä löytää minut. Hymähdän ja yritän sanoa heille " Kiitos kun yrititte, kiitos kaikesta mutta olen nyt kuoleman oma, näin on paljon parempi, kenenkään ei tarvitse miettiä että miten pärjään, pääsette minusta lopullisesti."  Ympäristö sumenee, valo kirkastuu, äänet hiljenee.  Taidan olla elämän ja kuoleman rajalla. Tunnen kuinka saan taas happea, vaikkei kuolleet hengitä, valo vain jatkaa kirkas...

"Peilistä näkyy kaksi kuvaa.." -Uniklubi  En tiedä miten tuo kappale liittyy tähän kirjoitukseen, mutta antaa mennä.  Kirjoittelen tänne nähtävästi liian usein.. Pitäisi vähän rauhoittaa... Tulipa taas sanottua järkevästi hoitajalle.  Mitä me enää salaillaan tätä? Me kerätään arpia ja ne on mielestämme kauniita, sitä ne ei voi ymmärtää.  Hoitaja kysyi poistuttuaan tikit että onko kauniita? Kun hän alkoi poistaa tikkejä ensimmäinen persoonistani otti valtaansa. Muutuin ylpeäksi ja kerroin kuinka keräilen arpia ja kuinka ne ovat mielestäni kauniita. Ja persoonani vastasi tälle hoitajalle: "Olisihan nuo isompina kauniimpia. Kannattaa varmaan laittaa lappu päälle etten revi niitä kauniimmiksi"  Saman tien kun poistuin hoitohuoneesta, häpeä valtasi minut. Kiitos rakas persoonani, olisitko voinut hoitaa tämän yhtään hienommin? En kehtaa näyttää kasvojani enää tämän hoitajan edessä. Häpeä on niin suuri, toki voisin mennä selittämään tapahtuneen, mutta uskallanko? Yritä...

Tein sen.  Eilen illalla tikitys päässäni huipentui. Tikit lähti, haava aukesi. Nauroin vaan. Kukaan ei osannut arvata.  Ne sai sen mitä halusivat. Ne nauroivat kun purin tikkejä irti. Ja kehuivat kuinka toimin kerrankin oikein. Ne olivat ylpeitä minusta . Olen vain maalannut kauhukuvia siitä kuinka menetän asunnon ja joudun luopumaan koirastani. Mutta nyt uskoni pärjäämiseeni on kuollut. Jos saat sen käsityksen että kukaan ei usko sinun pärjäävän, miten luotat pärjäämiseesi itse? Kuoleman toiveet valtasi mieleni. Niin valtasi. Nyt mielen valtaa itsemurhasuunnitelmat ja väkivaltaiset ajatukset. Kuinka tappaisin henkilön X? Repisinkö leuan kokonaan irti ja sitten raatelisin hänet ja repisin sisäelimet ulos?  Näitä mieleni pyörittää nonstoppina. Jatkuvasti. Jos en suunnittele jonkun muun tappamista, suunnittelen omaa kuolemaani. Viiltäisinkö kurkun auki? Entä jos ottaisin kaikki mahdolliset lääkkeet ja hyppäisin junan alle? Entä jos kuitenkin heittänyt itseni? Eiiiih... En ...

Tuntuu kuin olisin pilannut kaiken. Taas epäonnistumisen pelkoani ruokitaan, suunnitellaan rangaistusta kun kerran epäonnistuu. Seuraavana tuleekin sitten rangaistus.  Peli on hävitty. Olen pettynyt itseeni, muut on pettyneet minuun. Pilaan kaiken. Yritän pitää järkeni rippeet kasassa. Etten vaan revi tikkejä irti tai satuta itseäni.  Ahdistuspiikki tupakkapaikalla toisten potilaiden huutamisesta, hyökkää tai pakene refleksi iski päälle. Pakenin tilanteesta, sydän hakkasi täysillä, paniikki oli iskemässä päälle, kävin pyytämässä tarvittavan jolloin jalkani sanoi sopimuksen irti. Kantapääni ei painu maahan. Tätä voi jatkua vielä 8tuntia. 

Uppoamaan syvemmälle jään alle.  Ahdistus kasvaa, mieleni rakenteet murenee. Hulluus ottaa valtaa. Persoonien äänet voimistuu, ne nauravat ja kiroavat minut alinpaan helvettiin.  Hah, sietäisit kuolla! Tapa itsesi. Ja paskat, älä välitä muiden mielipiteistä, ole rauhassa itsekäs. Ja muistatko mitä me sovittiin? Jos unelma särkyy pääsemme hautaan mätänemään. Tuntuu kuin alkaisin muuttua savuksi, haihdun hitaasti tuulen mukaan.  Mieleni on kuin vasaralla hajoitettu lasi. Aivan yhtä pieninä sirpaleina. Sinne sekaan on hajonnut järkeni rippeet. Nojaan vessan seinää vasten, yrittäen kasata mieleni rippeet ja pysyä järjissäni. Päässä kaikuu persoonani käsky   pure tikit irti.. Yritän pitää itseni kasassa, ei en halua purra niitä irti! En saa purra niitä!  No kärsi sitten. Vastaa persoonani nauraen.  Meinaan romahtaa vessan lattialle itkemään, hammasta purren kasaan itseni.  Itsetuhoiset ajatukset valtaa mieleni,  Ahdistus valtaa kehon. Pitäisikö sittenk...

Pelko pennun menettämisestä ei ole laantunut. Tekisi mieli sanoa että myydään se pois, jotta voisin huoletta tappaa itseni. Mutten pysty.  Tekisi mieli vaan lähteä vetää pää täyteen niin viinaa että saisin alkoholimyrkytyksen ja kuolisin siihen.  Odotan että pääsen takaisin terieni luokse. Odotan sitä että saan raadella käteni, jalkani, koko kehoni pilalle. Olen edelleen syvällä jään alla, eikä enää ylös pääsemistä ole toivoa. Vajoan hiljaa syvemmälle, kuolemaa odotellen. Eilen olin niin pohjalla, että aloin itkemään hoitajan nähden, tästä tulet saamaan rangaistuksen. Pelkään vaan niin paljon että joudun luopumaan pennusta ja menetän sen asunnon. No tässä taas näet sen, älä yritä mitään jossa voit epäonnistua, pilaat vain kaiken!  Hoitaja sanoi "sulla on nyt näytön paikka, oot pari kuukautta ilman osastojaksoja tai viiltelyä."  Siitähän olo paheni. Ei susta oo siihen. Hoitaja (ilmeisesti) huomasi sen ja vaihtoi puheenaihetta. Ainut kerta kun yritän tosissani puhua mi...

Kamala ahdistus! Menetän ehkä kaupungin tukiasuntoni. Sossuni kysyi että pitääkö laittaa toiseen kuntoutusyksikköön hakemus. Jos menetän asunnon, se meinaa että joudun luopumaan tuosta pennusta. Sitä en enää kestä.  Sitten täällä osastolla eräs potilas rupesi huutamaan hoitajalle, paniikkikohtaus oli satavarma. Onneksi se tuli lievänä, itkin, hyperventiloin ja tuijotin itseäni peilistä.  Tänään lääkäri sai tietää pakko-oireistani. Mulle on erittäin tarkkaa järjestys esim. Leffojen pitää olla aakkosjärjestyksessä, kynien on oltava sateenkaaren värien mukaan järjestyksessä ja sitten jos on jotakin missä on numeroita esim. mun hopeanuoli mangat, niiden on oltava numerojärjestyksessä.  Sitten on pakko pestä kädet kolmesti, on pakko tarkistaa esim. Onko valot jäänyt päälle tai että onhan avaimet varmasti mukana, onhan ovi lukossa ja nämä varmistan monta kertaa.  Ja sitten on olemassa "pahoja lukuja" jotka ovat 13 ja 31 + kaikki muut parittomat paitsi 7. Ja sitten on pakko...

Kun aiemmin kirjoitin kuinka kävelen heikoilla jäillä, kuunnellen jään rasahtelua, nyt se jää petti. Upposin jäihin, olen syvällä pinnan alla, odottaen kuolemaa. En ole pitkään aikaan ollut näin maassa.  Tulin eilen osastolle, kun ei ollut vaihtoehtoakaan.   Masennustestit huutaa hoosiannaa.  Olen kuoleman väsynyt, mutten nuku.  Ajatukset valtaa viiltely ja itsemurha. Älkää huoliko, en tapa itseäni koirieni takia. Täällä osastolla oleminen on yhtä tyhjän kanssa. Jos täältä saisi apua olisinko ollut vajaa vuoden sisällä täällä seitsemää kertaa? Ja kaiken lisäksi, olen ollut täällä päivän, rooli on ollut päällä, koska mulla on ollut mieshoitajia. Eikö se vittu mene perille että pelkään miehiä?? Seitsemän vitun jaksoa samalla vitun osastolla, eikä vieläkään ymmärretä että pelkään niitä saatanan miehiä.. Anteeksi kiroiluni. Meinaa vaan turhautuminen lähentyä huippua. Täälläkin olo on räjähdysaltis. Mutta nyt siihen ei vaikuta muiden puheet pelkästään, myös omat ajatuksen...

"Tää on mennyt tosi läheltä, kun jänne näkyy." Sanoo lääkäri. Siitä näki että se oli oikeasti huolissaan. Hämmästyin, eihän yksikään lääkäri ole ennen välittänyt paskaakaan. Laitettu tikit, sanottu että ei kannata ja jos on ollut välttämätöntä ja olen halunnut, niin laittanut lähetteen osastolle.  Eilisen viilto meni odotettua syvemmäksi. Nyt odotan että pääsen psykiatrin arvioitavaksi. Jos luulevat että suostun osastolle menemään, eivät siinä kyllä onnistu. Hoitaja tuli sanomaan ärsyttävän iloinen ilme kasvoillaan "Nyt kävi hyvä tuuri, sulla on Walk in- lupa osastolle vielä voimassa, niin voit siirtyä sinne."  Hänen ilmeensä meni vakavaksi kun sanoin etten ole menossa sinne.  "No tuota, sulla varmaan on tuon osaston numero että, soita sinne jos haluat ja sano että sulla on niin vaikea olo että tulet takaisin." Hoitaja jatkaa ärsyttävä ilme kasvoillaan.  No sitten pääsinkin lähtemään. Kun menin päivystykseen laitoin äidilleni viestiä että menen katsomaan k...

Kuuntelen kuinka ne keskustelee viiltelystä. Haluvat viiltää käteen paljon haavoja ja yhden niin syvän haavan että luu näkyy. Sanon niille etten voi viiltää. Ne uhkaavat ottaa minut valtaansa ja viiltää valtimot auki, jos en viillä edes yhtä haavaa. Keskustelen niiden kanssa ja saimme sovittua että yksi vähän syvempi viilto, kun rasvakudos näkyy niin ne ovat tyytyväisiä.  Minä otin tuon terän, joka on minulle jo paras ystävä, käteeni ja viilsin oikeaan käteen haavan. Haava ei aluksi edes auennut kunnolla, joten jatkoin saman haavan viiltämistä. Yhtäkkiä havahdun, vasemman käteni sormet ovat yltäpäältä veressä, haavataitokset jotka olivat oikean käteni alla ovat läpimärkiä verestä. Ystäväni eli terä, ei meinannut enää pysyä kädessäni, pyyhkäisin sormeni puhtaisiin haavataitoksiin ja jatkoin. Sain niiltä jo luvan lopettaa, mutten pystynyt. Viiltäminen helpotti oloa niin voimakkaasti. Tunsin lämpimän veren valuvan pitkin kättäni. Ne nauroivat pääni sisällä, nyt varjokettu ymmärtää mik...

Katson kuinka terä liukuu kättäni pitkin, Tunnen lämpimän veren, Tunnen kuinka paha valuu sisältäni pois. Näköni sumentuu, näen vain terän ja veren. Tiedostan kaiken mitä teen, mutten pysty lopettamaan, tunne vie mukanaan. Tunnen kuinka veri valuu, mutten tunne kipua, katson vain valuvaa verta, jatkan ja jatkan.  Havahdun kun terä ei enää pysy kädessäni. Käteni on liian veriset, lavuaari on aivan veressä. Nyt olen päivystyksessä. Päivällä käteni halvaantui kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla se kesti 10minuuttia ja toisella kerralla puolituntia,  Ahdistus valtasi kehoni. Muistan epäilleeni että olenkohan tänään päivystyksessä? Tyrmäsin sen, enhän minä enää päivystykseen mene.  Nyt istun täällä. Mutten mene osastolle. Edit// 23 tikkiä tuli

Itken sisäisesti, Tunnen kuinka mieleni repeää riekaleiksi. Mietin, miksen voisi vaan kadota?  En jaksa elää enempää, mutten voi kuolla. Kuka silloin hoitaisi koirani? Kuka ottaisi sen omakseen? Vaikka koen että sen olisi parempi olla jonkun toisen omana. Pelkään pilaavani tämänkin mahdollisuuden. Mutta jos joudun luopumaan tästä pennusta, sitten en ota enää IKINÄ koiraa.  Tänäänkin juttelin hoitajan kanssa. Hän yritti saada taivuteltua mut yön ajaksi osastolle. En suostunut. Pääsimme kuitenkin kompromissiin ja tulin äitini luokse. Aamulla ensimmäinen ajatus oli "En halua herätä enää, koskaan." "Pakko saada terä jostakin! Nyt on aivan pakko!!" Oli seuraava. Antakaa mun vaan nukahtaa ikiuneen.. Tuntuu siltä että elämäniloni valuu sormieni välistä maahan. Kadoten täysin. Ahdistus vain sataa päälleni, lisääntyen vain.

Mä en jaksa.  Tuo pentu on aivan ihana, suloinen yms. Mutta siltä ei lopu energia. Nytkin kun tultiin sisälle, samantien kauhea virtapiikki iski päälle ja paheni vaan kun sammutin valot. Rupesi haukkumaan ja riehumaan. Ei siinä mitään jos se haukkuu, mutta kerrostalossa klo 22 jälkeen ja en ole varma mihin aikaan täällä alkaa hiljaisuus. Olen heikoilla jäillä. Kuulen kuinka jää rasahtelee allani, peloissani jatkan kulkemista. En ymmärrä huutaa rantaan että kohta saattaa jää romahtaa altani. Jatkan sinnikkäästi eteenpäin, uskoen että kohta jää on tarpeeksi kestävää kannattelemaan ja että ranta on lähellä. Laput silmillä kuljen eteenpäin, suljen kaiken pahan mielestäni pois. Mutta kun ajatuksiaan liian pitkään sulkee pois, ne iskee kymmenkertaisena päälle.  Pidättelen kyyneleitä, tää ei taidakaan onnistua.  " Oisko parempi mennä hautaan? Kun et pysty olla missään?" Kuulen erään osan kysyvän. Olen keskutellut kaikkien osieni kanssa pääni sisällä ja suurin osa heistä ei halua...

Istun ja tuijotan sitä.  Se on kiiltävä, kaunis metallin värinen.  Käteni kutsuu sitä "leikkimään".  Ihoni vetää sitä puoleensa, kuin magneetti.  Näen kuinka se liukuu kättäni pitkin, Katson kuinka veri valuu, Tunnen kuinka ahdistus valuu veren mukana . Huokaisen helpotuksesta . Sinne  meni 3viikkoa ilman itsensä satuttamista. Vaikka juttelin tänään hoitajan kanssa, tartuin silti puukkoon. Tarvittavaa lääkettä olen tänään ottanut jo yhden, yhden voin vielä ottaa. Mutta säästän sitä iltaan/yöhön. Koska silloin on hankalin olo. 

Tässä on mun toteutunut unelma. Mä aion pitää siitä kaikin käsin kiinni. Mutta ajatuksista sanotaan että päästä irti elämästä. Yritän keksiä keinos ahdistuksen lievittämiseen. Päässä kaikuu "viillä" mutta kun en haluaisi viiltää. Keinoni käyvät vähiin. Lenkillä ollessani räjähdin tälle pienelle 11viikkoiselle pennulle, kun säntäili hihnassa. Miksi? Olen todella väsynyt ja väsymyksen takia ahdistunut. Ja tässä on ollut niin paljon kaikkea. Olen muuttanut omaan asuntoon, hakenut pennun ja saanut elämääni monta uutta ihmistä. Nyt elämässäni on ollut yhteensä yli 250 ihmistä.  Ja vähän väliä joku katoaa/vaihtuu.  Olen liian väsynyt tähän ihmisten vaihtumiseen, liian väsynyt tällähetkellä taistelemaan oireitani vastaan. Edes tuo pieni pentu, ei saa oloani paremmaksi. Mutta pidän siitä viimeiseen asti kiinni. 

Yksi meistä on poissa.  "Vaikka teit paljon tuhoa kehoomme, olit silti osa meitä. En kanna sinulle kaunaa. Olithan osa minua, kuuluit minuun, vaikken sitä itse halunnut uskoa. Nyt kun olet poissa, tuntuu kuin oudolta, haikealta. En ymmärrä miksi, ethän ollut elävä ihminen.  Olit pääni sisäisen helvetin johtaja, teit mielivaltaisia päätöksiä, olit kuin diktaattori. Tiedän että halusit vain helpottaa oloasi, etkä osannut johtaa 14 muuta osaa. Olit kuitenkin 13-vuotias lapsi. Et voinut edes osata johtaa. Tämä oli muilta väärin pistää sinut johtamaan.  Kuolit koska paineet kävivät liian suuriksi, muutama osistani alkoi nostamaan kättään sinua vastaan, et kestänyt sitä että sinua uhattiin.  Lepää rauhassa osa numero 7 eli Nita" Kun hallitsija kaatuu niin sotilaat pakenee. Eli rauha maassa. Ainoastaan järjen ääneni eli osa nro. 8 on jäljellä. 

Räjähdyspiste lähestyy.  Persoonat riehuu, niin etten ajatuksia kuule. Kuulen pääni sisältä pauketta, huutoa, naurua, hysteeristä itkua ja kiljumista. Sain kerrottua yöhoitajalle tuosta halvaantumiskohtauksesta, äänen katoamisesta ja uudesta persoonasta, sen takia että yököt ei rupea keskustelemaan sen enempää. Uhmasin persoonia ja ne vannovat kostavansa huomenna. Nyt ihan oikeasti pelkään että mitä he keksivät.  En jaksa enää edes hengittää. Ihmettelen sitä että miten jalkani kantavat vielä. Kaikki voimat menee elossa pysymiseen. Kuten olen aikaisemminkin sanonut, olen elossa, mutten elä.  Juttelin taas olennon  kanssa. Mutta tälläkertaa minä en jutellut vaan seitsemäs persoonani. Täydellistä muistikuvaa ei ole. Ainoastaan sen muistan että Olento ja seiska nauroivat minulle. Tietenkin olento nauraa kun seiska nauraa. Koska silloin seiska juttelee hänen kanssaan. 

Aluksi koko keho halvaantui, nyt lähti ääni. En pysty puhumaan. Toivottavasti tämä ei kestä taas neljää tuntia.. "Älä riko hiljaisuutta kun sen vihdoinkin sait." Olento  sanoo. Mulla ei ole mitää kontaktia tähän maailmaan. Elän meidän maailmassa. Kuulen todellisten ihmisien puheen kaukaisena. Persoonat kuulen liian läheltä. Olemmehan meidän maailmassa.  Tavallaan haluan takaisin todellisuuteen, mutta tavallaan en. Täällä on helpompi olla. Ei tarvitse puhua, kun asiat voi sanoa persoonille ja harhoille telepaattisesti.  Makaan peiton alla ja yritän kerätä voimiani, että jaksaisin laittaa maskin kasvoilleni kun lähden huoneesta. Kuulokkeet päässä, katson seinää ja taistelen persoonia vastaan. Tässä on helvetillinen työ pitää 15 eri persoonaa hallinnassa. Yritän pysyä omana itsenäni. Tuntuu että häviän kohta tämän taistelun. Olo alkaa muuttumaan fyysisesti heikoksi. Kaksi vuorokautta syömättä. Vähintään yksi vielä, niin olen tavoitteessani. En vaan uskalla käydä puntarilla....