Hulluuden symbolit

Silmät tyhjinä, toivoo vain että elämäni loppuisi pian. Ja sitten kun ei enää uni auta tähän väsymykseen, eikä mikään herätä mua tästä painajaisesta. Ulkona paistaa aurinko, mutta mä olen sisällä, lukkojen takana, eikä tuo ulko-ovi aukea kauniisti pyytämällä. Mä olen suljetulla osastolla, en vapaaehtoisesti vaan vastentahtoisesti. Ihmiset ympärillä tuntuvat pimeyden olennoilta, jotka inhoavat mua, tahtovat tuhota. Mä pelkään olla täällä, mutta minkäs teen? Ei se tarkkailu lopu jos vain pyydän. Mä olen täällä ja täällä mua pidetään kunhan tarkkailu päättyy. Sitten olen taas vapaa, vapaa kuin perhonen, lentämään enkelten luo. Mä en ole ikinä ollut näin varma että lennän pois täältä maan päält...

Ketä kiinnostaa näin lukuisat kyynelten valtameret? ei ketään, se on vaan fakta. Mä vaan itken päivästä toiseen tänne blogiin mutta harvoin saan aikaseks julkaista tekstiä. tuntuu vaan että onkohan tää kohta tässä siis tän bloginkin kohtalo. sillä ei musta enää kirjoittamaan. Nuo saatanan lääkkeet tuhoaa mun aivoja hetki hetkeltä. Tuntuu siltä että psyykkeeni pettää aivan kohta. Taas viimeyönä en vain kestä enää itseäni. Kaikki ideat mitä tulee mieleen on vaarallisia. Mä olen loppu. Tänään mä viillän itseni täältä unen ja todellisuuden rajoilta ikuiseen uneen. Mun on pakko. En kestä enää itseäni, tätä kehoa en kestä enää mitään. Istun kahvikuppi naamani edessä turhautuneena elämään. Mä lupaan itsellen...

En tiedä mitä tehdä. Tuntuu vaan että elämä valuu sormien välistä kuin hiekka. Oon niin vitun väsynyt enkä meinaa jaksaa edes hengittää. Tää on yhtä tuskaa. Päivästä toiseen kaikki pahenee hetki hetkeltä. Tuntuu siltä että psyyke pettää hetkenä minä hyvänsä. Kun olo pahenee kun harhat hyppii silmille. en  enää tiedä mikä on totta ja mikä ei. Jos tää elämä on loppuun asti tällaista miten tätä yksikään ihminen voi jaksaa..? En tiedä mitä mä enää elämältäni haluan pitää vaan jaksaa koko ajan tehdä paremmin ja paremmin mutta kun ei vaan jaksa. Mutta kun ei vaan kykene. Tää on niinku tuskaa. menetin kämppäni kun psyykkeeni ei kestänyt yksin asumista tuntuu että maailma koettelee taas niin pahasti. ei t...