Voimat loppu

Olen jo aika mestari nieleskelemään kyyneleitä.

Viimeisillä voimillani väännän kasvoni hymyyn, muokkaan katseeni iloiseksi ja muutan kehon kielen. 

Kaunistellen kerron olostani. Vakio lauseisiin kuuluu:

"Ei tämä vielä niin paha ole että tarvitsisin tarvittavan lääkkeen." 

Mutta nyt. Kyyneleet patoutuvat syvälle sisimpääni, mutta hymy alkaa kadota kasvoiltani, kehoni kieli alkaa puoltamaan oloani ja ilo silmistäni kuolee. Tuska ja ahdistus paistaa läpi. 

En mene kertomaan olostani hoitajille. En uskalla koska vuorohoitajani on mies ja pelkään miehiä. 

Tuskaa yritin lievittää puremalla kättäni. Ahdistustani puran tähän blogiin. 

Ajatukset pyörivät kivun ja syömisen ympärillä. Olen ollut vuorokauden syömättä ja tavoitteena on 3 vuorokautta.

Nautin näläntunteesta, mutta kun vatsa kurnii, se kuvottaa.

Ahdistaa kun en pääse lenkille, salille tai muutenkaan liikkumaan, koska menetin vapaakulkuni puremisen takia. Nyt kun kulkuja ei ole, en jaksa välittää purenko vai en. En jaksa välittää mistään. Voisin maata päivät sängyllä, käydä tupakalla ja olla puhelimella. Voimani ovat todella vähissä, niin psyykkiset kuin fyysiset, jo se että nousen sängyltä ja kävelen tupakkapaikalle, uuvuttaa. Saatika se kun joudun miettimään pakkotoistolla syömisiäni, kuuntelemaan persooniani ja yrittää estää yhtä persoonistani ettei se ota valtaa. Yleensä epäonnistun pitämään persoonat kurissa, niin kävi myös tänään.

En halua kuolla, mutta en kestä sanaakaan.