Hulluuden symbolit

Häntä koipien välissä palaan tänne. Ehkä olen vain toivoton tapaus? Pystynkö kuitenkaan parantumaan..? Hammasta purren päivästä toiseen taistelen. Miksi en vaan voi voida hyvin..? Miksi olen taas tässä, vessan lattialla, kyyneleitä nieleskelemässä. Kaikki oli liian hyvää ollakseen totta. Olo on kaaottinen. Mieli huutaa, viillä! Mä vajoan menneisyyteen, Silmät sumenee, tervetuloa takasin , kuiskaa ääni pääni sisällä. Taas kuuluu naks! Ja terä on viiltänyt käteeni kauniin jäljen. Oonko mä oikeesti näin sairas? Mun mielestä viillot on kauniita. Pitäisi olla onnellinen ja kaiken pitäisi olla hyvin. Mutta eipä ole, masennus ja ahdistus on liian vahvoina. Epätoivo valtaa koko kehoni. Ei musta ole mihinkään. Musta tuntuu että mä oon vaan pilannut kaiken.

Oonko mä olemassa edes? En usko enää olevani olemassa. Onko todellisuus harhaa ja harha kuitenkin totta...? Mä olen pelkkä aave. Lakkaan hiljalleen olemasta. Kohta mua ei enää ole olemassa. Aikani alkaa olla täynnä. Kirjan viimeinen sivu näkyy jo. Kaikki vaan satuttaa, mä olen ihan finaalissa. Onko musta muuhun kuin kuolemaan? En saa elää, ja muut ihmiset sanoo että en saa kuolla? Miksi? Jos mä en tapa itseäni niin aiheutan vaan kaikkea paskaa muille. Huolestutan vaan kaikki ympärilläni. Mä pelkään olla elossa. Äänet pahenee kokoajan. Ne kuiskii asioita joita en haluaisi kuulla. Käskee ja haukkuu. Mun pitäisi tappaa itseni raa'asti. Mä haluan repiä hiukset päästäni, katkaista joka ainoan luun, viiltää kurkkuni auki ja mennä jäiden sekaan. Upota merenpohjaan ja jäädä sinne ikiajoiksi. Tai edes siihen asti että kroppa antaa periksi. Päästä mut pois, anna mun mennä. Lentää enkelten luokse. Tehtäväni on tähdeksi tulla. Näin musta joku ilo ees ois.