Hulluuden symbolit

Viimeinen päivä. Ja eikö perkele ne sulkenut mut osastolle.. Hoitaja nauroi mulle perjantaina hoidontarpeen arvioinnissa. Sain lähteä kotiin ja paniikissa viilsin taas.. 

Vuosi lähenee loppuaan ja samaten elämäni. Onko tänään se päivä..? Saapas nähdä.. Vaikka istun täällä päivystyksessä, jos pääsen kotiin niin kuolema ottaa henkeni. Mä liityn luokse enkeleiden, en enää mieti tätä pahaa maailmaa, lennän tähtiin ja unohdun ihmisten mielestä. Muutun muistoksi. Menen tanssimaan heikoille jäille, heh! Voin jo kuulla kuinka jää rasahtelee kehoni alla, ei enää päiviä erittele mikään, kaikki muuttuu ikuisuudeksi. Ajasta ikuisuuteen. Se on tavoitteeni. Olen pelkkä kuori, aave (jos enää sekään) todellisesta itsestäni. Kuka tai mikä enää edes olen..? Ei tarvitse kenenkään huolestua enää musta, mä muistoksi muutun. Lennän enkeleiden kanssa ja lakkaan vain olemasta. Tänä iltana syttyy taivaalle uusi tähti, sieltä korkealta mä katselen maailmaa, toivottavasti näin musta on jollekin jotain iloa. Sitten kunhan pääsen täältä, synkkä sieluni ei ole enää pelkkää kuviteltua jäätä. Kehoni jäätyy meren pohjaan, sieluni enkeleiden matkaan lähtee. Kuolemalle sanon tahdon. S

Mä oon ihan loppu. Viilsin taas vaihteeksi ja istun täällä päivystyksessä. Mä olen loppu ja tuntuu että oon ihan osasto kunnossa. Ollut jo viimeiset 3 viikkoa. Mutten ole menossa osastolle. Miksi menisin? Jos saan lähetteen jonnekin muualle niin suostun. Mutta tuskinpa saan. Päivystyksestä kotiin ja jumalaton paniikki päälle. Mä yritin viiltää kaulani auki, onnistumatta siinä kun kädet tärisee niin helvetisti. Mä lähden pian luokse enkeleiden. Todellinen varjokettu on kadonnut, mä olen vaan kuori, tyhjä ja autio. Päässäni humisee jatkuvasti ja äänet riivaa. Persoonat huutaa. Mä luovutan. Anteeksi.

Mä näen nyt tän sairaan maailman viimeiset lumihiutaleet. Kuolema on jo niin lähellä. Tää ei ole (vielä) itsemurhakirje. Mutta viimeisiä päiviä viedään. Päässä on rauha. Saan vihdoinkin polttaa tupakan rauhassa, sillä kuolinpäivä on päätetty. Tämä olo on jotenkin oudon ihana. Pääseepä äitinikin huolestaan. Kaikille paras mahdollinen ratkaisu on että mä siirryn ajasta ikuisuuteen. Huokaan helpotuksesta. Mieleni on vihdoin ja viimein rauhallinen. Mä en näe kevättä, en kesää taikka syksyä. Se päivä jolloin tämä loppuu on jo niin lähellä. Ellei ihmettä tapahdu, että peruisin suunnitelmani, niin en näe enää edes uutta vuotta. Olen pelkkä kuori, en välitä siitä miltä muista tuntuisi jos mä lähden luokse enkelten. Anna mun mennä, mä katkaisen ajan ja paikan kahleet ihan pian.

Mä en vaan jaksaisi millään edes hengittää. Milloin tää loppuu? "mä häviän ja haihdun pois. Ja toivon että mua ei ois. Olen pelkkä autio avaruus" - TikTak Elämä ei ole mua varten. Siispä mä en täällä enää kauaa taistele. Loppuuko elämäni vuonna 2017 vai 2018? Sitä ei tiedä kukaan muu kuin Itsetuhoinen. En edes minä. Mä annan sen viedä. Tappaa meidät. Tämä tarinani olkoon muistutus siitä että kaikki eivät välttämättä selviä, paha oloni on sietämätön. Tähän ei enää diapamit auta. Viime yö meni päivystyksessä. Yliannostus lääkkeitä ja Itsetuhoinen leikkasi saksilla käden auki. Tänä aamuna klo 08 pääsin vasta kotiin. Nyt ei ole lääkkeitä mitä ottaa, ainut joka mua voi auttaa on sakset. Mun on pakko turvautua niihin tänäänkin. Mä olen ihan yli väsynyt ja huomenna olisi tarkoitus mennä isän luona käymään. Ja siitä sitten äidin luokse. Eih... Mä en oikeasti jaksa. Mä en halua mennä mihinkään. Haluan vaipua koomaan jouluksi. Tai samapa tuo vaikka kuolisin.

Joulu lähestyy.. Ahdistus lisääntyy ja pahenee kokoajan. Ei auta enää diapamia ottaa. Ei auta enää hengittäminen, paha oloni on sietämätön. Mä olen loppu. Viilsin taas ja haavat vaatisivat tikkejä. En vaan voi mennä päivystykseen. Mikään ei auta, kaikki on yhtä tyhjän kanssa. Kuolema on jo niin lähellä, niin lähellä että voin tuntea sen hengityksen. Se silittää päätäni ja kuiska a: tule luokseni heti joulun jälkeen. Meri on nyt riittävän kylmä. Minä autan mielelläni sinua. Älä pelkää kaikki muuttuu paremmaksi.

Heh! Pääsinpäs osastolta. Nyt voin antaa elämän valua sormien välistä kuin hiekka. Ensimmäisenä mieleen tuli alkoholi. Eli ei muuta kuin Alkoon. Ja nyt odotellaan vielä vähän aikaa ja sitten nuppi sekaisin. Mulla ei ole mitään väliä enää millään. Osastolla mua pidetään epävakaana ja se on nyt mun diagnoosi. Haistakaa vittu siellä osastolla. Teistä ei ole mitään apua, terveisin Hyökkääjä. Mä en jaksa uskoa että asiat muuttuisi. Meri alkaa olla jo aika kylmä. Mun kohtalo on siellä. Mä kuolen pian. Tää on vaan se totuus, karu fakta. Tämä on kuoleman talvi. Mä kuolen ennen kuin kissaa ehdit sanoa. Mä kuulemma vaan märehdin tässä pahassa oloissani, ihan niin kuin en haluaisi voida hyvin. Olla ns. Normaali. Ei sitä kukaan uskokaan kuinka kovasti olisin halunnut elää normaalia elämää. Mutta ei ole enää paluuta. Mä annoin pikkusormen ja paha olo vei mut kokonaan. Otti mukaansa ja asettaa vielä hautaan lepäämään. Musta ei ole elämään.

Ahdistaa ihan saatanasti... Mun pitäisi olla huomenna toisella puolella suomea ja missä mä oon? No täällä osastolla. Mä haluan kotiin. Pois täältä sairaalasta. Haluan koirani takaisin ja mennä kotiin lässyttämään kotiloille. Ei tää paikka tule mitään hyödyttämään. Vois käydä sanomassa iltahoitajalle että soittaa päivystävälle lääkärille ja kertoa terveiseni.  Olen päättänyt muuttaa täältä helvetistä pois, siirrän avohoidon Jyväskylään, ja muutan sinne, aloitan kaiken ihan puhtaalta pöydältä. Mä en jaksa enää laskea montako kertaa mut on täällä tikattu, mä tiedän että täällä aikuispuolella oon ollut 20 hoitojaksoa. Mutta nyt mittani on täynnä. MÄ MUUTAN POIS, niin eipä tarvitse näidenkään enää nähdä mua. Ja säästän samalla omaa mielenterveyttäni ja järkeäni että pääsen tästä osastosta lopullisesti eroon. Lääkäri tuntuu olevan täysi kusipää, hoitajat vihaavat mua, tai niin ne ainakin antavat olettaa. 

Mä oon taas täällä lukkojen takana. Toissa päivänä viilsin luukalvon näkyviin kädestäni. Itsetuhoinen sai psykiatrin tapaamisella vallan. Tarkkailuun jouduin. Mutta mulla ei ollut m1 lähetettä niin sainkin jäädä vapaaehtoisesti vaikken kyllä tähän paskaan haluaisi suostua. Tältä viikolta 38 tikkiä ympäri kehoa. Toissa päivänä kun olin lenkillä, näin taivaalla tähtiä. Mulle tuli todella vahva tunne että se oli merkki, merkki siitä että mun pitää muuttua tähdeksi. Liittyä kuolleiden joukkoon. Muistoksi tulla. Meninkin puhumaan. Mua odotetaan siellä, enkelten luona. Mun kuuluu viiltää kaulani auki, ja sen jälkeen astua hyytävän kylmään veteen. Se on ainut tie tähdeksi. Enkeliksi. Jos en muutu pian enkeliksi, mä jään odottelemaan että keho loppuu. Mä en halua kitumalla lähteä. Mä lähden elämän ja kuoleman rajalta kuoleman hellään syleilyyn. Ensi kerralla kun olen vapaana täältä lukkojen valtakunnasta, meri koituu kohtalokseni. Mä menen vaikka heikkoille jäille, leikkimään hengelläni. Sit

3 vuorokauden aikana 4 kertaa ensiavussa. 25 tikkiä kehossa(liian vähän). Tekisi mieli vaan juosta mereen. Lopettaa tämä elämä jonain kauniina päivänä. Mulla ei ole mitään kontrollia elämääni. Kaikki on päin helvettiä. En nuku, en syö, viiltelen, lenkkeilen ja ryyppään. Paino on tippunut 4 kuukauden aikana 30,5kg. En ole kännissä tällä hetkellä koska mulla on poliklinikalla käynti aamulla. Sitten perjantaina seuraavat kännit. Musta tuntuu että kaikki on vaan niin hankalaa ja vastenmielistä. En haluaisi edes mennä sinne polille aamulla. Mitä se hyödyttää? Täällä kukaan ei usko että mulla on sivupersoonia. Ja vaan mun läheiset ihmiset ja minä kärsitään tästä. Jos hoitavaa tahoa ei kiinnosta mun jaksaminen miettisivät edes vähän esim. Vanhempiani. Mä en voi sitoutua oikeastaan mihinkään, mikä liittyy itseni vahingoittamiseen. Mulla on sellainen olo että kaikille on yhden tekevää mun henki. Mä pelkään jo itsekin itseäni. Mä hävisin tämän taistelun. Mä menen sinne mereen heti kun saan as

Kaikki on päin helvettiä. Mut heitettiin osastolta pihalle, koska Itsetuhoinen viilteli, enkä suostunut allekirjoittamaan sopimusta jossa lupaan olla viiltämättä. Miten mä voin mitään luvata Itsetuhoisen puolesta..? En mitenkään. Itsetuhoinen puhuu kokoajan mutta, todella raakoja tapoja kuolla. Mun pitäisi teurastaa itseni huomenna. Viiltää kurkkuni auki ja jäädä vessan lattialle kuihtumaan pois, muuttumaan muistoksi, Olin taas päivystyksessä, 12 tikkiä lopputuloksena. Huomenna ensimmäisenä kävelen Alkoon. Nollataan taas aivot. Ja sitten löydän itseni taas selviämisasemalta.

Väsynyt ja loppu. Tenox ja diapam naamaan ja sängyn pohjalle. Toivon että huomenna olisi jo parempi. Tuskin. Tätä on jatkunut jo useamman päivän. Kukaan ei tiedä. Kaikki luulee että mulla on kaikki hyvin. Kehoahdistus on valtava. Olen lihonnut 3kiloa! Maanantaina alkaa taas liikkuminen ja 96h paasto. Mun on pakko laihtua. Pakko saada paino alipainoksi. Sitten voin olla onnellinen. En mä tällaisena seitsemän meren valaana voi jatkaa. Kenenkään ei tarvitse tietää tästä. Mä pidän visusti suuni kiinni laihduttamisesta. Jos menen sanomaan siitä, mä olen kusessa.

Mulla ei ole eilisestä kunnollisia muistikuvia. Aamulla heräsin eristyshuoneesta. Herää vaan kysymys, mitä on tapahtunut? Olin kuulemma tavannut lääkäriä, öööh? En muista mitään. Olen elänyt täysin menneisyydessä. Muistan saanneeni poissaolokohtauksia ainakin kolme illan aikana. Aamupäivä ja koko päivä on hämärän peitossa. Mitä vittua on tapahtunut?? Milloin tämä helvetti loppuu...? Mä en tiedä enää kauanko jaksan tätä enää. Keskiviikkona mun piti tappaa itseni, äitini puhui mut ympäri, enkä tehnyt sitä. Kaduttaa vieläkin se etten laittanut puhelinta kiinni. Mun tarkoitus ei ole elää. Mun tarkoitus on vaan kuolla. Lopettaa elämämme. Kadota meren syövereihin. Muuttua tähdeksi.  Tämä elämä ei vaan ole mua varten. Musta tuntuu etten ole oikea. Harha? Aave? MIKÄ MÄ OON?! Pääni sisällä on levotonta, omat ajatukset on kadonneet. Muiden puheet peittää ne tai sitten mieleni on vaan tyhjentynyt. Musta tuntuu ettei todelisesta itsestäni ole kohta enää mitään jäljellä. Nämä muut

Onko pakko jaksaa, jos ei tunnu siltä? Huokaisin helpotuksesta kun pääsin takaisin osastolle. Painajaismainen viikonloppu takana. Huolta, murheita ja kyyneleitä. Traumamuistoa vahvistettiin. Äitini miesystävä raivosi mulle kun yritin pyytää että saisiko käärmeeni tulla siksi aikaa niille kunnes saan asunnon. Hän raivosi että se on hänen ja äitini koti että sillä käärmeellä ei ole mitään asiaa sinne. Onneksi sain käärmeelle hoitopaikan. Mutta mä en siihen taloon enää mene, ainakaan yöksi. Mua ahdistaa olla olemassa, olla täällä osastolla. Mua ahdistaa tämän aamun kunniaksi kaikki. Tänään on se päivä. Tänään on kaiken loppu. Kännykkä  muistuttaa että tänään on se päivä, jolloin kaikki päättyy. Tänään aika ja paikka menettää merkityksensä. Tänään liityn kuolleiden joukkoon, ajasta ikuisuuteen. Sanoista teoiksi, ei kukaan usko että teen sen. Mä muutun tänään enkeliksi, lennän tähtiin ja lakkaan olemasta, niin elävä. Muistoissa elän ikuisesti. VarjoKettu ja muut, kuolee tänää

Hävittyjä taisteluita, liian monta. Osuneita luoteja, joita sanoiksi vaan kutsutaan. Osuneita nyrkin iskuja, sanoja vaan nekin. Lasinen mieli, särkynyt, moneen osaan. Sirpaleiksi isketty, hajotettu liian monta kertaa. Kukaan ei ota tosissaan, eikä lasimieli suutaan avata uskalla. Hylätyksi pelkää joutuvansa. Järki jo hylkäsi, jäljelle jäi vaan hulluus. Hulluus repii mielen seiniä, riekaleiksi pieniksi. Lasimieli rikki, kuin lekalla lyöty. Hakattu melkein hengiltä, sanoilla vain. Hiljaa varpaillaan kulkee, hiipii vain siksi, ettei kukaan häntä huomaisi. Sanoilla hakkaisi. Sanat sivaltavat puukon lailla, pelkoa ruokkien, paniikkia lietsoen. Lasimieli aikoo askeleen viimeisen ottaa, reunalla kuilun tanssien. Sanoista teoiksi, kuiskaa hiljaa. Astuu veteen, hyytävän kylmään. Pakenee todellisuutta, kuoleman hellään huomaan. Kukaan ei tiedä, auta ei puhuminen enää tähän päätökseen. Lasimieli ranteensa auki viiltää, veri valuu,

En ole hyvä ihminen, en ole edes paha ihminen. MÄ EN OLE YHTÄÄN MITÄÄN. Mun mieli rikkoo mut kohta, mä en jaksa enää. Mä en kestä sitä että peilistä katsoo joku muu. Mä en kestä sitä peilikuvan henkilöä/henkilöitä. Mä en kestä itseäni, mä en kestä elämää. Musta ei tuu mitään, ei ikinä. Mä hajoan vaan uudestaan ja uudestaan. Mä meen osastolle, mut nakataan puolikuntoisena tai samassa kunnossa olevana pihalle kuin sinne mennessäni. Miksi nin käy aina? Siksi koska Sosiaalinen ottaa vallan osastolla ja tähän lankaan menee kaikki. Mä oon mukamas iloinen ja hyvässä kunnossa. PASKAT! Mun sisällä on hurrikaani, se tuhoaa mieltäni, antaa sivupersoonille vallan, sotkee ajatukseni ja ennen kaikkea, TUHOAA mahdollisuuteni saada apua.  Katso silmiini ja kysy, onko kaikki ok? Jos sanon että ei ole, usko se. Hyväksy se että en ole yksin mielessäni, mielessäni on seitsemän muutakin. Ne on hyviä, pahoja ja neutraaleja. Yksi aikoo muille pahaa, toinen mulle, kaikki 

Onko nyt aika kuolla? Onko nyt kuoleman syksy? EI! Mä en vaan voi.  Mä haluan vajota maan alle, kadota lopullisesti. Elää elämääni, jossain missä kukaan ei mua kadulla tunnista, kukaan ei tiedä mua. Olla yksin, TÄYSIN YKSIN. No en kylläkään ilman koiriani. Käärmeestäni joudun luopumaan ja se on suoraan sanottuna HELVETIN KOVA PAIKKA! Mun käärme on rakas mulle, mä en tiedä miten mä pystyn hyväksymään sen että luovun siitä. Siitä on kuitenkin tullut lyhyessä ajassa jo todella rakas. En tiedä miten jaksan huomiseen. Tai miten tulen koskaan jaksamaan... 

Mä oon niin väsänyt ja loppu.  Haluan apua. Silti te työnnätte mut pois. Siis osastolta.  Heitätte pihalle ensi viikolla, syytätte impulsiiviseksi ja väitätte että mulla on epävakaa persoonallisuushäiriö. Todellisuudessa, te ette tiedä mitään, ette paskaakaan, jos totta puhun, ETTE VITTUAKAAN! Syytelkää vaan mua Itsetuhoisen viiltelyistä. Syyttäkää vaan. Antaa tulla! Saatte pian Hyökkääjän kimppuunne. Hyökkääjä meinasi saada vallan hoitoneuvottelussa. Halusin huutaa lääkärille, että tehän sen tiedätte että olenko impulsiivinen vai onko mulla sivupersoona joka viiltelee. Mä voisin vaan repiä hiukset päästäni koska kukaan ei ymmärrä mua. Kukaan ei edes halua yrittää ymmärtää mua eikä auttaa meitä!     Mun sisällä kiehuu. Mä voisin vaan raadella sen vitun lääkärin hengiltä, ja sanoa että en ole VarjoKettu, vaan Hyökkääjä. Että meitä on seitsemän, Varjoketun lisäksi. Mutta ei ole mun ongelma että he eivät usko, se on VarjoKetun ongelma. HAISTAKAA TE KAIKKI SIELLÄ OSASTOL

Mä en tiedä miltä tuntuu, kun en tunne mitään. Olen turta. Mun sisällä on VALTAVA kaipaus. Mä kaipaan mun rakkaita koiria. Ne on niin kaukana musta. Kasvattajan luona, toisella puolella suomea. Mä haluan huutaa, itkeä, panikoida. Mä haluan tämän pahan sisältäni pois! Mä vaan vajoan kuiluuni. Kyyneleet on juurtuneet, jäätyneet silmiini, en kykene itkemään vaikken mitään muuta nyt haluasi. Mulla on hätä, mutta en tiedä miksi. Mulla pitäisi olla kaikki hyvin. Mutta mä haluan paeta todellisuutta omaan maailmaani, sinne missä ei ole todellisuudesta tietoakaan. En halua elää todellisuudessa, enkä täällä usvassa. Mulla oli hetken helpompi olo. Ja nyt taas romahti. Olo on epätodellinen ja tuntuu että saan kohta jonkun kohtauksen. Pelko alkaa valtaamaan kehoa. Pakene-moodi menee päälle.    Koirilla menee hyvin kasvattajan luona. Se sai mut ahdistumaan, ehkä niillä olisi parempi jonkun muun luona.. Oonko mä oikeasti näin paska koiranomistaja...? Ne koirat on mun elämä. Jos niitä ei o

Kaikki on edelleen päin seiniä. PÄIN HELVETTIÄ! Haluan kuolla, en kestä enää mitään.  klo 15:00 Musta tuntuu että puolustaja ottaa kohta vallan, ja sen jälkeen huonekaverini on ruumis.  "Älä astu, askeltakaan lähemmäksi, jos sen viimeisen askeleen otat, niin saat turpaasi...."   Kuuluu puolustajan sähinä pääni sisältä.  Käteni alkaa tärisemään, pelko valtaa kehoni.  Mitä jos Puolustaja saa mut valtaansa? Kuoleeko joku sitten? Mä ihan oikeasti pelkään.  Adrenaliini alkaa virtaamaan suonissani, "pakene tai taistele"-moodi menee päälle,  tälläkertaa en pakene. Tälläkertaa hyökkään takaisin. Aluksi sanoilla, sitten fyysisesti. Mä oon antanut varoituksen sanan, sitä ei otettu kuuleviin korviinkaan.  Tuo ihminen saa ihan just nyrkin kuvan naamaansa.  Kädet valmistautuu, hyökkäykseen...  Tule vain se viimeinen askel, niin sen jälkeen saat mitä tilaat. Kuuluu sähinä pääni sisältä. Tuo ihminen on kohta ruumis.  Puolustaja on puoliksi läsnä, se

Odotan vain viimeistä hengenvetoani. Että pääsen kuolleiden joukkoon. Hengitän niin hiljaa, etten edes itse sitä tunne, en ole elossa. En ole kuollut. Olen rajatilassa, elämän ja kuoleman välissä. Voinko hukkua rauhassa ajatuksiini? Onko tämä suo pohjaton? Ääretön?  Tunnen kuinka mieleni irtoaa kehostani, todellisuus hämärtyy. Missä olen? Kuka tuo vieressäni istuva henkilö on? Ja ennen kaikkea KUKA MINÄ OLEN? Vai olenko kukaan? Kehoni kutistuu, ja suurenee. Ympäristö on niin vieras, mutta niin tuttu. Päässäni naksahtaa hetkellä millä hyvänsä, olen taas siinä mielentilassa, että voin tehdä ihan mitä vaan, niin itselleni kuin jollekin muulle. Puolustaja on pelottavan lähellä, samoin Itsetuhoinen. Mä pelkään, mitä jos mulla naksahtaa...? Kuoleeko joku vai kuolenko minä? Meitä on nyt 8. Tänään tulin tietoiseksi uudesta sivupersoonasta. 

Niin loppu, niin valmis lähtemään rannalle. Ei mua kukaan voi auttaa, mun päätös on pysyvä, lopullinen. Kuolema, niin kaunis, tarinamme kuittaa, päiväkirjan viimeinen lause; Nyt mä saan ne siivet.  Siipemme on vahvat, hopean harmaat, mä enkeliksi muutun. Tai lakkaan olemasta, liityn kuolleiden joukkoon, musta tulee muisto, ehkä hyvä ehkä paha, tai sitten ei yhtään mikään.  Tuntuu, että persoona vaihtuu kohta. Dissosiaatiokohtaus ei ole kaukana.  Mieleni pakenee, pilvilinnaan dissosiaation. Mä en kestä todellisuutta. 

Hei sinä? Osaisitko auttaa? Tai ennen kaikkea, haluaisitko auttaa minua? Olen loppu, pohjalla, ja syvemmälle mennään. Mä oon kohta kuoleman oma. Heh, vakava asiako? Ei mun hengellä merkitystä ole, miksi se olisi vakava asia?  Mä en jaksa, mulla ei ole tarvittavia lääkkeitä ollenkaan. Jouduin ottamaan omat keinoni käyttöön ja oksensin. Olo helpottui hetkeksi ja pystyin lähtemään äitini kanssa kauppaan. Mutta nyt, paha velloo sisälläni enkä saa sitä pois! Auta mua, pliis? Tää vaan jatkuu päivästä toiseen, viikosta toiseen ja vuodesta toiseen.  Tämä elämä on niin mustaa, ei harmaata, ei valkoista, pelkkää mustaa. Mä pelkään olla olemassa, pelkään elää. Pelkään olla osastolla, pelkään olla kotona, mä pelkään liikaa itseäni.  Mä en tunnista itseäni peilistä, sieltä katsoo muutenkin kaksi kuvaa. Toinen olen kuulemma minä, toisesta en tiedä. Se ei ole kukaan persoonistani. Olen kysynyt kuka se on, se vaan murahtaa. Pyytää kyllä mua antamaan sen hoitaa kaiken, se on ilmeise

Miten mulla menee?  Itsemurhayrityksestä kohta viikko. Keho on toipunut jotenkin. Mieli ei. Mä vieläkin toivon, toivon niin kovasti etten uuteen helvettiin enää herää. mä oon nyt taas niin väsynyt. mä vihaan tätä, mä vihaan elämää, mä vihaan olla elossa. mä tahdon vaan hautaan lepäämään. lopullistahan se on, mutta tässä tilanteessa ainut vaihtoehto. mä en saa voimiani mistään takaisin. mä en jaksaisi edes hengittää. Mä oon vaan niin loppu... Kehoni ei jaksa, mieleni ei jaksa. onko tässä enää vaihtoehtoa...? EI. Kuulin äidiltäni, että joku oli kuollut teho-osastolla mun viereisessä sängyssä. Miksen se en ollut minä? Mä en vaan jaksa tätä, toinen joka olisi ehkä vielä halunnut jatkaa elämää, kuoli. Ja minä, joka tavoitteli kuolemaa, ei. Miksi ne hoitajat ja lääkärit pelasti mut?? Oisivat vaan antaneet olla! Mutta mä oon täällä. Ja se toinen ei. Mun ois pitänyt kuolla. Ei sen. Mä en kuulu tänne. Mä haluan osastolta pois, että pääsen suunnittelemaan seuraavaa kertaa. Ens

Täällä mä makaan, sisätautiosastolla. Yritin tappaa itseni sunnuntaina. Otin yliannostuksen lääkkeitä. Olen ilmeisesti itse soittanut päivystykseen ja kävellyt sinne. En ymmärrä miksi koska mun piti kuolla. Ja lähellä oltiin. Pulssi on vieläkin matala. Silloin yöllä pulssini oli 29. Nyt 48. Mä olin niin lähellä. Mä melkein kuolin! Tuntui pahalta kun heräsin teho-osastolta ja äitini istui vieressäni ja piti kädestäni kiinni. Olisin vaan halunnut kuolla, ei mua olisi saanut pelastaa. Mä aiheutan vaan ongelmia. Vaarini oli kuulemma itkenyt kun kuuli tästä. Olin kirjoittanut itsemurhakirjeen kuulemma myös. Enää ei ole puheita, mä en puhunut mitään kenellekään että aion tappaa itseni. Mä vaan yritin tehdä sen, mutta ilmeisesti pääni sisältä pelasti meidät. Veikkaan että se oli Sosiaalinen. Itsetuhoinen raivoaa päässäni. Olen ihan turha ja pilaan kaikki hänen yrityksensä.

Meneehän se näinkin. En ole nukkunut koko yönä, ja klo 04 huomaan että jalasta valuu verta. Ei muuta kuin päivystykseen. Hoitaja päivystyksessä sanoi että jalkaani menisi helposti yli 50 tikkiä jos ompelisi kaikki 15 haavaa. Tikkasi vain isoimmat haavat ja laittoi haavalappuja jalkaani. Ensimmäisenä hoitaja katsoi mua ja sanoi että olen laihtunut todella paljon, sanoin hänelle että oon laihtunut 6viikossa 21kiloa. Hän sanoi että oon pian alipainoinen. Paskat. Mun painoindeksi on normaali painossa. Hän ei uskonut sitä. Mä oon lenkkeillyt niin raivolla ja nukkunut todella huonosti. Tenox ei enää auta. Oon nyt 1,5 viikon aikana ollut ryyppäämässä 3 kertaa. Humalassakaan ei ole ollut kivaa, koska nykyinen kämppikseni on ollut myös päissään ja hän on joko itsetuhoinen tai aggressiivinen. Olen vaan saanut vahtia häntä. En aio kuitenkaan muuttaa hänen kanssaan samaan asuntoon.

Mä katoan. Kohta lopullisesti. Mä kuolen tähän oloon. Ahdistus on pilvissä ja keho alkaa reistailemaan. Mä oon niin väsynyt että voisin nukkua kolmesti kellon ympäri. Mä en tunne mitään. En fyysisesti enkä psyykkisesti. Järki on kadonnut. Laihdutus pyörii vaan mielessä. Pakko laihtua mä haluan olla mieluummin luuranko kuin tällainen läski paska. Mä laitan tähän kuvan miltä haluan näyttää. Hoitaja sanoi siitä kuvasta että oksettava. Mutta mun mielestä se on kaunis. Mä haluan että olisin alipainoinen. Mä haluan että mun luut näkyy. Mä olen vielä niin läski, ettei edes kylkiluut näy kunnolla.

Saisinko sulkea silmäni ja nukahtaa ikiuneen. Mä olen niin väsynyt etten ole enää edes ole elämässä kiinni. Olen vain elossa. En elä. Sitten kun mä kuolen, toisitko haudalleni kukkia? Mieluusti ruusuja, vaaleanpunaisia. Näyttäisinköhän edes silloin kauniilta? En. Haluan liittyä henkien joukkoon. Saanko tappaa itseni heti kun tilaisuus koittaa? Saat! Kuuluu hento kuiskaus pääni sisältä. Mä vaan siirtyä ajasta ikuisuuteen. Musta ei ole elämään , mä kuulun kuolleiden joukkoon. Mä en kestä enää mitään. Triggereitä satelee joka puolelta. Liian kovalla oleva tv, liian lähelle tuleva potilas tai liian kirkas valo aiheuttaa dissosiaatiokohtauksen. Kukaan, ei kukaan näe todellisuutta. Mä maalaan hoitajille kulisseja, ne eivät tiedä miltä musta tuntuu. Sanoin eilen hoitajille että heidän on turha tulla juttelemaan mulle, koska heistä ei ole mitään hyötyä. Eipä oo tulleet juttelemaan. Heti kun tiedän paikan jossa dissosiaatiota kärsiviä henkilöitä osataan ja halutaan auttaa niin siirrän ho

Mä oon ihan loppu. Sitten kun saan vapaakulut niin tapan itseni raa'asti. Mä en jaksa enää mitään. Mä vaan mietin itsemurhaa. Mikä keino olisi kivuliain ja tuskallisen hidas tapa. Parasetamolia vaan 40grammaa niin kidun varmasti pari päivää. Olisiko se tarpeeksi tuskallinen? Tää elämä on pelkkää kitumista. Mua ei kuunnella, musta ei voi kukaan välittää, kaikki vihaa mua. Hoitajat ei auta, kysyvät multa että miten he mua voisi auttaa!? Nehän niitä hoitajia on enkä minä! Muhun suhtaudutaan kuin roskaan. Mä oon liian tuttu näky täällä. Mä en enää puhu hoitajille, psykologi on ainut jolle enää puhun. Ja mä siirrän hoitoni jonnekin muualle. Kukaan ei halua auttaa mua. Ja kerrankin kun haluan apua, niin en sitä saa. Mä rupean olemaan jo niin loppu etten jaksaisi enää hengittää. Voisiko joku tappaa mut? Mä vajoan vaan niin syvälle... Paino tippui kuukaudessa 17,5kg. Nyt se on pysähtynyt. Kävin tänään puntarilla ja paskat, liikaa se näytti, vaikka vaatteista saa miinustaa ainakin 3kg j

Mä pelkään mun huonekaveria. Ja mun pitäisi nukkua sen kanssa samassa huoneessa. Ei tästä tule mitään. Mä raavin kohta käteni auki.  Mulla on niin äärimmäisen paha olla.  Mä en jaksa enää. Pääsin eristyshuoneeseen nukkumaan.

Mä en tunne kehoani. Hakkaan jalkaani entisestään ja kylkeä myös. Mä en tunne sitäkään. En tunne kosketusta en kipua. En mitään. Diapam naamaan ja huoneeseen. Tätäkö Mä haluan tän elämän olevan? Voiko tätä elämäksi enää kutsua?  Mä olin jo kirjoittamassa kasvattajalle viestiä että luovun koiristani. EI! Eieieieieei! Mä en voi niistä luopua! Ne on mun elämä.  Mä voisin vaan itkeä, mutten osaa. Mä haluan kuolla pois. Mä toivon vaan ettei mua edes ois olemassa. Mä haluan lakata olemasta.  Tavoitepainoon on vielä pitkä matka. Nyt alkaa 4 vuorokauden paasto. Jospa se auttaisi vähän taivoitteeseen pääsyä. Vielä 21 kiloa pois niin oon tyytyväinen.  Keho on edelleen tunnoton, en tunne sitä. Onko sitä edes olemassa? Mä katoan jonnekin kauas, niin kauas että poissaolokohtaus iskee kohta. Ihan kohta.

Mä alan katoamaan. Sä näet sen hymyn, hah, tuhoan kohta itseni täysin, niin mielessäni. Kuolen henkisesti. Tai no, oon jo kuollut henkisesti. Keho sinnittelee vaikka sekin on jo kuoleman kielissä. Mä vajoan jonnekin kaukaisuuteen. Lakkaan psyykkisesti olemasta. Persoona saattaa vaihtua hetkellä millä hyvänsä.  Antakaa mun kuolla. Neljä vuorokautta olisi pitänyt syömättä. Oon syönyt tänään 3 kertaa ja oksentanut joka kerran jälkeen. Paino tippunut 3,5 viikossa 15kg. Enää 20 kg tavoitteeseen.  Mä katoan mieleeni. Tuskaani. Tuska valloittaa kehon, mielen. Mutta kohta muutun tunteettomaksi. Mä en tunne iloa, en surua, ahdistus on vaan oire. Mä oon tappanut tunteeni, oon kovettanut itseni. Kyyneleistä ei ole tietoakaan, miltä tuntuu itkeä? Voisiko joku kertoa..? Voisiko joku pelastaa minut itseltäni? Mä oon hengenvaarallinen. Niin muille kuin itselleni. Puolustaja on lähettyvillä, se suunnittelee tappavansa jonkun joka kohtelee meitä väärin, niin hänen mielestään.  Ennen mä pelkäsin kuolema