Hulluuden symbolit

Ei musta oo mihinkään. Hymähdän itsekseni. En jaksa tätä paskaa enää yhtään. Tässä sitä ollaan, samassa pisteessä kuin vuoden alussa. Pitääkö mun nöyrtyä ja sanoa etten pärjää? Ylpeyden nieleminen on pahin pelkoni. Kaikki kasaantuu yhdeksi epämiellyttäväksi möykyksi sisälleni. Miten mä pärjään itseni kanssa..? En mitenkään. En jaksa lähteä kämpiltä mihinkään. Koiran ulkona käyttäminen on jo helvetinmoinen työmaa. En jaksa enää mitään. Mikään ei merkitse mulle mitään. En ansaitse apua, joten en ota sitä vastaan. Mä koen että alan jo sairastuttamaan ympärilläni olevia ihmisiä. Ehkä mun olisi hyvä lähteä pois. Jonnekin muualle. Tai lähteä enkelten luo. Siellä ei tarvitsisi pelätä itseään tai olla äärimmäisessä itsetuhokierteessä. Anteeksi. Musta ei vaan ole elämään. Tarvittava lääke naamaan ja hetken päästä istun vessan lattialla veren ympäröimänä. Tarvittava lääke vaan saa olon turtaksi. Antaa olla, sen ansiosta en jaksa edes purkaa tätä oloani..

Mä pelkään, pelkään niin kovin. Mitä jos sorrun taas siihen samaan vanhaan tapaan? Ja niin sorruin. Olen heikko ihminen joka ei kykene muuhun kuin itsensä satuttamiseen. Mulla ei ole ketään jolle puhua, ei ketään. Tää blogi taitaa taas olla ainoa paikka missä pystyn itkuni itkemään. Täältä sen ehkä joku lukee ja ajattelee että just, taas tällaista kyynelten valtamerta. Mä menetin kaksi tärkeää ammattilaista. Kuka lähtee seuraavaksi? Ei sillä enää ole merkitystä sillä tärkeimmät on jo vaihtaneet hommia tai sitten jäi pois kun täytin 21. Keneen uskaltaa luottaa? Kuka seisoo vierelläni tän paskan keskellä? Koirani . Mutta kuka ihminen? Ei kukaan, kun en uskalla antaa itseni luottaa kehenkään. Kaikki katoaa. Kukaan ei ole pysyvä. Tää kyynelten valtameri ei tyynny koskaan. Ei niin pitkään aikaan kun mä en uskalla luottaa.

Tää on ihan perseestä. Kamala ahdistus joka johtuu tästä kuumuudesta. No mutta elämä on. Kyllä tää tästä, ainakin näin yritän uskotella itselleni. Inhottava fiilis jäi kuntoutusyksiköstä. Todella inhottava. Toisiksi viimeisenä päivänä eräs ohjaaja sanoo että kiukuttelen mukamas turhaan ja käytökseni on vain drama queeneilua. Seuraavana päivänä saan poissaolokohtauksen ja samainen ohjaaja tulee huutamaan, tai siis kuulosti korviini huutamiselta kun kuuloni oli taas yli terävänä, että soittaa eläinhoitolaan että saavat viedä koirani pois. Sitten puhui eläinsuojeluviranomaisista. En kyllä ynmärrä ollenkaan miten elsut liittyisi asiaan. Kaikki tietää etten ole terve, ja mä saan poissaolokohtauksia. Eli taas sain kokea sen että sairauttani käytetään mua vastaan. Mä olen tämän ihmisen silmissä nähtävästi huono koiranomistaja.