Hulluuden symbolit

Uusi vuosi kaverin luona, yllättävää että ryyppäämässä.  Taas katson käsiäni ja ahdistun. Haluan vain viiltää. Yksi pieni haava? Niin pieni ettei sitä kukaan noteeraa? Pliis? EI. Me ei voida viiltää. Kaikki asiat velloo mielessäni, heh, huomaa etten ole ottanut lääkkeitä hetkeen. Kun juon en ota lääkkeitä. En mä kuolla halua! Mä haluan viiltää ja tuntea olevani elossa, mutta sekin viedään multa. Miksen saa viiltää? Mitä pahaa siinä on, kun enhän mä muita satuta?  Ääh.. Mä haluan vaan nukkumaan. Antakaa mun olla ja nukkua. Huomenna on palaveri, saanko skipata sen? Voisiko joku persoonista olla apunani?  Mulla on kamala koirakuume. Mun tekee pahaa katsoa ihmisiä joilla on koira/koiria. Mä oon niin monesta koirasta joutunut luopumaan etten enää tiedä, uskallankohan enää koskaan ottaa koiraa? Mä oon koiraihminen henkeen ja vereen, mä en voi sitä kiistää!  Ääh.. ahdistaa.

Katso maailmaa, kuinka se olisi kaunis, jos eläisit vailla tietoa huomisesta... -Raaka-aine Mä yritän pitää pääni kasassa. Yritän pysyä todellisuudessa. Mutta mä lentelen tuolla.. Jossain.. Kaukana, maasta.  Niin kaukana ettei äänet meinaa kuulua tänne, mä oon täydellisessä hiljaisuudessa, Lennän luotasi pois, etten satuta sinua enää. En puhu kuolemasta, kun olet läsnä.  Enhän mä kuolla halua, mutta mä unelmoin siitä, etten enää heräisi, että vajoaisin maan alle, katoaisin, muuttuisin muistoksi, kaukaiseksi. Mä en halua sua menettää. Siksi mä pysyn elämässä kiinni, kynsin ja hampain taistelen itseni suosta ylös.  Kuka olisi niin kiltti ja päästäisi mut täältä pois? Mä haluan takaisin kotiini, pois täältä sairauden maailmasta. Antakaa mun mennä. Pliis..?

Energiajuoma kädessä, puoli kuolleena, odotin palaveria. Pelotti mitä hoitajat oli keksinyt. Halusin nukkumaan. Halusin skipata koko palaverin.  Yllättävää että halusivat mun palaavan kuntoutuskodille. Haistakaa vittu, sinne ette mua saa!  Minuutit vaihtuu tunteihin. Tunteet on sekaisin, pääsin kouluun ja suunnittelen koiran hankintaa ensi kesänä. Mutta ahdistus pysyy. Mä vaan putoan tyhjyyteen. Kamalat hetket vilisee silmissä. Seisoin kehoni vieressä. Istun sängyllä, odottaen että joku hakisi mut todellisuuteen. Juttelu hoitajan kanssa ei auttanut, tuli vaan tunne ettei hän halunnut jutella kanssani.  Mä haluan pois. Siksi mua ahdistaa. Siksi mä oon jossain todellisuuden rajan tuolla puolen. Mä haluan pois. Antakaa mun mennä, ja uppoutua omaan maailmaani. Mä en jaksa todellisuutta enää. 

Rakas mieleni, rakkaat persoonani, voisitteko antaa mulle hetken aikaa levätä? Antaisitte mun nukkua, ilman teidän huutoa. Ilman painajaisia. Antaisitte mun olla hetken rauhassa? Olkaa kilttejä ja suostukaa.. Mutta ei. Huuto jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Mä en jaksa. Mä en TODELLAKAAN jaksa.  Itsetuhoinen huutaa, huutaa ja huutaa. Puolustaja huutaa takaisin. Suojelia rauhoittelee heitä. Pikkuinen ja Surullinen itkee. Pelokas on paniikissa. Jääräpää uhoaa Itsetuhoiselle. Iloinen naureskelee itsekseen.  Kiusattu on kadonnut. Sosiaalinen itsenäistynyt entisestään.  Menneisyyden haamut kummittelee. Mä elän niitä vaan uudelleen ja uudelleen. Ne välähtävät silmiini.   Mua ahdistaa yö. Koska Itsetuhoinen tulee herättelemään mua. Mua ahdistaa kaikki. Mua ahdistaa tää usva. Mua ahdistaa elää. Mä en jaksaisi hengittää. Mua ahdistaa ajatus kuolemasta. Mä en halua itseäni tappaa. Mua ahdistaa olla täällä. Mä haluan pois. Mutta mua pelottaa ajatus lähtemisestä. Mitä jos Itsetuhoinen saa vallan ja me lä

Mieleni ei anna mun nukkua.  Kuolemakin alkaa jo houkuttelemaan. Mä en saa tätä sanoiksi. Mä meen hidastuksella liian kovassa lääketokkurassa kun olen.  Mä en nää tabletin näyttöä. Mulla ei oo mitään muistikuvia tästä päivästä, tai eilisestä.  En oo syönyt kokopäivänä mitään, ahdistus ei anna lupaa. Mä oon niin väsynyt taistelemaan mieltäni vastaan. Tehkööt persoonat just mitä haluavat. En välitä. Haluan vaan nukkua, muutakuin en saa edes nukkua, persoonat huutaa liian kovaa.  Antakaa mun luovuttaa....?

Hiljaa täristen makaan, sängyllä, peiton alla. Piilossa pahaa maailmaa. Voi, kunpa pääsisin piiloon itseltäni.  Juttelin hoitajan kanssa ja Pelokas tuli paikalle. Hoitaja EI säihkätänyt vaan jutteli Pelokkaalle.  Kaikki tarvittavat on otettu. Olo on helvetin kamala.. Mä en jaksa. Mä toivon etten aamulla enää heräisi. 

Olin päivystyksessä. Odotin että pääsen osastolle lääkärin arvioon. Ja lääkäri otti mut sisälle. Nyt oon täällä taas ja KAMALA huuto pään sisällä. Mä en jaksa. Anteeksi. 

Mä lähdin osastolta. Kirjasin itseni ulos. Nyt.. Opamox purkki huutaa. Itsetuhoinen huutaa että mun pitää mennä ostamaan jotain alkoholia että voisin "vetää kännit". Itsetuhoinen, mä en voi! Tässä tukiasunnossa ei saa juoda!  Mä istun nyt tuskissani sängyllä, mä kadun että lähdin osastolta. Mä niin kadun! En vain kehtaa mennä takaisin. En kehtaa! Antakaa anteeksi! Mä tein typerästi kun lähdin. Saanko palata? Saanko...? ET. Kuuluu karjaisu päästäni, Puolustaja huutaa mulle. Sä lähdit niin sitten kärsit seuraamukset! Puolustaja huutaa.  Istun vaan ja kärsin. Pitääkö meidän luopua ylpeydestä ja palata häntä koipien välissä osastolle? EI!  Mitä jos tulisi pakko? EI! Meidän pitää olla vahvoja! Mutta mä haluan olla se pieni haavoittuvainen, heikko tyttö, joka sisälläni itkee.  Mä haluan olla se, saanko olla, saanko?  Itsetuhoinen huutaa että mun pitää ottaa yliannostus Opamoxia. EI!  Mä huudan, Mä en ota yliannostusta! En vittu ota!  Soitto avohoitoyksikköön. Kysyy että voinko menn

Pois,pois,pois! Odotan että hoitaja tulee sanomaan että pääsenkö pois täältä! Meillä meni hermot. Ei tästä mitään hyötyä ole! Maksetaan turhasta! Äkkiä POIS! Tunnin oon jo odottanut että selviää. Lähdetään kotiin. Me pärjätään siellä! Ei nää osaa meitä auttaa! Näinhän se on. Lääkäri on uhka, hoitajat on uhkia. Lääkäri haluaa tukkia lisää lääkkeitä. Haistakaa vittu! Karjuu Itsetuhoinen pääni sisällä. Iloinen hoitaa olemuksen ja Itsetuhoinen valehtelun, me häivytään. Tällä kokoonpanolla ollaan ennenkin päästy pois! Jos tarkkailuun aikovat laittaa niin kyllä me perustelut vaaditaan. Ne ei tule meitä voittamaan! 

Mitä mä teen? Annanko Sosiaalisen puhua meidät pois täältä? Saanko vain itkeä? Olla se heikko pieni tyttö, joka sisälläni huutaa? Saanko olla heikko? Saanko, pliiis, saanko? EI, ET TODELLAKAAN!  Puoli kolmelta näen lääkäriä. Siihen mennessä mun pitää päättää että annanko Sosiaaliselle luvan puhua. Mä en tiedä, en vittu tiedä! Omahoitajina kaksi miestä, ahdistus nousi samantien. Me pelätään miehiä.  Taidan antaa Sosiaaliselle luvan puhua. Ainakin siitä että pelkäämme miehiä.  Aika matelee, voisinpa vaan nukkua, mutta ei, sivupersoonat pitää huolen etten nuku. Huutoa huudon perään. He haluavat puhua, mutta kukaan ei kuuntele heitä. Enkä voi itse keskustella heidän kanssaan, koska he eivät puhu mulle. Auttaisiko joku meitä? Ja ennenkaikkea ymmärtäisi? Ja jos ymmärtäisi, niin pystyisikö hän tukena heikolla hetkellä? En usko että sellaista henkilöä löytyy. Mä vaan niin haluan heittää tän roolin sivuun, itkeä ja huutaa, olla se heikko pikkulapsi, jolla on hätä. En halua olla se muka vahva ih

Ahdistaa niin saatanasti. Me ollaan osastolla. Me halutaan pois! pois,pois,pois,POIS!  Saanko mä puhua meidät pois? ET! Meillä ei ole hyvä olla vieläkään!  Mun silmät sumenee, mä elän edelleen unessa, vaikka oon hereillä. Kaikki on niinkuin painajaista...? Voisinko vain herätä aamulla ja kaikki olisi hyvin? ET. Kuuluu vastaus pääni sisältä. Kyyneleet nousee silmiin, mutta ne tukahtuu.  Musta tuntuu että oon hajonnut entisestään, olen vielä pienempinä sirpaleina. Kuka auttaa mua kasaamaan sirpaleita taas kokonaiseksi, kun en pysty siihen yksin? Kuka auttaisi mut kuilun pohjalta ylös, edes puolitiehen?  Osastolta saa haaveilla saavansa apua, meihin ei uskota, olemme muka vain minä, ei me vaan minä.  Haluaisin mennä juttelemaan hoitajan kanssa, miksi menisimme? Ei kukaan ymmärrä? Tai vaikka ymmärtäisi, niin mitä me puhuisimme?  En saa happea! Opamoxia naamaan ja yritetään rauhoittua. Ääni lähtee hetkellä millä hyvänsä. Mä en jaksa.

Lääkärinarvio luvassa. Me ei mennä osastolle, EI!   Vaikka olo on tämä, niin EI!  Lääkärinarvio meni ja osastolla ollaan. Persoonien huuto voimistuu. Voimistuu, voimistuu, voimistuu, VOIMISTUU!   Mä en kestä! Mä EN VITTU KESTÄ! Mutta silti, mä istun rauhassa, peilityynenä. Oloni ei paista ulos. Mä istun vaan sängylläni, kirjoittaen tätä postausta. Vaikka haluaisin kiljua, itkeä ja repiä hiukseni päästäni, mutta mä oon peilityyni.  Miks mä en saa luovuttaa? Miks meidän pitää olla olemassa..? Miksi me ei saada kadota?   Musta tuntuu että oon kuollut, niin henkisesti. Musta tuntuu etten ole olemassa, mä elän jonkun mielikuvituksessa. Vai olenko aave? Mä en tiedä.  

Aave. Se kuvastaa mua nyt täydellisesti. Mä en ole todellisuudessa. Mä en ole missään. Tyhjänä kuorena liikun siellä missä muut elää. Olenko edes olemassa? Musta ei ainakaan tunnu siltä että eläisin...?  Koitan sulkea silmäni ja tuntea jotain  muuta kuin ahdistusta . Turhaan. Ahdistus velloo. Mä kuljen sumussa, omassa maailmassani. Kehoni on todellisuudessa, mieleni ei. Mä olen siellä missä on helpompaa, ei helppoa vaan helpompaa. Toiset elää todellisuudessa, kehoni olinpaikassa. Mutta mä en. Mä leijun tuolla jossain. Antaisitko mun mennä jonnekin kauas?  Mä en jaksa hengittää. Mä en jaksa kuunnella tätä showta joka pääni sisältä kaikuu. Kaikki huutaa. Pienimmät itkee, he pelkää Puolustajaa. Puolustaja haluaa löydä jotakuta ja uhkailee Sosiaalista.  Mä oon liian väsynyt. Mä haluan nukkumaan ja herätä vuoden, ellei kahden päästä.  Auttaisitko mut vapaaksi, sairauden kahleista? Auttaisitko mua? Mä en jaksa. Anteeksi.

Istuin sen kanssa vessan lattialla. En olisi halunnut rikkoa sitä kahta kuukautta jonka olin ilman sitä, niin mä en halunut . Toisin kuitenkin kävi. Mä viilsin. Mä huusin pääni sisällä Itsetuhoiselle, että lopettaisi. Mutta ei. Hän viilsi. Hän sai vallan.  Mä oon miettinyt jo osastolle menoa. Ei! Kuuluu pääni sisältä. Mä en enää tiedä kauanko pääni kestää tätä myrskyä..  Päivystyksessä. Tikkejä luvassa. Mä elän muualla. Keho on täällä, mieleni jossain. Mä olen kuoleman väsynyt elämään täällä tähtipeiton takana. Anna anteeksi. Mä en jaksa. 

Auttakaa mua ! Kiljuu joku pääni sisällä, ahdistaa ihan saatanasti tämä huuto. Ahdistaa saatanasti, ahdistaa kaikki. Mä haluan vaan pois täältä usvasta, tai haluan niin syvälle usvaan ettei todellisuudesta ole mitään tietoa. En halua olla rinnakkaisessa ulottuvuudessa! Paniikki iskee, happi ei kulje, ääni on katoamassa. PÄÄ HAJOAA! Auta mua? Kuka tahansa, pelasta minut itseltäni.  Älkää, kiltit olko meille vihaisia, me ei vain nyt jakseta. Me ollaan loppu. Ihan loppu. Voisin vain itkeä. Luovuttaa. Antaa itsemme joutua osastolle. Mutta me sinnitellään. Sinnittelemme kuolemamme asti.  Tik... Tik.. Tik... kohta räjähtää. Mä en jaksa sinnitellä, antaa jonkun muun hoitaa tämän tilanteen. Antaa tulla, kuka tahansa auta mua. Mä en kestä enää

Auta mua.. Jos istuisin yksin nurkassa, itkien maailmani kauheutta, auttaisitko minua? Istuisitko viereeni, laittaisit käden olalleni ja sanoisit ei mitään hätää?  Jos itkuni ei siitä laantuisi, ottaisitko ja halaisit minua? Antaisitko minun ymmärtää, että välität? Ja välittäisitkö oikeasti? Etkä vain sanoisi niin?  Jos pistäisin vastaan, halaisitko silti? Vaikka kieltäisin?  Jos huudan sinulle, ethän mene rikki ja lähde pois? Tuskani haluaa minun olevan yksin. Ja minä tottelen sitä, vaikken halua. Pysyisitkö, silti vierelläni, et jättäisi yksin hädän hetkellä? Mä pelkään kosketusta, mutta samalla... kaipaan sitä. Auta mua. Mä en selviäkään yksin. Olisitko niin kiltti ja auttaisit mua? 

Matkalla käymään kuntoutuskodilla. MÄ EN HALUA! Mutta on pakko, pää ei kestä muuten. Ei siitä kyllä mitään apuakaan tuu olemaan. Omaohjaajamme on meille uhka. Itsetuhoinen, Surullinen tai Ylisosiaalinen tulee aina silloin paikalle.  Pääni on täydellisessä räjähdyspisteessä. Olen kuoleman väsynyt. En jaksa enää ollenkaan tätä persoonasirkusta, mä en vaan jaksa. Kukaan ei tunnu ymmärtävän mistään mitään.  Sivupersoona testit huutaa että mun pitäisi puhua ammattilaiselle, mä yritän muttei mua uskota.  Joku muu katsoo peilistä takaisin. Mä en tiedä missä mä elän. Mä en vaan tiedä mistään mitään. Missä mä oon? Minne mä oon menossa? Kuka ajaa tätä autoa?? Miten mä oon tänne joutunut? Tulinko mä junalla? Vai hakiko tuo joka tätä autoa ajava henkilö mut? Mutta millä paikka kunnalla mä oon?  Vai mitä!? Mitä mä teen täällä ja miksi!? Mä haluan pois! Kämpille! Äkkiä! Vaikka mä tiedän nämä kaikki se ei kohtaa tunteiden kanssa! Paniikki iskee! Tuntuu etten saa happea, pää hajoaa!