Hulluuden symbolit

Feels Like I'm Frozen Inside. Meni kouluun ja tunteeni jäätyvät. En tunne mitään. Ei hyvää, ei pahaa, ei yhtään mitään. Olen vain ja leijun vaan tunteettomana tunnista toiseen. Koulusta päästyäni, ahdistus nousee ja maalaa kaiken mustaksi. Todellisuus hämärtyy ahdistuksen vallan alla, olo menee epätodelliseksi. Näin kävi jo parina päivänä. Käyköhän niin myös huomenna? Toivon niin. Viikonloppu tuli ja meni. Lähes tunteettomana olen pysynyt. Isän luona käydessäni ahdistuin ajatukseni ansiosta, niin paljon sellaisia ajatuksia joita en saisi ajatella. En tunne taaskaan mitään. En yhtään mitään. Pieni ahdistuksen kipinä alkaa pikkuhiljaa syttymään.    

Olen väsynyt. Koko kroppaa särkee, vaikken mitään ole tehnyt. Pääni on räjähtämis-pisteessä. Ajatukset ei liiku ollenkaan. Vaikka yritän saada ajatukseni kulkemaan, niin ei, pääni on astetta pahemmin jumissa. Eilen oli palaveri, josta tosin en muista lähes tulkoon mitään. Muistikuvista yksi säilyi tähän päivään. Sekään ei ole mitään tärkeää. Kaikki turha jäi mieleeni. Puhuttiin lihansyöjäkasveistani. Mutten muista mitä olen niistä puhunut. Muistan kyllä tilanteita mutten mitään mitä kukin on sanonut. Olin taas omassa universumin suojissa, koska tilanne oli liian uhkaava.. Oma universumi, turvani. Demonit antakaa mun jäädä sinne, synkkä todellisuus on liian pelottava. Menetän kohta kontrollin itseeni. Tuntuu että alan valua takaisin omaan universumiin. Hyvä, sillä tahdon sinne.

Tämä blogi alkaa olla jo tiensä päässä.  Siirryn toiseen osoitteeseen pitämään salaista päiväkirjaa. Kommenttia tähän viestiin jos olet kiinnostunut lukemaan salaista päiväkirjaani.. Mutta tähän päivään.. Tunteeni ovat sairautta, tahdon eroon niistä. Viiltoja. Todistamaan sairauttani. Tahdon niitä lisää. Tahdon todistaa lisää hulluuttani. Huominen, en halua herätä siihen päivään. Koulu alkaa. Mä vaan pelkään. Ja kuollakseni pelkäänkin . Mä rukoilen jo nyt kuolemaa ottamaan minut huomaansa. En tule selviämään siitä. Tappakaa joku mut..

We heart it, pelasti jälleen kun mieleni tyhjeni sanoista.. Mieleni demonit yrää komentaa. Käskevät paastoamaan. Käskevät laihtumaan ja haukkuvat minkä kerkeää. Tuijotan peilikuvaani. Demonini sihisevät korvani juuressa. Näytän kamalalta. Käteni, reiteni, koko kroppani, näyttää kamalalta. Ja kamalammaksi muutun. Vihaan kehoani. Tahdon tuhota sen. Olen laihtunut 7kg, tekemättä mitään, mutta, se ei riitä, pitää laihtua lisää. Koska haluan olla laihempi, pienempi, olemattomampi.  Kaikki käy päivä päivältä hankalammaksi, myös esittäminen. Koska voimat vähenee, oma tahto pitää asiat omana tietona haihtuu. Saan tapella itseni kanssa että pidän suuni kiinni. Alan nousta kapinaan demoneita vastaan . Sillä haluan kertoa kaiken, mutten osaa. En osaa aloittaa kertomaan vaikka haluaisin. Sittenkin demonit hallitsee..

Mitä jos kaikki kaatuu niskaan juuri kun alkaa uskoa että asiat voi muuttua? Mitä jos kaikki tuntuu liian vaikealta? Mitä jos mikään ei kuitenkaan auta? Mitä jos kulissit kaatuu sillä aikaa kun yrittää hengähtää? Mitä jos olenkin vain jonkun hullun mielikuvitusta? Mitä jos kaikki onkin vain unta? Mitä jos mikään ei olekaan totta? Mitä jos en oikeasti ole edes olemassa? Mielessäni pyörii miljoonia kysymyksiä, joihin ei ole vastausta.. En vain voi saada vastauksia niihin koska sellaisia ei ole.. .

Kun joka ilta toivoo ettei olisi seuraavaa päivää, kun kuiskaa taivaalle hennon pyynnön ettei tarvitsisi enää herätä aamulla, ja silti herää aamulla kuoleman väsyneenä, se tunne on jotakin helvettiä kamalampaa. Sitä ei osaa sanoin kuvata. Eilinen.  Taas illalla kuiskasin taivaalle pyynnön, saanko päättää päiväni? Ja taas aamulla, meinasin ruveta itkemään. En halua enää hengittää! Loppuisi tämä helvetti jo! Tässä vaan istun ja toivon seuraavan hengen vedon olevan viimeinen. Mutta tämä helvetti vaan jatkuu, loppua ei näy. Ei valoa, vain mustaa usvaa ympärillä . Täältä mustan usvan keskeltä täältä ei ole paluuta. Koirani lähti tänään koeajalle uuteen kotiin. Koiran puolesta toivon kaiken menevän hyvin. Se olisi sille parasta että pääsisi kotiin jossa sille on aikaa. Päätös oli vaikea, sillä kun kävimme Welhon hakemassa, ajattelin että tämä on pysyvää. Ja kauan haaveiltu näyttelykoira oli silloin sylissäni. Niin luulin, muttei se ollutkaan niin. Itse pilasin kaiken. Miksen vai

Tuntuu kuin leijuisin rinnakkaisessa ulottuvuudessa, tiedostan mitä tässä maailmassa tapahtuu, mutten ole täällä. Tai no, olen muttei tunnu siltä. Kyyneleet meinaa valua silmistä, mutta ei, mä pidän ne sisälläni. Ei, ei nyt ole aikaa itkeä, pitää pitää kulisseja yllä. Tahdon olla mahdollisimman huomaamaton tässä sänkyni nurkassa. Mahdollisimman olematon. Tappelen demonieni kanssa. Ne käskee raapia itseni verille. En haluaisi, mutta, pelkään niiden ottavan mut valtaansa ja tuhoaa kehoani. Mutta tavallaan, haluan tuntea olevani elossa.. Kipu on siihen ratkaisu...

Mukava viikonloppu takana, yritän ylläpitää sitä tunnetta. Mutta ei, kurkkua puristaa ja kuolema ajatukset valtaavat mieleni. Miksi heti? Mä en osaa kritisoida näitä ajatuksiani, vaikka mun pitäisi. Tää perhekoti palauttaa mut aina takaisin ahdistuksen kierteeseen. Uusin villitykseni, lihansyöjäkasvit, ei saa ajatuksiani muualle. Omistan siis 3 lihansyöjäkasvia, 2 dionaea muscipulaa ja nepenthes ventrata on kolmas. Ja nyt yritän lukea mahdollisimman paljon tietoa lihansyöjäkasveista ettei tarvitsisi ajatella mitään muuta, mutta ei sekään toimi. Ahdistus ottaa valtaa, valittaen kuinka ikävä sillä on ollut ja kuinka julma olen ollut kun hylkäsin sen viikonlopuksi.  Tunnen sen kylmät kädet kurkullani, kuinka se hakeutuu takaisin mieleeni. Yöstä ei tule taaskaan helppo. Mä pelkään jälleen.

Hengittäminen on vastenmielistä kun keuhkot tuntuvat olevan rei'itetyt jälleen kerran. Tästä ei tule mitään .. Ei tämä vaan toimi näin. Mä en tiedä mikä tämän aiheuttaa, mutta tästä ei tule mitään. Haluan helvettiin täältä.   Tiedostan tarvitsevani apua, mutta kun mua on liian vaikeaa auttaa, sillä en anna kenenkään tulla liian lähelle. En uskalla päästää, ihmisiin ei voi luottaa. Epäilen kaikkia. Kukaan ei pelasta mua, sillä mua ei vaan voi pelastaa.   Helvetti soikoon ihmiset, luovuttakaa ja jättäkää mut vaan kuolemaan!

 Olen häviöllä. Katoamassa lopullisesti. Olen sodassa mieleni demonien kanssa. Yritän pitää puoliani, mutta ne on liian vahvoja, alan vajoamaan niiden puolelle. Niillä on enemmän voimaa kuin minulla.. Kuusi vastaan minä, ja kuka voittaa? Ne tietenkin. Koska olen menettänyt tahdonvoimani niitä vastaan. Tuhoni lähestyy. Pelkään taas yötä. Pelkään olla yksin, sillä mieleni demonit hyökkäävät silloin. Tää pelko on jo sairautta. 

Pelkään olla yksin. Mieleni demonit sanovat tällöin "heips, taas.." Ne tervehtivät, samalla kieroutuneella äänen sävyllään ja kertovat kuinka paljon parempi olisi olla kuollut. Kertovat kuinka ihanaa kuoleminen on, kuinka ihanaa on olla kuolleena, kuinka paljon helpompaa on kuoleman jälkeen. Ne on päättänyt tuhota minut. Ja sen ne aikoo tehdä. Ainakin yrittävät. Kattoon tuijottaessa ajatukseni jumiutuu. On pakko kuolla.. Ainoa jäljelle jäänyt ajatus, on kuolema. Ainoa jäljelle jäänyt toivo, on kuolema. Tunnen kuinka loppuni lähestyy.

Tahdon luovuttaa. Mä en kykene mihinkään. Mä en jaksa hymyillä, mutta silti mä teen sen. Kun väitetään että jotkin asiat on pakollisia, niin totuus on se, ettei tällä hetkellä ole muuta pakollista kuin kuolla. Enkä tahdo muuta kuin kuolla. Valo tunnelin päässä on kadonnut, enkä jaksa enää etsiä sitä. Harhailen täällä pimeyden keskellä silmät sidottuina. Etten varmasti näe valoa missään. Pyydän täältä pimeyden keskeltä kuolemaa avukseni. En luota muuhunkaan. Vain kuolema pelastaa. Alan pikkuhiljaa tuntemaan jotakin. Ahdistusta? Ehei. Epätodellisuutta? Varmaankin. En osaa nimetä tätä. Toivon mukaan vaivun omaan maailmaan kun koirani lähtee. Ja siellä haluan pysyä. Ikuisesti. Antakaa mun olla, jättäkää mut omaan maailmaani. Ikiajoiksi.

On pakko laittaa tämä tännekin. Kopioin tekstin lähes suoraan päiväkirjastani.. 8.8-14 klo 22:25-22:45 Ne ehkä sai meidät jättämään haavat rauhaan, mutta niillä ei ole tietoa että suunniteilla on jo seuraava siirto. Vaikka luovuimme tästä sodasta, se ei tarkoita että olisimme niiden puolella. Päinvastoin . Pidättäydymme nyt omalla reviirillä entistä huolellisemmin .  Käymme sotaa yksin ihmisiä, tarkalleen ottaen aikuisia, vastaan. Ne ovat vihollisiamme, niiden seurasta ei seuraa mitään hyvää. Ne yrittää riistää kaiken jonka avulla olemme jaksaneet pitää kulisseja yllä jo vuosia. Nuo aikuisiksi kutsutut demonit väittävät "auttavansa" todellisuudessa, ne hommaavat meidät ongelmiin. Ne ovat kieroja olentoja, niistä on hyväntahtoisuus kaukana.. Mutta takaisin aiheeseen.. Aikuiset ei välttämättä tiedä että käymme sotaa heitä vastaan, tai ehkä tietävät, ketä kiinnostaa? Mutta me tiedämme vihollisemme, emmekä anna niiden estää tai edes hidastaa tavoitteemme saavuttamista! 

Mä mietin taas liikaa asioitani. Ulkoapäin kaiken pitäisi olla ihan hyvin. Kun ajattelen järjellä, mun ei pitäisi olla ahdistunut tai masentunut. Kaiken pitäisi olla ihan ok. Mutta kun ajattelen noin, ahdistun lisää. Sisäinen maailmani on päälaellaan. Sisäisen maailmani hallitsijat, nuo mieleni demonit, tuhoaa kaiken. Ne pistää kaiken palasiksi. Niiden vuoksi leikin kuoleman kanssa. Tanssin heikoilla jäillä jatkuvasti, odottaen että uppoan jäiden sekaan ja kuolisin..  Nuo demonit taistelevat keskenään pääni sisäisellä taistelukentällä. Ja ne taistelevat myös muita ihmisiä ja minua vastaan. Ne tahtoo tuhota kaiken elollisen ympäriltäni. Ne haluaa olla yksin kanssani. Ne haluaa sumentaa järjen ääneni, ne haluaa että teen niinkuin ne sanoo. Olen niiden marionetti. Minulla ei ole valtaa niitä vastaan. Odotan vain että ne kyllästyvät minuun ja tuhoavat minut, lopullisesti.

Ahdistuskohtaukset, miksi ette jätä mua rauhaamaan.. Tuntuu koko ajan kuin jokin olisi keuhkojeni kimpussa.. Aivan kuin leijuisin kaukana todellisuudesta, odottaen kuolemaa. Kuin olisin katoamassa, odottaen sitä. Tahdon vain kadota. Suurin toiveeni on kuolema. Sen järjellä ajatellen pitäisi olla ahdistuksesta eroon pääseminen, mutta ei, Tämä ihminen luopui toivosta ja haluaa kuolla. Olen se jota kukaan ei tarvitse, se joka tuhlaa vain muiden aikaa, se jonka olisi parempi olla kuollut.. Alan taas epäilemään kaikkia voimakkaamin. Kaikki on vihollisiani, kaikki tahtoo vain tuhota minut.. Mutten mene lankaanne.. Ette saa minua tuhottua!

Etsitään taas kaikesta huonot puolet.. Oltiin tänään vesipuistossa, minähän en tietenkään arpien ja haavojen takia uinut, lähdin vain mukaan. Mutta olisi pitänyt olla menemättä, koska pitkillä vaatteilla tuli tuskallisen kuuma, ja haavoja hiosti ihan pirusti. Ja tietenkin myös oli tylsää kun en uinut mutta sillä ei nyt niinkään väliä ole. Ajatukseni kiertävät taas tiivistä rinkiä. Tilaa muille ajatuksille ei juurikaan ole. Miksi kysymykset mitä kuuluu, mitäs sinne kuuluu yms. Rupeaa heti ahdistamaan? Varmaan koska joudun valehtelemaan..?

Tuntuu etten saa henkeä. Aivan kuin joku/jokin yrittäisi repiä keuhkojani pihalle jälleen kerran. Tää ahdistus alkaa käydä taas sietämättömäksi. Tosin, en tiedä mitä tekisin päästäkseni eroon siitä.. Viiltää en voi, sillä en keksi mitään millä saisin haavan aikaan. Raapiminen..? Ei, raapiminen ei nyt oikein houkuta.. Mulla ei ole mitään muutakaan helpotusta kuin kipu. Miksi kaikki mikä auttaa viedään?  Tahdon tuhota itseäni jälleen. Mulla ei ole syytä lopettaa tuhoamistani. Tuntuu kuin tanssisin vain heikoilla jäillä, odottaen milloin tipahdan lopullisesti jäiden alle, enkä pääse enää ylös. Odottaen vain milloin kylmä todellisuus vie mennessään. Muistin taas erään muiston menneisyydestä. Pelottavan muiston, silloin kun olin 7vuotias.. 10vuotta vanha asia nousee mieleen vielä tänäkin päivänä. Turhaa elää muistoissa, turhaa elää tässä hetkessä, turhaa elää ollenkaan..

Olen todellisuudessa, tämä on paha paikka, täältä kaikki paha sai alkunsa, täällä kaikki paha tulee loppumaan. Haluan paeta täältä todellisuudesta oman universumin suojaan. Se ei vain onnistu pakottamalla. Yritän muistaa jotakin eilisestä, suurin osa päivästä on pimennossa, hyvä niin, sillä se mitä muistan on jotakin ahdistavaa.  Kun vaan itkee, eikä edes jaksa ajatella mille itkee, kun tuntuu että joku/jokin yrittää repiä keuhkojasi ulos, kun päässä heittää kun ahdistaa liikaa, on jotakin sanoin kuvaamattoman kamalaa. Yritän mielessäni palata vesisateeseen. Siihen vapauden tunteeseen kun sade piiskaa kasvoja. Mutta se muisto on jo kadonnut. Sitä en voi enää palauttaa. Se on menetetty. Ja menetettyä on melkein mahdoton saada takaisin. kuva: We Heart It/ azuzephre Jeff Thomas Tämä on 80 postaus, sen kunniaksi alan numeroimaan nämä postaukset.

Mä elän taas muistoissani. Yritän palauttaa mieleeni sen vesisateessa olemisen hyvän olon tunteen. Yritän vaan liikaa. Sisältäpäin alkaa sattumaan, mä en onnistu taaskaan .. Ja tätä kipua en saa sammumaan. Kyyneleet nousee taas silmiin. Ja en vaan pysty pitämään niitä sisälläni. Mä itken taas. Kun ymmärrän asioita, sisältäpäin alkaa sattumaan enstistä enemmän. Ja kun kipu kasvaa, haluan kuolla entistä enemmän. Haluan pois tästä maailmasta, oman hautani pohjalle mätänemään.

Kuinka helvetin paljon kaikki voi sattua? Mitään erityistä ei ole sattunut, kaikki vaan vihloo sisältäpäin. En jaksaisi hymyillä, kaiken tämän hulluuteni keskeltä, mutta silti väännän suuni aina hymyyn, todellisuuden peitoksi. Mä osaan hymyillä aidosti, nauttia hetken ajan. Vesi sateessa juostessani, tuntui kuin se sade olisi huutonut ahdistukseni maahan mukanaan. Se tunne kun sade piiskasi kasvoja, oli jotain mitä en kykene sanoilla kuvaamaan. Mutta samalla, sisälle palatessani, ahdistus iski päälleni, sanoen vain kaivanneensa minua ja miksi jätin hänet? Kaikki palasi ennalleen, samaan noidan kehään. Ja siinä nyt sitten ollaan..