Hulluuden symbolit

Uusi vuosi kaverin luona, yllättävää että ryyppäämässä.  Taas katson käsiäni ja ahdistun. Haluan vain viiltää. Yksi pieni haava? Niin pieni ettei sitä kukaan noteeraa? Pliis? EI. Me ei voida viiltää. Kaikki asiat velloo mielessäni, heh, huomaa etten ole ottanut lääkkeitä hetkeen. Kun juon en ota lääkkeitä. En mä kuolla halua! Mä haluan viiltää ja tuntea olevani elossa, mutta sekin viedään multa. Miksen saa viiltää? Mitä pahaa siinä on, kun enhän mä muita satuta?  Ääh.. Mä haluan vaan nukkumaan. Antakaa mun olla ja nukkua. Huomenna on palaveri, saanko skipata sen? Voisiko joku persoonista olla apunani?  Mulla on kamala koirakuume. Mun tekee pahaa katsoa ihmisiä joilla on koira/koiria. Mä oon niin monesta koirasta joutunut luopumaan etten enää tiedä, uskallankohan enää koskaan ottaa koiraa? Mä oon koiraihminen henkeen ja vereen, mä en voi sitä kiistää!  Ääh.. ahdistaa.

Katso maailmaa, kuinka se olisi kaunis, jos eläisit vailla tietoa huomisesta... -Raaka-aine Mä yritän pitää pääni kasassa. Yritän pysyä todellisuudessa. Mutta mä lentelen tuolla.. Jossain.. Kaukana, maasta.  Niin kaukana ettei äänet meinaa kuulua tänne, mä oon täydellisessä hiljaisuudessa, Lennän luotasi pois, etten satuta sinua enää. En puhu kuolemasta, kun olet läsnä.  Enhän mä kuolla halua, mutta mä unelmoin siitä, etten enää heräisi, että vajoaisin maan alle, katoaisin, muuttuisin muistoksi, kaukaiseksi. Mä en halua sua menettää. Siksi mä pysyn elämässä kiinni, kynsin ja hampain taistelen itseni suosta ylös.  Kuka olisi niin kiltti ja päästäisi mut täältä pois? Mä haluan takaisin kotiini, pois täältä sairauden maailmasta. Antakaa mun mennä. Pliis..?

Energiajuoma kädessä, puoli kuolleena, odotin palaveria. Pelotti mitä hoitajat oli keksinyt. Halusin nukkumaan. Halusin skipata koko palaverin.  Yllättävää että halusivat mun palaavan kuntoutuskodille. Haistakaa vittu, sinne ette mua saa!  Minuutit vaihtuu tunteihin. Tunteet on sekaisin, pääsin kouluun ja suunnittelen koiran hankintaa ensi kesänä. Mutta ahdistus pysyy. Mä vaan putoan tyhjyyteen. Kamalat hetket vilisee silmissä. Seisoin kehoni vieressä. Istun sängyllä, odottaen että joku hakisi mut todellisuuteen. Juttelu hoitajan kanssa ei auttanut, tuli vaan tunne ettei hän halunnut jutella kanssani.  Mä haluan pois. Siksi mua ahdistaa. Siksi mä oon jossain todellisuuden rajan tuolla puolen. Mä haluan pois. Antakaa mun mennä, ja uppoutua omaan maailmaani. Mä en jaksa todellisuutta enää. 

Rakas mieleni, rakkaat persoonani, voisitteko antaa mulle hetken aikaa levätä? Antaisitte mun nukkua, ilman teidän huutoa. Ilman painajaisia. Antaisitte mun olla hetken rauhassa? Olkaa kilttejä ja suostukaa.. Mutta ei. Huuto jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Mä en jaksa. Mä en TODELLAKAAN jaksa.  Itsetuhoinen huutaa, huutaa ja huutaa. Puolustaja huutaa takaisin. Suojelia rauhoittelee heitä. Pikkuinen ja Surullinen itkee. Pelokas on paniikissa. Jääräpää uhoaa Itsetuhoiselle. Iloinen naureskelee itsekseen.  Kiusattu on kadonnut. Sosiaalinen itsenäistynyt entisestään.  Menneisyyden haamut kummittelee. Mä elän niitä vaan uudelleen ja uudelleen. Ne välähtävät silmiini.   Mua ahdistaa yö. Koska Itsetuhoinen tulee herättelemään mua. Mua ahdistaa kaikki. Mua ahdistaa tää usva. Mua ahdistaa elää. Mä en jaksaisi hengittää. Mua ahdistaa ajatus kuolemasta. Mä en halua itseäni tappaa. Mua ahdistaa olla täällä. Mä haluan pois. Mutta mua pelottaa ajatus lähtemisestä. Mitä jos Itsetuhoinen saa vallan ja me lä

Mieleni ei anna mun nukkua.  Kuolemakin alkaa jo houkuttelemaan. Mä en saa tätä sanoiksi. Mä meen hidastuksella liian kovassa lääketokkurassa kun olen.  Mä en nää tabletin näyttöä. Mulla ei oo mitään muistikuvia tästä päivästä, tai eilisestä.  En oo syönyt kokopäivänä mitään, ahdistus ei anna lupaa. Mä oon niin väsynyt taistelemaan mieltäni vastaan. Tehkööt persoonat just mitä haluavat. En välitä. Haluan vaan nukkua, muutakuin en saa edes nukkua, persoonat huutaa liian kovaa.  Antakaa mun luovuttaa....?

Hiljaa täristen makaan, sängyllä, peiton alla. Piilossa pahaa maailmaa. Voi, kunpa pääsisin piiloon itseltäni.  Juttelin hoitajan kanssa ja Pelokas tuli paikalle. Hoitaja EI säihkätänyt vaan jutteli Pelokkaalle.  Kaikki tarvittavat on otettu. Olo on helvetin kamala.. Mä en jaksa. Mä toivon etten aamulla enää heräisi. 

Olin päivystyksessä. Odotin että pääsen osastolle lääkärin arvioon. Ja lääkäri otti mut sisälle. Nyt oon täällä taas ja KAMALA huuto pään sisällä. Mä en jaksa. Anteeksi. 

Mä lähdin osastolta. Kirjasin itseni ulos. Nyt.. Opamox purkki huutaa. Itsetuhoinen huutaa että mun pitää mennä ostamaan jotain alkoholia että voisin "vetää kännit". Itsetuhoinen, mä en voi! Tässä tukiasunnossa ei saa juoda!  Mä istun nyt tuskissani sängyllä, mä kadun että lähdin osastolta. Mä niin kadun! En vain kehtaa mennä takaisin. En kehtaa! Antakaa anteeksi! Mä tein typerästi kun lähdin. Saanko palata? Saanko...? ET. Kuuluu karjaisu päästäni, Puolustaja huutaa mulle. Sä lähdit niin sitten kärsit seuraamukset! Puolustaja huutaa.  Istun vaan ja kärsin. Pitääkö meidän luopua ylpeydestä ja palata häntä koipien välissä osastolle? EI!  Mitä jos tulisi pakko? EI! Meidän pitää olla vahvoja! Mutta mä haluan olla se pieni haavoittuvainen, heikko tyttö, joka sisälläni itkee.  Mä haluan olla se, saanko olla, saanko?  Itsetuhoinen huutaa että mun pitää ottaa yliannostus Opamoxia. EI!  Mä huudan, Mä en ota yliannostusta! En vittu ota!  Soitto avohoitoyksikköön. Kysyy että voinko menn

Pois,pois,pois! Odotan että hoitaja tulee sanomaan että pääsenkö pois täältä! Meillä meni hermot. Ei tästä mitään hyötyä ole! Maksetaan turhasta! Äkkiä POIS! Tunnin oon jo odottanut että selviää. Lähdetään kotiin. Me pärjätään siellä! Ei nää osaa meitä auttaa! Näinhän se on. Lääkäri on uhka, hoitajat on uhkia. Lääkäri haluaa tukkia lisää lääkkeitä. Haistakaa vittu! Karjuu Itsetuhoinen pääni sisällä. Iloinen hoitaa olemuksen ja Itsetuhoinen valehtelun, me häivytään. Tällä kokoonpanolla ollaan ennenkin päästy pois! Jos tarkkailuun aikovat laittaa niin kyllä me perustelut vaaditaan. Ne ei tule meitä voittamaan! 

Mitä mä teen? Annanko Sosiaalisen puhua meidät pois täältä? Saanko vain itkeä? Olla se heikko pieni tyttö, joka sisälläni huutaa? Saanko olla heikko? Saanko, pliiis, saanko? EI, ET TODELLAKAAN!  Puoli kolmelta näen lääkäriä. Siihen mennessä mun pitää päättää että annanko Sosiaaliselle luvan puhua. Mä en tiedä, en vittu tiedä! Omahoitajina kaksi miestä, ahdistus nousi samantien. Me pelätään miehiä.  Taidan antaa Sosiaaliselle luvan puhua. Ainakin siitä että pelkäämme miehiä.  Aika matelee, voisinpa vaan nukkua, mutta ei, sivupersoonat pitää huolen etten nuku. Huutoa huudon perään. He haluavat puhua, mutta kukaan ei kuuntele heitä. Enkä voi itse keskustella heidän kanssaan, koska he eivät puhu mulle. Auttaisiko joku meitä? Ja ennenkaikkea ymmärtäisi? Ja jos ymmärtäisi, niin pystyisikö hän tukena heikolla hetkellä? En usko että sellaista henkilöä löytyy. Mä vaan niin haluan heittää tän roolin sivuun, itkeä ja huutaa, olla se heikko pikkulapsi, jolla on hätä. En halua olla se muka vahva ih

Ahdistaa niin saatanasti. Me ollaan osastolla. Me halutaan pois! pois,pois,pois,POIS!  Saanko mä puhua meidät pois? ET! Meillä ei ole hyvä olla vieläkään!  Mun silmät sumenee, mä elän edelleen unessa, vaikka oon hereillä. Kaikki on niinkuin painajaista...? Voisinko vain herätä aamulla ja kaikki olisi hyvin? ET. Kuuluu vastaus pääni sisältä. Kyyneleet nousee silmiin, mutta ne tukahtuu.  Musta tuntuu että oon hajonnut entisestään, olen vielä pienempinä sirpaleina. Kuka auttaa mua kasaamaan sirpaleita taas kokonaiseksi, kun en pysty siihen yksin? Kuka auttaisi mut kuilun pohjalta ylös, edes puolitiehen?  Osastolta saa haaveilla saavansa apua, meihin ei uskota, olemme muka vain minä, ei me vaan minä.  Haluaisin mennä juttelemaan hoitajan kanssa, miksi menisimme? Ei kukaan ymmärrä? Tai vaikka ymmärtäisi, niin mitä me puhuisimme?  En saa happea! Opamoxia naamaan ja yritetään rauhoittua. Ääni lähtee hetkellä millä hyvänsä. Mä en jaksa.

Lääkärinarvio luvassa. Me ei mennä osastolle, EI!   Vaikka olo on tämä, niin EI!  Lääkärinarvio meni ja osastolla ollaan. Persoonien huuto voimistuu. Voimistuu, voimistuu, voimistuu, VOIMISTUU!   Mä en kestä! Mä EN VITTU KESTÄ! Mutta silti, mä istun rauhassa, peilityynenä. Oloni ei paista ulos. Mä istun vaan sängylläni, kirjoittaen tätä postausta. Vaikka haluaisin kiljua, itkeä ja repiä hiukseni päästäni, mutta mä oon peilityyni.  Miks mä en saa luovuttaa? Miks meidän pitää olla olemassa..? Miksi me ei saada kadota?   Musta tuntuu että oon kuollut, niin henkisesti. Musta tuntuu etten ole olemassa, mä elän jonkun mielikuvituksessa. Vai olenko aave? Mä en tiedä.  

Aave. Se kuvastaa mua nyt täydellisesti. Mä en ole todellisuudessa. Mä en ole missään. Tyhjänä kuorena liikun siellä missä muut elää. Olenko edes olemassa? Musta ei ainakaan tunnu siltä että eläisin...?  Koitan sulkea silmäni ja tuntea jotain  muuta kuin ahdistusta . Turhaan. Ahdistus velloo. Mä kuljen sumussa, omassa maailmassani. Kehoni on todellisuudessa, mieleni ei. Mä olen siellä missä on helpompaa, ei helppoa vaan helpompaa. Toiset elää todellisuudessa, kehoni olinpaikassa. Mutta mä en. Mä leijun tuolla jossain. Antaisitko mun mennä jonnekin kauas?  Mä en jaksa hengittää. Mä en jaksa kuunnella tätä showta joka pääni sisältä kaikuu. Kaikki huutaa. Pienimmät itkee, he pelkää Puolustajaa. Puolustaja haluaa löydä jotakuta ja uhkailee Sosiaalista.  Mä oon liian väsynyt. Mä haluan nukkumaan ja herätä vuoden, ellei kahden päästä.  Auttaisitko mut vapaaksi, sairauden kahleista? Auttaisitko mua? Mä en jaksa. Anteeksi.

Istuin sen kanssa vessan lattialla. En olisi halunnut rikkoa sitä kahta kuukautta jonka olin ilman sitä, niin mä en halunut . Toisin kuitenkin kävi. Mä viilsin. Mä huusin pääni sisällä Itsetuhoiselle, että lopettaisi. Mutta ei. Hän viilsi. Hän sai vallan.  Mä oon miettinyt jo osastolle menoa. Ei! Kuuluu pääni sisältä. Mä en enää tiedä kauanko pääni kestää tätä myrskyä..  Päivystyksessä. Tikkejä luvassa. Mä elän muualla. Keho on täällä, mieleni jossain. Mä olen kuoleman väsynyt elämään täällä tähtipeiton takana. Anna anteeksi. Mä en jaksa. 

Auttakaa mua ! Kiljuu joku pääni sisällä, ahdistaa ihan saatanasti tämä huuto. Ahdistaa saatanasti, ahdistaa kaikki. Mä haluan vaan pois täältä usvasta, tai haluan niin syvälle usvaan ettei todellisuudesta ole mitään tietoa. En halua olla rinnakkaisessa ulottuvuudessa! Paniikki iskee, happi ei kulje, ääni on katoamassa. PÄÄ HAJOAA! Auta mua? Kuka tahansa, pelasta minut itseltäni.  Älkää, kiltit olko meille vihaisia, me ei vain nyt jakseta. Me ollaan loppu. Ihan loppu. Voisin vain itkeä. Luovuttaa. Antaa itsemme joutua osastolle. Mutta me sinnitellään. Sinnittelemme kuolemamme asti.  Tik... Tik.. Tik... kohta räjähtää. Mä en jaksa sinnitellä, antaa jonkun muun hoitaa tämän tilanteen. Antaa tulla, kuka tahansa auta mua. Mä en kestä enää

Auta mua.. Jos istuisin yksin nurkassa, itkien maailmani kauheutta, auttaisitko minua? Istuisitko viereeni, laittaisit käden olalleni ja sanoisit ei mitään hätää?  Jos itkuni ei siitä laantuisi, ottaisitko ja halaisit minua? Antaisitko minun ymmärtää, että välität? Ja välittäisitkö oikeasti? Etkä vain sanoisi niin?  Jos pistäisin vastaan, halaisitko silti? Vaikka kieltäisin?  Jos huudan sinulle, ethän mene rikki ja lähde pois? Tuskani haluaa minun olevan yksin. Ja minä tottelen sitä, vaikken halua. Pysyisitkö, silti vierelläni, et jättäisi yksin hädän hetkellä? Mä pelkään kosketusta, mutta samalla... kaipaan sitä. Auta mua. Mä en selviäkään yksin. Olisitko niin kiltti ja auttaisit mua? 

Matkalla käymään kuntoutuskodilla. MÄ EN HALUA! Mutta on pakko, pää ei kestä muuten. Ei siitä kyllä mitään apuakaan tuu olemaan. Omaohjaajamme on meille uhka. Itsetuhoinen, Surullinen tai Ylisosiaalinen tulee aina silloin paikalle.  Pääni on täydellisessä räjähdyspisteessä. Olen kuoleman väsynyt. En jaksa enää ollenkaan tätä persoonasirkusta, mä en vaan jaksa. Kukaan ei tunnu ymmärtävän mistään mitään.  Sivupersoona testit huutaa että mun pitäisi puhua ammattilaiselle, mä yritän muttei mua uskota.  Joku muu katsoo peilistä takaisin. Mä en tiedä missä mä elän. Mä en vaan tiedä mistään mitään. Missä mä oon? Minne mä oon menossa? Kuka ajaa tätä autoa?? Miten mä oon tänne joutunut? Tulinko mä junalla? Vai hakiko tuo joka tätä autoa ajava henkilö mut? Mutta millä paikka kunnalla mä oon?  Vai mitä!? Mitä mä teen täällä ja miksi!? Mä haluan pois! Kämpille! Äkkiä! Vaikka mä tiedän nämä kaikki se ei kohtaa tunteiden kanssa! Paniikki iskee! Tuntuu etten saa happea, pää hajoaa!   

Mielessäni vilisee kamalia muistikuvia, en kestä enää kauaa. Nojaan keittiön lavuaariin. Tyhjillä silmillä tuijotan tuota Fiskarsin puukkoa, painan sitä rannettani vasten. Nostan sen kuitenkin pois. Mikää ei tunnu auttavan. Opamoxia opamoxin perään. Ahdistus pahenee.  Miksi te huudatte mulle?! Huudan persoonilleni. He eivät vastaa. Jatkavat vain kaaoksen pitämistä.  Mua ahdistaa, opamoxit jäi kämpille ja olen äitini luona.  Pääni halkeaa, ajatukset ovat kaaoksessa ja persoonat huutaa. Mä en vittu jaksa! Huomenna käymään kuntoutuskodille, koska kerroin olostani. Mä en halua, me ei haluta!  Haluan nukkua yhden yön ilman turhia heräilyjä, ilman piinaavia painajaisia. Aivoni käyvät ylikierroksilla. Anna mun olla ja nukahtaa. Antakaa mun nukkua, rakkaat persoonat, antakaa mulle hetki aikaa levätä.  Mieli särkyneenä, sirpaleita kasaten itken hiljaa. Nää sirpaleet tuskin onnea tietää. Ei näistä kokonaisuutta aikaan saa. Antakaa mun vaan luovuttaa, kulkea loppu elämäni hullun leimaa kantaen. 

Kaikki tuntuu väärältä. Puukon kutsu houkuttaa, liian kovasti.  Vastaanko kutsuusi, niin hentoon, niin kauniiseen? Leikkisimmekö taas yhdessä, niin viiltävän kivun valuessa pois? Olisimmeko taas ystäviä, parhaita? Leikkisimme verellä, kauniin punaisella? Repisit ihoni riekaleiksi? Vaivuttaisit minut syvälle, usvaan, jättäisit minut sinne? Auttaisit minua, hädän hetkellä? Antaisit minulle sen helpotuksen, jota tähän hätään kaipaan, niin kovasti? Auta minua, rakas tuttu ystäväni, palasta minut tuskasta, niin syvältä suosta! Ei valokaan tänne enää kanna, en luota aikaan, en luota ollenkaan. Sinä nostaisit minut hetkeksi suostani, sitä kaipaan juuri nyt. Auttaisit minut valuttamaan pahan veren sisältäni pois. Auttaisit minut palaamaan todellisuuteen. Rakas ystäväni, auta minua!  Olen liian heikko tällähetkellä!  Yllä oleva teksti varmaan kuvastaa aika hyvin. MÄ HALUAN VIILTÄÄ! Mä en jaksa nyt millään,anteeksi.

Haamuna kuljen, peilistä katsoo takaisin kyyneleitä silmät täynnä oleva olento. Hiukset takussa, elekieli kertoo väsymyksestä, huonosti nukutun yön jälkeen, silmistä heijastuu  pettymys. Ajatukset kaikuu se oli liian hyvää ollakseen totta. Mutta tää tulee järjestymään. Torstaina katsomaan kämppää. Mä en tee tätä pelkkien kissojen takia, mä teen tän koska koen ettei muhun luoteta.  Mieleni pyörittää isäni kanssa käytyä puhelua. Eläimet ei oo mitään esineitä, niitä ei vaan oteta ja anneta pois! Kaikuu isäni sanat päässäni. Olen joutunut luopumaan ihan vitun monesta eläimestä. Kaikki pakon edessä. Mitään ei huvista. Isäni vain käänteli veistä haavassa, syvässä sellaisessa. Nyt en enää halua puhua hänen kanssaan. Painukoot helvettiin!  Nyt mä vaan istun ja odotan että saan otettua lääkkeet ja ruveta nukkumaan. Mä en halua olla hereillä. Mä haluan vaan NUKKUA.  Puukot huutaa, Mä huudan takaisin. Mä en koske teihin! Vaikka haluaisin. Mä en niihin koske! 

Tää oli liian hyvää ollakseen totta! Ajattelin kun lopetin sen kirotun puhelun. Kyyneleet nousee silmiini, mä teen mitä vaan niiden kissojen eteen. Ja alan etsiä vuokra asuntoa. Haluan herätä tästä painajaisesta. Mä olin jo oireista piittaamatta, onnellinen. Mulla on oma kämppä ja odotin kuin kuuta nousevaa sitä päivää että saan hakea kissat. Mutta sen puhelun aikana, unelmani pelastaa kaksi kissaa, mureni. Ellen tee seuraavaa siirtoa, joka on muutto täysin omaan vuokra asuntoon. Ja mä teen sen siirron! Mä teen kaikkeni saadakseni unelmastani täydellisen. Sisäinen perfektionisti hyökkää, kaiken pitää olla täydellistä! Unelmani on oma kämppä, kaksi kissaa ja opiskelupaikka. Näiden kissojen vuoksi mä luovuin kahdesta gerbiilistäni. (Oli siinä sekin etten uskaltanut käsitellä niitä koska ne purivat mua aina.) Mutta mä muutan täysin omaan asuntoon, jonne sossuilla ei ole minkäänlaista valtaa tulla. Ne ei tuu pääsemään ovesta sisälle. Aioin huutaa niille että haistakaa vittu ja painukaa hel

Mietin mitä kirjoittaisin. Persoonat huutaa. Ne puhuu ja huutaa toisilleen ja mulle. Mulla on niin sekava olo. Persoonasirkus päällä, kaikki haluaa paikalle, ja mä katoan. Autopilotti paikalle. Näin kuka tahansa pääsee paikalle. Pelokas tuli paikalle. Pelokas lähti paikalta. Tää on yhtä sirkusta.  Takaisin kehoon. Pois kehosta. Takasin. Edestakaisin. Toinen silmä sumenee. Ääni lähtee. Oireet liian pinnalla. MÄ EN NYT JAKSAISI! Mutta mä pärjään, kunhan saan puhuttua jollekin. Mun on pakko saada purkaa tätä. Muuten mun pää sanoo sopimuksen irti. Muuten löydän itseni kohta osastolta.  Mä haluan hakea ne kissat pian. Koska mikään ei ole niin hyvä palauttamaan todellisuuteen kuin kissa. Kun silitän kissaa olo helpottuu ja palaudun todellisuuteen.  En mä ajatellut viillellä. Mä en halua. Itsetuhoinenkaan ei halua. Me ei olla 2 kuukauteen viilletty, pisin aika mitä oon koskaan ollut viiltämättä. Me pärjätään ilman haavoja. Me pärjätään vallan mainiosti!  

Kävelen itseni vieressä, syvällä usvassa. Katson kuinka pikkusisarukseni riehuvat, Puolustaja haluaa hyökätä. Pikkuinen haluaa mukaan. Pelokas pelkää, itse en jaksa välittää. Istun ja tuijotan tyhjillä silmillä. Olen jossain kaukana. Niin kaukana ettei mikään sana riitä kertomaan kuinka kaukana olen. Ei edes ääretön.  Mä lennän niin korkealla omassa usvassani, mä oon niin korkealla, ettet kuule vaikka kuinka apua huutaisin. Mä olen yksin, niin kamalan yksin, vaikka muut minät on seuranani. Persoonia tunnistettu yksi lisää, Kiusattu. Hän on 14 vuotias nuori tyttö, joka aiheuttaa kamalia takaumia meille. Hän tietää sivupersoonistani vain Itsetuhoisen. 

Silmät sumetuneina, suunnistan maailmassa, missä kaikki muut elää. Mä en ole siinä missä kehoni on, mä olen tuolla. Tuolla todellisuuden rajan toisella puolella, siellä minkä oikeaa nimeä ei tiedetä. Tai mä en tiedä. Mä kutsun tätä omaksi maailmakseni, dissosiaation pilvilinnaksi.  Kyyneleet nousee silmiini, mulla on paha olla. Täällä on hankalaa, kun ei pysty keskittymään muiden, todellisuudessa elävien, ihmisten puheeseen. Mä skippaan kaikki keskustelut. Mä en aina ymmärrä muiden puhetta, mä en ymmärrä suomea. Vaikka suomi on äidinkieleni.  Mä en aina kykene reagoimaan toisten puheeseen. Vaikka kuulen kyllä. Mulla on pitkiä muistikatkoksia, mulla saattaa olla kokonainen viikko pelkkää mustaa. Mun koko kroppa tai raajat saattaa jähmettyä.  Mä saan poissaolokohtauksia, jolloin keho menee veltoksi. Mulla katoaa tunteet, olen pelkkä tyhjä kuori.  En ole minä, olen me. Kehossani on myös 9 muuta minää. Mä kykenen jättämään kivun huomiotta, muhun ei silloin satu.   Mä irtoan kehostani, mä s

Satu tai uni jatkuu. Viime yönä koko kroppa jähmettyi. Mä en pystynyt liikkumaan enkä edes avaamaan suutani. Kaikki lihakset jähmettyi. Mikään ei liikkunut. Taas kamala kokemus. Mutta se vaan menee muiden joukkoon. Mä en meinaa saada nukuttua. Muistot välähtelee silmiini aina kun meinaan nukahtaa. Annan muistojen aiheuttaman tuskan repiä sisuksia riekaleiksi.  Mä edelleen leijun korkealla dissosiaation vankina. Jalat ei osu maahan. Olisko todellisuuteen mahdollista päästä? EI!  Itkettää. Väsyttää. Masentaa. Haluan huutaa. Alko vieressä houkuttelee, kutsuu luokseen.  Mä en saa. Mä en voi.  Pitäis jaksaa siivota. Pitäisi tehdä sitä, tätä ja tuota.  Mä en jaksa.  Sade piiskaa mun kasvoja, mä oon yksin, niin yksin, mieleni syövereissä. Tänne ei valo ylety, täällä sataa, aina. Huudan tuskasta, niin mielessäni, kovempaa kuin koskaan. Mä puhuin tänään hoitajan kanssa. Se sanoi että mun olemuksesta ei huomaa sitä etten ole läsnä. Mutta mun silmistä se huomasi. Se kysyi että eikö tää mun oireil

Musta tuntuu että elän sadussa. Tai unessa. Ei painajaisessa tai kauhutarinassa, vaan sadussa tai unessa. Odotan että herään. Vaikka tiedän etten voi herätä. Mä olen jo hereillä, vaikkei siltä tunnu. Mä en tiedä, miten todellisuuteen voi palata. Läsnäolo on edelleen mahdottomuus. Missä mä oon? Mä olen omassa asunnossa. Mutta ei vaan tunnu siltä.  Mä haluan palata vaan todellisuuteen. Mutta se ei ole mahdollista. Mä en onnistu läsnäolo harjoituksissa. Mä en vaan onnistu.  Välähdyksiä menneisyydestä ja jähmettymisiä, melkein halvaantumisia. Ja vielä poissaolokohtauksia. Mä en kestä! Mutta mun on pakko. Mä haluan puhua jollekin. Mutta en voi soittaa kenellekään. Huomenna avohoitoyksikössä, mä puhun kunnolla! Ja pyydän yksilöaikoja. Muuten tää hajoaa sirpaleiksi. 

Nallea halaten, makaan kaikessa hiljaisuudessa sängyllä. Läsnäolo on mahdottomuus. Nukahtaminen vielä suurempi mahdottomuus. Mulla ei ole kontaktia todellisuuteen. Missä Mä olen?  Mä pelkään, etten saa hakea tulevia kissojani. Mä pelkään etten palaudu todellisuuteen. Mä vaan pelkään että mä katoan tuhkana tuleen, savuna ilmaan. Että sisäinen tyhjyys ottaa myös ulkokuoren. Että lakkaan vain olemasta.  Haamuna päivästä toiseen vaellan. Mä näytän siltä, miltä olen aina, tai niin pitkään kuin muistan, näyttänyt. Sisäinen minä, sirpaleina, kuljen kaduilla tyhjänä kuorena, dissosiaation pilvilinnassa, omassa maailmassani. Todellisuus on vain sana. Kaukainen sellainen. Mä en ole enää henkisesti olemassa. Jos en keksi keinoa palata todellisuuden mustaan aukkoon, tulenko enää koskaan olemaankaan? 

"Silmät sumenee. Maailma muuttuu kaukaiseksi. Mä alan taas nousta ilmaan. Mä alan taas haihtua tuhkana tuleen. Mä näen ohi vilisevät tähdet. Mä tunnen tuulen vireen kasvoillani. Mä en ole läsnä. Mä olen siellä missä huolet ei paina, sielä missä kukaan ei mua huomaa. Mä olen vain ilmaa. Mä en ole todellinen." Epätodellisuuden tunteen maksimi level. Makaan vain sängyllä ja annan ahdistuksen viillellä mua sisältäpäin. Ei, mä en oikeasti tartu puukkoon. Älkää huoliko. Mä elän hetkissä, menneissä. En nykyisissä minuuteissa.  Mä en tunne fyysistä kosketusta, enkä tunne enää ahdistuksen puukon viiltoja. Mä en vaan tunne mitään. Mä uppoan syvemmälle mieleni avaruuteen. Syvemmälle aika-avaruuden menneisyyteen. Mä elän sekunteja, minuutteja, tunteja jopa vuosia, menneisyydestä uudelleen. Missä on nykyisyys? Mä en tiedä. 

Makaan sängyllä. Omalla sängylläni. Haluan huutaa. Itkeä. Panikoida. Haluan tämän tunteen pois.  Mä en meinaa millään toipua kuntoutuskodilla käymisestä. Stressasin sitä koko viikon. Ja nyt se tunne on vieläkin päällä. Kyllä tää tästä, Kuuntelija sanoo mielessäni. Kyllä tää tästä kaikuu mielessäni. Miten tää voi hyvin jatkua, kun en ole jutellut kunnolla asioistamme kuukauteen ellei yli..?  Mikään ei kestä loputtomiin, jos asian eteen ei tee jotakin, Kuuntelija kuiskaa. Nyt mä päätin. Musta tulee lääkärien kauhu(tai olen jo mutta vielä pahempi!) Mä aion vaatia diagnoosin tarkistuksen, mä vaadin yksilöaikoja. Jääräpää auttaa mua siinä.  Mun diagnoosi ei ole oikea. Mulla on diagnoosikriteereistä 1/9 ja vähintään neljä pitäisi olla toistuvasti/jatkuvasti. Mä vaadin että tutkitaan että onko mulla DID.  Puolustajaa suututtaa tämä touhu. Kukaan ei usko meitä. Esitetään vaan.  Kaikessa hiljaisuudessa, me noustaan täältä. Täältä paskan keskeltä. Me lennetään vielä joku päivä ilman kenenkään ka

Tämä on pilvilinna, jota dissosiaatioksi kutsutaan. Mä asun täällä, niin henkisesti. Fyysisesti helvetin länsirannikolla.  Mieleni metsä, synkän ja kivisen tien varrella, sokeana kuljen. He ohjaavat mua pilvilinnaani. Tai siis, pilvilinnaamme. Me kaikki tykätään olla siellä. Meillä on hyvä olla. Vihdoinkin. Mutta me kaivataan jotakuta, jolla olisi aikaa kuunnella meitä, jotakuta joka olisi kiinnostunut asioistamme, jotakuta uskoisi etten ole vain minä. Ymmärtäisi että olen minä monikossa. Eli ME. Mietimme kuinka elämämme on ollut välillä sekunneista kiinni. Kuten silloin kun Itsetuhoinen meinasi juosta rekan alle. Silloin oli sekunneista kiinni että olisimme jo haudassa, syvällä maan alla. Matojen syötävänä. Läheistemme luona rajan toisella puolella. Mutta emme ole. Mä elän koska mä haluan.  

Olen jossain. Teillä tietämättömillä, hukassa. Kukaan ei tiedä missä olemme. Emme tiedä edes itse. Fyysisesti olemme kuntoutuskodilla. Mielessämme hukassa. Me ollaan väsyneitä. Elämme usvapeitossa.  Hiljaisuus? Ehei. Sitä tämä ei ole. Kaikki huutaa, kuiskauskin on huuto. Täällä usvapeitossa kaikki äänet korostuu.  Istun hiljaa, kuunnellen, heitä. Heitä jotka ovat persooniani. Kaikkia ahdistaa. Kaikki haluaa kotiin. Mutta voiko helvetistä löytää kotiin? Ehkä.  Sekunnit vaihtuu minuutteihin, minuutit tunteihin. Enkä mä tiedä asiasta mitään. Kadotan vain aikaa. En ole mä, enää. Olenko koskaan ollutkaan?  Mulla on mielessäni metsä. Siellä on aukio, jossa on talo. Siinä talossa on kellari, jossa persoonat oli lukittuina siihen asti että tulin niistä tietoiseksi. Mä lukitsin ne kerran sinne, mutta päästin ne vapaiksi. Mä en ollut mitään ilman niitä. Mä olin vaan tyhjä kuori, enkä muista siitä ajasta mitään kun ne oli sielä, koska mä olin myös sielä, mutta Puolustaja mursi oven ja me päästiin

Täällä mä lentelen. Korkealla kauniissa pilvilinnassani. Maan kahleet ei paina, siivet kauniit kantaa, ainakin toistaiseksi. Mulla on hyvä olla, niin täällä.  Todellisuus, mikä se on? Kysyy Pikkuinen, 4-vuotias tyttö pääni sisällä. Hän on niin iloinen, kun opetin hänet pyöräilemään "isojen tyttöjen pyörällä".  Pilvilinnaamme ei romauteta. Täällä olemme turvassa. Todellisuuteen ei mikään meitä takaisin saa, ei ainakaan tällähetkellä.  Kaunis maailmamme, ei ole vain musta ja harmaa, täällä on värejä! Sateenkaaren kaikki sävyt löytyy.  Leijumme ylhäällä, niin korkealla ettei kukaan meitä näe. Olemme täällä yhdessä, muttemme ole yhtä. Olemme kaikki erilaisia, eri ikäisiä, meitä yhdistää vain sama keho. Puolustaja ja Jääräpää ovat rauhallisia, mutta vihaisia. He suunnittelee kuinka saavat muut ihmiset ymmärtämään meitä. He aikovat vaatia, että diagnoosimme tarkistetaan.  Me aiomme  lähteä Ouluun, täysin ulkopuoliselle lääkärille arvioitavaksi. Meidän diagnoosi, skitsotyyppinen häi

Mä vaan leijun, leijun korkealla dissosiaation pilvilinnassa. Shhh... älä romauta linnaani! Vihollinen, jota todellisuudeksi kutsutaan, piirittää meitä. Yrittäen romauttaa meidät alas. Ei tule onnistumaan, olemme vahvoilla ! "Miten toinen ihminen voi, niin voimakkaasti sut kuiluun mukanaan vetää? Sä vaan vapaana yrität lentää, mutta kuiluun vajoat köytettynä, siivet katkaistuna. Yrität kaikin voimin köydet vain avata. " Mä en tunne ketään, en ketään joka vaikuttaa muhun näin voimakkasti. Tämä ihminen on kaverini. Hän kaataa kaiken paskan mun niskaan, saa mut huolesta kipeäksi tempauksillaan, itkee mulle pahan olonsa, antamatta mun sanoa omastani mitään. Mä olen se jolle kaikki puretaan.  Tämän kaverin vuoksi oma oloni on pohja mudissa. Mä muutan huomenna, ja kaverini painoi mut alas. Ihan niinkuin mulla ei olisi stressiä muuton takia. Mä rupean taas pelkäämään, mitä jos en pärjää? Mitä jos alan taas viiltelemään? Mitä jos mä pilaan toisenkin mahdollisuuden...? Positiivinen a

Mitä mä kirjottaisin..? Muutto lähestyy, hiljaisuus päässä valtaa. Kukaan ei puhu. Kaikki ovat hiljaa. Omille ajatuksille on vihdoinkin tilaa. Mietin sitä, kun pääsen vihdoinkin omaan asuntoon, kun saan haettua kissat kotiini. Kun saan olla vihdoinkin omillani.  Oli jotenkin ihanaa käydä pyöräilemässä kun ei tarvinnut miettiä matkaa, miettiä kaloreita. Sai vain pyöräillä. Vaikkakin persoona vaihtui kesken lenkin. Muutuin 4-vuotiaaksi Pikkuiseksi. Hän oli iloinen kun osasi avustuksellani pyöräillä "isojen tyttöjen pyörällä". Dissosiaation maailmassa olen mennyt, taas pari päivää. Jalat ei ole osunut lattiaan  useampaan päivään, kuulen vain kuinka jalkani osuvat maahan, mutten tunne sitä.  Vaikka olo on ollut hyvä, mä en ole tässä maailmassa. Mä leijailen omassa maailmassani. Ehkä mä pian palaan todellisuuteen. 

Kaikessa hiljaisuudessa, mä odotan. Mä odotan tietoa.  Mä odotan tiedonjanoisena. Huomenna tai keskiviikkona, saan tiedon tukiasunnoista. Jos menee ensi kuun puolen välin puolelle, mä otan oman vuokra-asunnon.  Katson hiljaa luontoa. Luonto valmistautuu kuolemaan. Kuolemaan herätäkseen uudelleen. Mä vaan mietin, onko mulle käynyt samoin? Olen kuollut montakertaa kun kaikki muu on alkanut elää ja herännyt monta kertaa kun kaikki muu on kuollut? Sillä nyt musta tuntuu että mä elän. Aivan kuin olisin noussut kuolleista. Nyt mulla on sellainen tunne, mä kyllä selviän. Mä voitan tän taistelun!  Mä en muista milloin olisin ollut oikeasti iloinen! Milloin mulla olisi ollut näin mahtava olo! Mulle on tulossa kaksi kissaa, kunhan vain saan sen asunnon, haen kaksi kollikissaa. Niiden nimeksi tulee Feliz ja Vida. 

Mä kävelen kaupungilla lähes tunteettomana. Yhtäkkiä mulle tulee voimakas ahdistus ja tunne että mut olisi hylätty. Kysymys herää, kuka mut on hylännyt? Ei kukaan.  Näen kaverini ja sovimme että menen hänen luokseen lauantaina yöksi, mitäköhän teemme? Juomme tietenkin! Humalassa huolet haihtuu, niin hetkeksi.  Kotiin päästyäni syöksyn vessaan oksentamaan. Ahdistus on saatava hallintaan. Kyyneleet nousee silmiini. Mä en kestä enää. Mä leikin liian vahvaa. Liian pitkään. Romahdus on lähellä. Lähden isäni luokse käymään, haluan muuta ajateltavaa.  Mainitsen äitipuolelleni että olen alkanut oksentelemaan. Hän käskee kertoa äidilleni, lupaan vaikken sitä aio tehdä.  Kuka sillä tiedolla mitään tekee?  Kotiin tultuani kerron äidilleni että menen kaverin luokse yöksi ja että aiomme juoda. Saan valitukset siitä että olen kohta koukussa viinaan. Olen jo.  Kotona kyyneleet kohoaa silmiini. Mä en vaan jaksaisi. Mä lennän mielessäni, kauas pois. Mä en palaa enää koskaan. Mä haluan pois, en vain tie

"Mä vihaan tätä paikkaa. Mä vihaan sitä että vihaan tätä paikkaa. Mä vihaan elää. Mä vihaan kuolla. Mä vihaan sitä että vihaan.  Mä vihaan sitä että olen elossa.  Mä vihaan kaikkea.  Mua ahdistaa se että vihaan. Mä kaipaan vapautta.  Mä kaipaan "normaalia" elämää. Mä kaipaan entistä itseäni." Mä katson ihmisiä ympärilläni,  ovatko he totta? Mistä voin olla varma?  Mä haluan äkkiä pois täältä! Mun on vaan päästävä vapaaksi, saatava lentää, olla kuin lintu, OLLA VAPAA!  Yritän selvitä päivästä toiseen. Mä vaan odotan, odotan vain vastausta,  milloin pääsen pois.  Hiljaisuus vallitsee mieltäni.  Ei ajatuksen ajatusta, ei sanan sanaa. Täysi hiljaisuus.  Laitoin kyselyä asunnosta Seinäjoella. Toivottavasti saisin sen. Mä en enää kestä! Saanko unelmoida, että olen vapaa? 

Odotin tätä päivää. Turhaan. En saanut tukiasunnosta tietoa. Mä muutan omaan asuntoon sitten. Kyselyä oon laittanut kahdesta asunnosta. Mä lähden pian. Mä en enää tätä paikkaa kauaa katsele!  Haistakaa koko kuntoutuskoti vittu! Me häivytään!  -Puolustaja

Saanko mä vaan huutaa? Mua ahdistaa niin saatanasti. Mä haluan vaan itkeä ahdistukseni pois. Mä odotan, vain hiirenhiljaa odotan, huomenna selviää tukiasuntojen tilanne. Mä haluan pian pois täältä. Jos menee vielä kuukausi, Mä otan oman vuokra-asunnon. Mä en enää odottele!  Maisemat vilisee auton ikkunan ohi. Pimeys laskeutuu, katuvalot leikkaa pimeyttä. Syksy on hiljaa vaihtumassa talveen. Luonto kuolee. Valmistuu kylmään ja pitkään talveen, herätäkseen taas eloon.  Mulle käy päinvastoin. Mä alan herätä eloon kun kaikki muu kuolee. Mieleni kuolee kun kaikki muu alkaa elää. Olen hiirenhiljaa, en huuda että elän. Hiljaa elän omassa maailmassani. Täällä on hyvä. 

"On pakko liikkua, pakko laihtua." Kaikuu lause päässäni, 13,3 kilometrin lenkki ei riitä! Pakko liikkua lisää, mutta miten liikun lisää, ilman että se herättää epäilyksiä?  Luonto kuolee, miksen kuole sen mukana? Siksi koska, mä herään eloon kun kaikki muu kuolee. 

Haluan oksentaa. Oon syönyt liikaa. Mä en voi. Mä haluan päästä täältä pois.  Eiliseen mahtui ahdistusta ja hauskuutta. Kävin katsomassa kaveria osastolla. Oli inhottavaa nähdä kaveri niin huonossa kunnossa, mutta ei mua se kaveri ahdistanut. Vaan se paikka. Olin toisen kaverin kanssa pelaamassa biljardia ja juotiinhan me tietenkin. Lievä krapula päällä.  Mä en koske taaskaan mihinkään, mä leijun, mä leijun niin korkealla, katon rajassa, näen kehoni sieltä. Olen irrallaan kehosta. Tää tuntuu helpottavalta. Ei tarvitse tehdä mitään tietoisesti. Saa vain olla. Ei tarvitse edes ajatella. Tätä tekstiäkään en ajattele, kirjoitan vain sanoja peräkkäin.  Hiljaa, ollaan aivan hiljaa, älä riko mielesi hiljaisuutta. Kuuluu hento kuiskaus, aivan hiljainen. Me ollaan nyt hiljaa. Shhh... 

Siinä mä istun, kyyneleet silmissäni kiroten itseäni.  Taas tää alkaa. Oksentelu.  Oksennan kaiken ulos, olo on sen jälkeen parempi vaikka häpeä piinaa. Mua hävettää, sorruin tähän taas. Mutta mä haluan vaan laihtua lisää. Paino tippunut 25kg, 3 kuukaudessa.  "Pitää olla syömättä, tai syödä tosi vähän. Tai ainakaan tiettyihin ruokiin ei kosketa. Liikunta on pakollista, vaikken siitä tykkää niin paljoa. Liikkua pitää paljon, painan liikaa. Pitää saada paino alipainon puolelle." Tuo ajatus virta vie mukanaan, nyt mennään lujaa kuilun pohjaa kohti. Mutta, shhh.. tästä ei puhuta. Kaikki on hyvin, mun pitää vaan jaksaa hymyillä! 

Vaikka mulla on mahtava fiilis, mä pääsen pois täältä, mä haikailen haavoja. EI! Itsetuhoinen me ei lähdetä siihen nyt! Sä hakkasit meitä eilen, se saa riittää! Tosiaan Itsetuhoinen hakkasi eilen meitä. Meiltä lähti melkein taju! Se oli tarkoitus. Meillä ei oo mitään muistikuvaa kauanko Itsetuhoinen hakkasi päätämme nyrkillä. - Sosiaalinen Pikkuinen itki eilen kun sillä oli niin paha mieli. Surullinen mietti vaaria ja muita edesmenneitä tärkeitä ihmisiä ja lemmikkejä. Olo oli täysi kaaos. Kaaoksen vuoksi mä itkin myös. Itkemisen vuoksi Itsetuhoinen tuli paikalle. Hakkaamisen jälkeen Puolustaja tuli ja oli paikalla heti kun heräsin. Mä olin todella ärsyyntynyt koko aamupäivän. Puolustajalla oli päällä kunnon maksimaalinen megavitutuksen multihuipentuma! Sitä ärsytti tämä paikka, sitä ärsytti nämä ihmiset se oli valmis kuristamaan jonkun, joka sanoisi sanan väärässä muodossa. Sossu soitti, pääsin itse kehoni hallitsijaksi. Juttelin hänen kanssaan ja hän laittoi mut tukiasunto-jonoon!! Se

Mä en kestä enää! Mun on PAKKO päästä pois! Kukaan ei voi mua pitää täällä, mä lähden pois! Mä haluan helvettiin täältä! Vittu tää paikka on perseestä! Me lähdetään täältä. Mä vihaan sua! Sä "yrität" auttaa meitä, vaikka sua ei edes kiinnosta! Me ollaan muka pelkkää harhaa, ja paskat! Sano meille että oletko sä harha? Me tiedetään vastaus, sä vastaat ettet ole, niin ei olla mekään! Sä väität ettei tietyn tyyppistä ahdistusta voi peittää, kyllä voi kun Iloinen oli paikalla, joten et nähnyt totuutta. Ei mulla muuta kuin että ME VIHATAAN SUA! -Puolustaja

Antakaa mun mennä, itse perkeleeni kesytän. - Pyhimys ja Medium Mä katson näitä keskustan rakennuksia, musta tuntuu mahtavalta kun ajattelen ettei mun tarvitse enää kauaa näitä paikkoja katsella. Mulla on helpottunut, hyvä olo. Mä tiedän ettei mun oireet lähde vaikka mihin menisin. Mulla on vaan se tunne että mun pitää lähteä. Oma asunto, se kuulostaa oikealta. Mä olen pitkään arponut tätä lähtöä ja nyt mä oon varma. Mä lähden pois. Vaikka te kuinka hoette etten pärjää yksin, se ei vaikuta mitenkään. Uhmakas Jääräpää on päättänyt pärjätä. Kyllä me pärjätään. Mä otan kissan, se saa mut pysymään läsnä. Niin kuin nykyinen kissanikin saa mut tähän maailmaan. Musta tuntuu pahalta katsoa kaupankassalla kaveria, joka on töissä. Koska mulla ei ole edes ammattia, mulla ei ole minkäänlaista koulutusta. Musta ei ole töihin, mä elän kuntoutustuella. Mä haluaisin niin kovasti kouluun. Mutta ei. Mä en kykene siihen. Mä elän nyttenkin usvapeitossa. Mä odotan huomista. Huomenna saan tietää asunto-asi

Lähdenkö vai jäänkö? Tästä paikasta ei ole mulle apua. Mä haluan omaan rauhaan. Ristiriita katosi. Laitoin sossulleni viestiä että saisinko kokeilla tukiasuntoa uudestaan. Kauhulla odotan vastausta. Jos en saa kokeilla uudestaan, niin otan normaalin vuokra-asunnon. Päätös on tehty. Me lähdetään takaisin kotiseudulle. Kukaan ei voi meitä pitää täällä. Jokin mielessäni sanoo että toimin väärin kun lähden pois, se on se jonka mielestä mun pitää tehdä niinkuin muut haluaa. Mun oma tahto on lähteä. Ja mä lähden. Joku seurasi mua. Se käveli mun perässä. En tiedä mitä se halusi, mutta se katosi hetken päästä. Mä elän omassa usvassani.

Me kaikki vihataan sua! Sä sanot tulevasi jatkamaan keskustelua ja meille tulee ensimmäisenä epäilys että pitääköhän tuo paikkaansa. Joka kerta epäilyksemme on käynyt toteen. -Puolustaja Pienet lapset sisälläni itkee. He itkee kun kukaan ei halua kuunnella meitä. Niillä on yhtä paha olla kuin mulla. Surullisen lisäksi on nykyään myös toinen lapsi persoonan osa. Hän on 6-vuotias pikkutyttö. Kutsun häntä täällä blogissa nimellä Pikkuinen. Täällä ei todellakaan ole hyvä olla, täällä lupaillaan että jatketaan keskustelua hetken päästä, muttei jatkettu. Mä en ehtinyt edes sanoa epäilystäni Pikkuisen olemassa olosta. Mulla ei ole tällähetkellä ketään jolle purkaa tätä oloa, mulla ei ole kuin kynä ja paperi ja tietenkin tämä blogi. Mä en enää kestä!! Mä haluan pois, en mä täältä mitään apua saa. Harhat alkaa lisääntymään, Anna ja Krista on lähellä. Mä en taaskaan tiedä missä mä oon. Mä en ole edes varma onko tää paikka oikeasti olemassa. Onko keho oikeasti olemassa, tämä keho ei ole mun. Täm

Tunnit valuu, kaikki on tasaista mustaa usvaa, mä en tunne mitään. Mä vaan oon. Seilaan mieleni mustassa meressä, jokin rupeaa vetämään mua todellisuuteen. Olen takaisin todellisuudessa. Vai voiko tätä todellisuudeksi kutsua kun harha istuu vieressä? Anna, tuo 8-vuotias pikku tyttö, istuu kyljessäni kiinni. Hän itkee. En näe Kristaa mutta Krista on täällä. Mä olen vaarassa. Kristan läsnäolo viestii siitä. Ahdistus alkaa käydä sietämättömäksi, naureskelen itsekseni, aivoni ei kestä enää kauaa. Mä en luota kehenkään niin paljoa että voisin purkaa kaiken, tai edes sen verran ettei aivoni olisi kohta ylikuormittuneet. Tämä ei ole mun valinta. Mä haluaisin luottaa, mutta mun luottamus on petetty liian monesti. Eikä kukaan juttele kanssani niin että voisin oppia luottamaan.  Hiljaisuudessa odotan, että pääsisin takaisin omaan maailmaani. Mieleni ei kestä todellisuutta. Haluan omaan maailmaani, haluan olla vapaa todellisuuden kahleista. Vieläkin kierrät mut, työnnät mut hulluuteen

Ei valo kanna, pimeässä. -Uniklubi Kaupan kassalla, mä hukun muiden joukkoon. Tunnemyrsky, mikä on vallinnut mua koko päivän, katoaa. Olenko nyt psyykkisessä koomassa? Onko autopilotti läsnä? Kuormittuiko mieleni nyt liikaa? En tiedosta mitään. Kaikki tuntuu menevän automaatilla. Mä uppoaa syvälle usvan sekaan, tunnen kuinka joku repii tunteitani yksitellen pois. Mä alan olla jo tyhjä. Vaikka tänään tatuoin käteeni lupauksen että pysyn elossa, tuntuu että haluaisin kuitenkin vajota kuoleman hellään huomaan. Ei! Mulla on lupaus ihossani!

Juna-asemalla, lomalle kotiin. Olisin mielummin tämän junan alla kuin kyydissä. Ehkä tämä idea lähteä lomalle on parempi, hetken irtiotto synkistä ajatuksista ja näen syyni elää, kissani. Kissani on ainut joka pitää mua elossa. Mä en olisi enää elossa ilman sitä. Olen väsynyt miettimään näitä asioita. Olen väsynyt hengittämään. Olen väsynyt elämään. En halua kuolla, en vain jaksa elää. Voisinko vaipua psyykkiseen koomaan? En nyt jaksaisi tiedostaa ympäröivää maailmaa. Haluaisin autopilotin paikalle, tekisin kaiken mitä pitää, mutten tietäisi mitään. Voisin vaan antaa mieleni levätä. Mutta mieleni ei sitä salli, mieleni käy niin ylikierroksilla, ja pian ylikuormittunut. Sitten löydän itseni päivystyksestä. Sitten mä löydän itseni osastolta. Ja sitten valheet ei enää toimi. Sitten olen siellä ja pitkään.

Kävelen pihalle tupakalle huutaen mielessäni että nyt mä tapan itseni! Nyt mä vittu tapan itseni! Valkoinen rekka ajaa ohi, mä en taaskaan kerkeä sen alle, kiroan mielessäni. Miten kuoleminen voi olla näin vaikeaa?! Alan melkein itkemään, miten mä saisin itseni päiviltä? Mä vaan mietin miltä valkoinen rekka näyttäisi kun olisin hypännyt sen alle? Se olisi ollut kauniin veren punainen. Opamoxit naamaan ja taistelu jatkuu. Ajatukset ovat kuin hyökyaalto. Ne iskee voimalla päälle ja vetäytyy hetkeksi, sitten uudestaan sama kuvio. Viimeiset 10 tikkiä huutaa mulle, anellen että repesin ne irti ja avaisin haavan. Persoonat riehuu ja räyhää, ajatukset ei rauhoitu, mieli on turta. Mä vaan istun, tuntematta mitään. Mä taas kuulen kaiken yli-korostuneena ympärilläni, mutten pysty reagoimaan. Tää on pelottavaa. Mulla ei tällä hetkellä ole muuta paikkaa purkaa oloani kuin tämä blogi. Mulla on yksi ihminen johon luotan mutten viitsi vaivata häntä. Joudun vain kirjoittamaan. Mutta mun pitäisi kirjoi

Nyt mä ihan tosissani katsoin rekkaa, joka tuli jonkin matkan päässä, olisinko kerennyt alle? Mä ihan pysähdyin ja olin kääntymässä että hyppään sen eteen, mutta oli jo liian myöhäistä, rekka oli kohdalla. Kävin mielessäni tilanteen läpi, kuinka juoksen sen alle, kuinka rekka törmää muhun ja mä kuolen. Eilen illalla kun olin viemässä roskia, näin ne kauniit, rekan hohtavat valot. Mielessäni kävi vain yksi ajatus, nyt on aika. Juuri kun olin kääntymässä ja valmiina vastaamaan kuoleman hellään kutsuun, rekka oli kohdalla. En enää ehtinyt. Olisin voinut huutaa, kuolema, helpotus, meni juuri silmieni ohitse. Kyyneleet kohosi silmiini, mä vaan haluan olla vapaa. Nyt katson tielle, tulisiko sieltä toinen mahdollisuus? Ajaisiko kuolema ohitseni uudestaan? Ahdistus kuristaa. Taas näen auton ikkunasta helvetin liekit. Enkö saisi paeta helvettiä tyhjyyteen? Rakas kuolema, etkö voisi hakea minut hellään huomaasi? Haluanko elää vai kuolla? Jaksanko hengittää vai en? Saanko luovuttaa? Saanko antaut

Suunnittelin tosiaan taukoa, mutta se ei vaan onnistu, mun on pakko saada kirjoittaa! Olen tapellut päätöksen kanssa pitkään. Nyt oon täysin varma, mä lähden täältä. Mä en malta odottaa pääsen lähtemään täältä. Odotan sitä tunnetta kun laitan oven viimeisen kerran kiinni. Sitä tunnetta kun saan sanoa kaikille hyvästit, kun katson viimeisen kerran tätä paikkaa ja lähden. Kun tiedän ettei mun tarvitse enää palata. Kuinka saan huokaista helpotuksesta ja antautua sairauteni kierteeseen. Mutta jos lähden, me ei tapeta itseämme. Me kokeillaan elää. Se on lupaus. Otan opamoxin, sen avulla pystyn elossa. Mä elän omassa maailmassani. Mä en halua todellisuuteen. Mielummin olen tähtipeitossa turvassa kuin todellisuudessa peloissani. Tanssin reunalla todellisuuden.

Aika matelee, ajatukset sentään juoksee. Sanonko ohjaajille kuolema-ajatuksistani? Haluanko apua? Vai haluanko kuolla? Anelen kuolemaa. Mun keho ei enää jaksa. Mun mieli ei enää jaksa. Mun on päästävä kuoleman hellään huomaan tai puhuttava. Mutta mitä jos en puhu...? Mitä jos vastaan kuoleman kauniiseen, hellään kutsuun? Mä en halua enää elää. Haluan lentää enkeleiden lailla vapaana, vapaana maan kahleista. Yritän vahvistaa grafeeni-kulissejani, mutta grafeeni on jo maailman vahvin aine, voiko niitä enää vahvistaa? Mulla on grafeeni-kulissit, mulla on suojana lisäksi tuo vahva naamio, jonka lankaan lääkäritkin lankeaa. Kukaan ei vain osaa arvata, mitä kulissit ja naamio kätkee allensa. Ne on vahvat, ja lauseet vahvistaa niitä. Nyt kun molemmat on näytelleet osansa voidaan riisua naamiot. - Methodi Maisemat vilisee auton ikkunasta, moni sanoisi että "kaunista", mä näen mielikuvitus-silmilläni helvetin liekit, polttamassa kaiken. Mä elän helvetissä kokoajan, helvetti ei ole maa

Lääkäreitä on hauska kusettaa. Me päästiin pois osastolta jo tänään. Ne usko mun hymyn, ne usko mun valheet. Ne meni täysillä halpaan. Oikeasti me ollaan osasto-kunnossa. Mutta meidän tehtävä on kuolla. Meidän ei kannata jäädä osastolle. Me kuollaan. -Itsetuhoinen Tosiaan, eilen jouduin viiltelyn takia lähtemään päivystykseen. Päivystyksessä odottelin 3 tuntia lääkäriä joka päätti, että mun pitää lähteä osastolle. Sain M1-lähetteen kun Jääräpää vastusti. Ambulanssilla osastolle ja siellä Itsetuhoinen valehteli lääkärille kaiken olevan ok. Eihän silti pakkohoitolähetteestä voida päästää pois, joko on jäätävä vapaaehtoisesti tai jäätävä 4 päivän tarkkailuun. Suostuin jäämään vapaaehtoisesti ja tapasimme kaksi lääkäriä tänään. Itsetuhoinen hallitsi mieltämme ja Iloinen hallitsi kehoa, Itsetuhoinen valehteli ja Iloinen muutti kehoni kielemme. Itse seisoin vieressäni. Lääkärit lankesivat ansaan, samoin hoitaja. " En ole niin huonossa kunnossa että hyötyihin tästä osastosta." Itset

Hoen itselleni että nyt pääset testaamaan puhumisen lahjat! Tehtävä: puhu itsesi pois M1-lähetteestä. Määränpäämme lähestyy, tunnen kuinka Jääräpää alkaa tulemaan lähemmäksi, kuinka Itsetuhoinen lähestyy myös. Kumpaakin tarvitaan, Itsetuhoinen valehtelemaan, Jääräpää puolustamaan. Tästä tulee taistelu, mä hoen itselleni että me yhdessä pystytään siihen, me voitetaan meidän vihollinen, joka tänään on hoitava taho. Ambulanssikuski ei oikein näyttänyt uskovan mua, kun kerroin persoonista, pitää mua varmasti hulluna. No sitähän me ollaankin. Täysijärkisiä hulluja. Mä oon taistelukentällä, tunnen kuinka Jääräpää ja Itsetuhoinen kokoavat itseään. Taistelu on lähellä, odotan vain vastustajaani, lääkäriä . Olemme valmiina hyökkäämään, kuuluu kuiskaus mielestäni. Kunhan vastustaja saapuu. Vastustaja saapui, suostuin jäämään vapaaehtoisesti huomiseen. Vastustajameni valheiden lankaan, mä vaan hymyilen, oon tyytyväinen suoritukseeni. Mä pääsen näillä näkymin huomenna pois. Mun on päästävä pois! T

Mä vaan istun täällä. Odottaen että pääsisin lähtemään takaisin kuntoutuskodille, sairaanhoitaja vaikutti siltä että mun pitäisi mennä osastolle. Me ei mennä sinne! Saatte vain haaveilla! Tikkasivat vaan käden ja sanoisivat että häivy . Mä en oikeastaan edes ajattele mitään. Mä vaan istun, mieli tyhjänä, keho ahdistuksen ja tuskan vallassa, mutten aio mainita siitä lääkärille. Mulla on kaikki ok. Vaikka mikään ei todellakaan ole "ok". Olen masentunut, ahdistunut, väsynyt ja tuskissani. Olen vaan loppu. Mutta asiasta ei mainita. Lääkäri oli vahvasti sitä mieltä, että mun pitää mennä osastolle ja M1-lähete tuli. Vittu! M1-lähete tuli, mutta osataanhan me puhua itsemme pois siitä! Me hoidetaan se kyllä! Kun mä päätän jotain niin myös tehdään! Lääkäri jää toiseksi! -Jääräpää

Määränpäänä on taas päivystys. Pelkään mennä sinne, ne nauraa mulle, haava on niin pieni! Mä istun nyt taksissa, aivot ylikuormittuneina, tunteet kuolleina. Aivoni kuormittuu kokoajan lisää, vaikka paha veri on pois valutettu, ei se ajatuksia mukanaan vie. Ajatuksien rinki kiertää samaa kaavaa, ongelmana onkin se kun en saa tästä kaavasta selvää. Mutta aivoni ja mieleni ei enää jaksa/pysty tuottamaan sanoja. Enkeli pelastaa sinut, mutta kuka pelastaa enkelin? Mä suojelen kaikkia kavereita ongelmiltani, mutta kukaan ei kavereistani ei suojele mua. Mä haluaisin että joku tulisi halaisi ja näyttäisi mulle että oon turvassa, hänen lähellään. Näyttäisi ettei lähellä olo ole uhka, ettei kosketus ole aina pahan tahtoinen. Kukaan ei yritä näyttää mulle että olen turvassa. Vaikka mä pelkään koskemista, olo onkin ristiriitainen kun haluaisin että joku vaan halaisi. Mä kaipaan sitä. Katselen ympärilleni, oonko mä oikeesti täällä? Hälinästä huolimatta olen täysin omassa maailmassani. Tähtipeitto

Tunnen kuinka aurinko lämmittää jalkojani, vedän keuhkoni täyteen ilmaa, puhallan sen ulos ja toistan saman uudelleen. Hengitä rauhallisesti, nyt ei tarvitse panikoida. Kukaan ei ole tappamassa sinua, paitsi sinä itse tulet tuhoamaan itseäsi. Joten hengitä rauhassa. Hymyilen ja käyn mielessäni läpi seuraavaa viiltoa, kuinka painan saksen terän käteeni, kuinka alan leikkaamaan ihoani kuin paperia, kuinka veri alkaa valumaan lämpimänä. Kohta. Kohta aloitan.. Leikkaan kättäni, kuin paperia, hymyssä suin. Osun verisuoneen, verta alkaa vuotamaan, valuu kauniin punaisena lattialle. Se on valmis. -Itsetuhoinen

Mä en halua kuulla tätä maailmaa. Siksi laitan kuulokkeet päähäni, matkustan musiikin kautta omaan maailmaani. Mulla ei ole voimaa nousta sängyltä ja mennä tupakalle. Ohjaajille en enää puhu. He ei ansaitse meidän luottamusta, eivätkö he sen jo osoittaneet? Puolustaja on raivona, se ei enää siedä tätä paikkaa. Mä en jaksa enää välittää. Vaikka ajatus pois lähtemisestä kuulostaa todella, TODELLA, houkuttelevalta ja oikealta, mä annan olla. En mä enää kauaa täällä ole. Ei tästä paikasta mitään hyötyä ole! Mä vien jonkun paikkaa, jolle tämä olisi oikea paikka. Lähdetään. Kaikki kuiskaa yhteen ääneen pääni sisällä.

Mä vihaan tätä paikkaa, täällä lupaillaan muttei mikään toteudu. Täällä väitetään asioita, jotka ei pidä paikkaansa. Täällä meidän ääni ei kuulu. Äänemme hukkuu melun sekaan, meitä ei ole olemassa. Täällä meille ei ole aikaa, ME HALUTAAN LÄHTEÄ POIS! Mä tunnen todella voimakasta vihaa sinua kohtaan. Mä haluan löydä sinua ! Kyllä, juuri sinua, jos vaikka sattuisit lukemaan tämän tekstin, tunnistaisit kyllä itsesi! Ja ehkä ajattelisit asiaa. Sä et oo sanasi mittainen, mä toivon että ymmärtäisit asian, ilman että meille käy jotakin! HopeaKettu on niin voimaton ettei se enää jaksa kertoa mitään, se on pudonnut kuiluunsa, koska se on padonnut kaiken sisälleen ja kieltänyt ajatuksensa. Se ei tunne enää mitään, aivomme on niin täynnä kaiken maailman ajatusmyrskyjä ja tunteita, että jonkun meistä on oltava läsnä. HOPEAKETTU EI ENÄÄ JAKSA! -Puolustaja

Sä et kuule mun huutoa, sä näet vaan illuusion. Sun pitäis oppia näkemään sen illuusion taakse, mutta sä et edes yritä oppia. Mutta miten sä voisit oppia kun mä en yritä opettaa? Mä en jaksa enää opettaa ihmisille sitä, koska jos mä opetan, sä lähdet mun elämästä. Ja näin ollen, tein kaiken turhaan. Tämä on toistunut liian monta kertaa. Mulla ei taaskaan ole todistetta eli haavaa, joten sanat on yhtä tyhjän kanssa miksi puhuisin siis yhtään mitään? Mun tunteet on kuollut, tunnen vaan fyysisen tuskan, en enää mitään muuta. Mä vaan niin vitun väsynyt tähän kaikkeen, onko mun pakko vielä hengittää? Onko mun pakko jatkaa tätä taistelua? Onko väärin haluta luovuttaa? Jos silmien avaaminen ja hengittäminen on raskasta työtä, miten ikinä jaksaisin tehdä yhtään mitään? Nämä on vain mietteitä yhtä tyhjän kanssa, ja ketä nämä edes kiinnostaisi ja miksi kiinnostaisi? Istun taas tämä susi pehmoleluni kanssa katsoin ikkunasta pihalle ja toivoin että olisin lintu. Haluaisin vain lentää niin kork

Antakaa mun mennä, itse perkeleeni kesytän. Pyhimys & Medium Tuska repii mua aivan pieniksi riekaleiksi. Mä käperryn sohvan nurkkaan, toivoen ettei kukaan huomaisi totuutta, vaikken jaksa peitellä sitä enää. Mä haluan pois. Mä en jaksa enää jatkuvaa taistelua elämän ja kuoleman halun välillä. Mä haluaisin nukkua, mutten enää pysty. Päästäisinkö vain irti kaikesta? Lähtisinkö ottamaan enkeleitä kiinni? Kaupassa käynti meni tuskallisesti. Kaikki parta-terät ja askarteluveitset huusi mua. Mä halusin langeta niiden hellään kutsuun, mutta mä en halua osastolle. Vai haluanko? Olisiko parempi mennä sinne, saada puhua kaikki pahuus sisältä, ilman virtaavaa verta? EI! Sä et mene sinne! Kaikuu Itsetuhoisen huuto pääni sisällä. Kestänkö tätä tuska-ahdistus-sekamelskaa enempää? Pakko kestää vielä hetki, jos hetki venyy liian pitkäksi, mä vastaan kuoleman hellään kutsuun. Rakas kuolema, pelastajani, miksi et hae minua luoksesi? Pelastajani, rukoilen sinua polvillani, hae minut, sulje minut hel

Makaan sängyllä jalat on halvaantuneet, mietin vain kuolemaa olisiko se nyt helpompi ratkaisu kaikkeen paskaan? Mä en nyt millään jaksais edes hengittää. Haluan vain kuolla. Olisiko kuitenkin vain helpompi luovuttaa? Itken mielessäni en oikeesti jaksa tätä paskaa enää. Haluan vain lentää enkeleiden luokse tai vajota maan alle perkeleideni kanssa. Eikö se olisi kaikille helpompaa kun eivät joutuisi katsomaan tekemisiäni? Eikö meistä kaikki pääsisi oikeesti helpommalla? Anteeksi nyt vain mutta kukaan ei voi mua auttaa en edes itse itseäni, tulen olemaan ikuisesti sairas en tule koskaan parantumaan. Enkä tule ikinä pääsemään perkeleistäni persoonista niin eroon. Miten voisin päästä niistä eroon kun ovat pala minua? Anna mun lentää taivaan rajaan, anna mun pysyä siellä. Mun ei tarvitse enää palata tähän samaan pisteeseen, haluaisin vain lentää kauas pois enkä palata enää koskaan. Nytkään jalkani eivät eivät osu sänkyyn jolla makaan. Leijuin ilmassa matkalla kohti omaa maailmaani.

Henget ei aio viedä mua mukanaan, Niin mun on mentävä heidän luokseen. Mä istun kippurassa, pehmolelua halaten. Tuo pehmolelu on ainut mitä voin halata, pelkäämättä. Kukaan ei näe tuskaani. Kukaan ei edes ymmärrä tätä helvettiä mitä mielessäni käyn. Kukaan ei osaa edes arvata suunnitelmiani. Mä en koe saavani mistään apua, joten mä joudun turvautumaan kuolemaan. Kuolema ei tule rukoilemalla, sen eteen on tehtävä jotain. Mä huudan apua. Niin, mielessäni. Mulla ei oo pitkään aikaan ollut näin tuskainen olo. Keho tuntuu todella epätodelliselta. Yritin nousta sängyltä ja lähteä kävelemään, romahdin lattialle, enkä pääse ylös. MÄ EN JAKSA ENÄÄ!

Päiväni usvassa vietän, haaveillen siivistä, jotka kantaa jaksaisi. Mä vaan naureskelen ja hymyilen, totuudella kun et mitään tee. Mulla ei ole todistetta, joten toimin näin. Mä hymyilen vaikken haluaisi. Haaveilen viilloista, mahdollisimman isoista. Voin tuntea ihollani terän painon, tuntea veren lämmön, tuntea olevani elossa. Musta ei ole kuntoutumaan. Mä lähden pois. Mulla on mitta täynnä. Ei ole aikaa, ei ole riittävästi keskustelua, mä seison tyhjän päällä. Mä en ole kokenut saavani tarvitsemaani. Saan vain väitteet rivien välistä, oot psykoottinen. Olenko psykoottinen jos keskustelen persoonieni kanssa? Kuulenko muka ääniä? Ne on ajatuksia jotka tulee aivojeni ohi, puhetta joka tulee suustani mutta aivojeni ohi. Mä olen valmis. Valmis lähtemään. Valmis lentämään enkeleiden luokse, vaikken niihin usko. Tai olen valmis vajoamaan perkeleideni kanssa maan alle. Mä en enää tarvitse elämää. Mä oon päättänyt, mä menen ulkopuolisen, puolueettoman lääkärin puheille, lääkärin joka ei tied

Istun lattialla, terien keskellä. Veri valuu kädestäni, hengitän vihdoinkin vapaasti. Ahdistus ei paina keuhkojani. Hain eilen uusia ystäviä, uusia elottomia auttajia. Tunnen kuinka pahuus valuu hitaasti veren mukana ulos. Kuiskaamme elottomalle auttajalle saman lupauksen. Mutta lupaus ei pidä. "Sä lupasit ettet kerro meidän teristä!! Saatanan petturi!" Itsetuhoinen huutaa. Mä kerroin viiltäneeni, mä kerroin teristä mun huoneessa. Mä sanoin ohjaajille että Itsetuhoinen viilsi taas. Mua sanottiin psykoottiseksi. Itsetuhoinen ja muut alkoi huutamaan, ollaanko me muka harhoja?! Puolustaja sanoo että mun pitäisi lyödä tuota ohjaajaa. He ei usko meihin. Olemme niin väsyneitä taistelemaan ymmärtämättömiä ihmisiä vastaan. "Miksi kukaan ei usko meihin? Eikö meitä ole oikeasti olemassa?" Surullinen itkee. Niin, eikö meitä ole olemassa, onko vain minä? Ei, se on minä ja 8 muuta minää. "Ei hätää Surullinen, te olette olemassa, te olette mun sivupersoonia " Tikkejä,

Meidän on kuoltava. Me ei haluta enää elää. Me tapetaan itsemme kun tilaisuus tulee. Halaan susi-pehmolelua. Se on ainut mitä mulla on. Se ei halaa takaisin mutta mulla ei ole muutakaan. Mä oon leikkinyt liian vahvaa, liian pitkään. Itsetuhoinen haluaa viiltää. Niin minäkin. Ajan pyörällä padon yli. Mieleni käskee hypätä alas kylmään veteen. Mielikuvissani hyppään, putoan muutaman metrin, kylmään veteen. Kuulen kuinka tuuli vinkuu korvissani. Mielessäni on yksi ajatus olen vapaa. Mutta, ajan pyörällä tilaisuuteni ohi. Päässäni alkaa kaaos, sä lupasit tappaa itsesi ja meidät kun tilaisuus tulee!! Kuiskaan hiljaa Heille, mä en halua hukkua. Mä haluan kuolla jollain muulla tavalla. Mieleni suunnittelee seuraavaa viiltoa. Käteen, todella syvä. Käden ympäri.

Mitä mä mietin? Tuleeko vastaus edes yllätyksenä? Suunnittelen sitä että kun menen huoneeseen, aion kuristaa itseäni. Mä ansaitsen sen. Mun pitää rangaista itseäni siitä että menetin elottoman auttajani. Kuka olisi niin kiltti ja ottais mua kädestä kiinni, ja sanoisi "ei hätää, sä oot elossa." Vajoan peittojen alle, kaapaten tuon susi pehmolelun kainalooni. Yritin kuristaa itseäni, yritin kehitellä metallisesta korkista terää. Mutta opamoxit alkaa vaikuttamaan, lupaan Itsetuhoiselle että huomenna viilletään. Tälläkertaa tavoite on kuolema. Antakaa mun lentää pois!

Klo 13:30 Se on niin kaunis, metallin värinen. Niin pieni, mutta niin terävä. Hiljaisuuden vallitessa, otan sen käteeni. Tukahdutan kyyneleeni ennen kuin ne ehtii edes silmiini nousta. Puhun sille hiljaa, pyydän sitä auttamaan. Autatko minua, kaiken tämän keskellä? Kysyn hiljaa. Mutta eihän se voi vastata, se ei ole elävä. Mutta se on auttaja. Painan sen ihooni, kiroten itseäni. Miksi olen näin heikko? En jaksaisi päivääkään enää. Tunnen kuinka lämmin veri alkaa valumaan kättäni pitkin. Tip... Tip.. Alan tuntemaan olevani elossa. Paha veri valuu ulos, jatkan haavan viiltämistä jotta olo helpottuisi vielä. Tip.... Tip… Tip.. Verta alkaa valumaan enemmän. Laitan terän pois, paha on valunut ulos. Hymyillen kuiskaan terälle kiitoksen ja etten paljasta salaisuuttamme. Klo 17:45 Petin lupauksen jonka terälle annoin. Täällä mä taas istun, päivystyksessä, tunteiden sekamelskan keskellä. Mä oon samalla ylpeä ja samalla häpeän vallassa. Itsetuhoinen on ylpeä, minä häpeän. Olen aivan loppu. Hengi

Joku repii mun mieltä, vaivuttaen mut epätodellisuuden hellään huomaan. Milloin eläisin tässä ja nyt? Milloin olisin läsnä? Paniikki iskee, jalka tärisee. Olen taksissa, matkalla kohti kuntoutuskotia, tikkejä tuli taas vaihteeksi ihan kiitettävästi. Olisikohan ollut järkevää mennä osastolle? Itsetuhoinen huutaa että huomenna pitää kuolla . Haluan kuolla, he haluaa kuolla, ME HALUTAAN KUOLLA. Klo 20:45 Olo muuttuu kokoajan kamalammaksi, millä voisin satuttaa (tappaa) itseni? Mä haluan repiä silmät päästäni, viiltää kurkkuni auki, itkeä, huutaa, kuolla ! Mä en kestä, mä en halua kestää, mä haluan hautaan. Mä haluan olla vain kaukainen muisto ihmisille. Mä haluan olla muisto, muisto muiden joukossa. Mä en uskonut koskaan kirjoittavani tätä, Mä haluan osastolle . Tuntuu kuin olisin kuoleva tähti. Kun kuolen muutun tähdenlennoksi, ihmiset toivoo ettei tämä olisi mennyt näin. Mutta olen näkyvissä vain muutaman hassun sekunnin, sitten katoan, olen historiaa, kukaan ei hetken päästä edes muist

Mä en tiedä mitä sanoa, kun joku katsoo muhun päin, mä toivon ettei se alkaisi puhumaan mulle. Älä arvaa totuutta, ole kiltti äläkä kysy multa mitään! Pelkään kysymyksiä, mitä jos paljastan totuuden?  O lkaa kilttejä ja katsokaa mua sinisin silmin, niin ketään ei satu!  Mulla olisi paljon kirjoitettavaa, mutta mä en saa niitä sanoiksi. Mä taas toivon että tämä päivä olisi kirjani viimeinen sivu, ettei mun tarvitsisi aamulla enää herätä, että saisin nukkua ikuisesti. Mä oon kyllästynyt peittelemään, mä oon kyllästynyt hymyilemään. Mä voisin vaan maata sängyn pohjalla, olla yksin ajatuksieni ja sekamelskani kanssa. Voisin vain luovuttaa ellei joku,   sinä ,  pitäisi mua täällä. Mä voisin lentää enkeleiden luokse, tai vajota maan alle perkeleideni kanssa.  Mä oon väsynyt hengittämään, mä oon väsynyt taistelemaan, Niiden kanssa.  Olen kuin loppuun palanut tähtisädetikku, musta oli hetken ilo ihmisille, mutta nyt, mut pudotettiin maahan, jätettiin siihen, oman onneni nojaan. Vai

Seison sillalla, katsoen kylmää vettä. Tuonnekko minun on määrä mennä? Nousen kaiteelle, leikkien hengelläni, leikkien kuoleman kanssa. Hyppään alas, tunnen kuinka adrenaliini virtaa suonissani, kuulen kuinka tuuli vinkuu korvissani, olen kohta kuollut. Samalla säpsähdän, takaisin todellisuuteen, kaikki olikin pelkkää mielikuvaa. Se ei ollutkaan totta, vaikka se siltä tuntuikin. Nyt istun pihalla, tupakalla, kuunnellen kuinka tuuli kahistuttaa puiden lehtiä. Katson taivaalle miettien, onko minut tuomittu kulkemaan täällä vielä pitkäänkin? Mielikuva kuolemasta oli niin ihana, omalla kierolla tavallaan, että haluaisin kokea sen oikeasti.

Mä peitän kaiken, kukaan ei näe grafeeni kulissien taakse.  Ehkä en enää edes halua että joku huomaa? Mielessäni mietin millä saisin viillettyä. Mietin vain kuinka ihanalta tuntuisi, kun kaunis punainen veri valuisi, kättäni pitkin, kuinka sen ihana lämpö herättäisi mut eloon. Mutta ei, mä en saa viiltää ja tuntea sitä elossa olon tunnetta, mun on tunnettava olevani eläväkuollut. Olen hiljaa, musiikkia kuunnellen, vaikka en edes kuule koko musiikkia, mieleni huutaa apua, liian kovaa. En kuule kunnolla mitään ympäriltäni. Silmäni alkaa sumenemaan, alan haihtumaan omaan maailmaani, ehkä siellä olisi helpompi olla? Ehkä..? Jos mä osaisin lentää, olisin jo kaukana täältä. Jos mä olisin nopea, mä olisin juossut niin kauaksi ja niin nopeasti ettei kukaan olisi huomannut.  Tähtipeitto tihenee, tihenee tihenemistään. En enää näe tietokoneen näyttöä kunnolla. Äänet korostuu ja vaientuu. 

Tupakan tulipää hehkuu maassa ennen kuin se sammuu. Onko se sama kuin elämän liekkini? Olin hetki sitten täysin sitä mieltä että elämä voittaa. Nyt, kuolema tuntuu oikealta, elämä väärältä. Nyt vaan tuntuu etten kykene voittamaan tuota häkkini lukkoa. Tuntuu vain että häkkini kalterit, kulissini, voimistuu, ne ei ole enää titaania, ne on grafeenia. Kulissit pysyy yllä, ne ei ole murtumassa. Hymy kumoaa sanotut lauseet.  Haluan vain luovuttaa. Ei tästä mitään tule, haluan maan alle, mätänemään. Mä mietin taas niin synkkiä asioita. Kuolemaa, kuolemaa, tuskaa, kipua..  Vaietut lauseet painaa sisintäni, en vain pysty enää tähän.  ANTAKAA MUN MENNÄ!

Seinät liikkuu, epätodellisuus valtaa..  Olenko olemassa?  Missä olen?  Onko tämä paikka edes totta? Miksi leijun ilmassa, jos olen olemassa? Mä elän taas omassa mustassa  maailmassani. Mulla  ei ole kontaktia oikeaan maailmaan, elän unimaailmassa. Mä mietin vaan että voiko täältä pääni sisäisestä helvetistä löytää kotiin? Onko se mahdollista? Joku, aivan sama kuka, pelasta mut itseltäni! Mä huudan tuskasta, se huuto on kylläkin pelkkää vinkumista. Se on normaalia puhetta, normaaleista asioista. Sitä ei kukaan tiedä. Kaikki lankeaa olennon ansaan. Tunnen kuinka ahdistus alkaa voimistumaan. Päässäni kaikuu hiljainen ajatus: "Viillä..." Mutta mä en voi. Mä en saa. Elättelen toiveita että pääsisin vapaaksi tämän maan kahleista, pääsisin lentämään,  pääsisin kuoleman hellään huomaan.  Huokaan hiljaa, ei se toive tule toteutumaan hetkeen.  Haluan niin kovasti edesauttaa toiveeni toteutumista, mutten voi. Mun on pysyttävä täällä, helvetissä. TV:stä näk