...........

Mitä mä teen? Annanko Sosiaalisen puhua meidät pois täältä? Saanko vain itkeä? Olla se heikko pieni tyttö, joka sisälläni huutaa? Saanko olla heikko? Saanko, pliiis, saanko? EI, ET TODELLAKAAN! 

Puoli kolmelta näen lääkäriä. Siihen mennessä mun pitää päättää että annanko Sosiaaliselle luvan puhua. Mä en tiedä, en vittu tiedä!

Omahoitajina kaksi miestä, ahdistus nousi samantien. Me pelätään miehiä. Taidan antaa Sosiaaliselle luvan puhua. Ainakin siitä että pelkäämme miehiä. 

Aika matelee, voisinpa vaan nukkua, mutta ei, sivupersoonat pitää huolen etten nuku. Huutoa huudon perään. He haluavat puhua, mutta kukaan ei kuuntele heitä. Enkä voi itse keskustella heidän kanssaan, koska he eivät puhu mulle.

Auttaisiko joku meitä? Ja ennenkaikkea ymmärtäisi? Ja jos ymmärtäisi, niin pystyisikö hän tukena heikolla hetkellä? En usko että sellaista henkilöä löytyy. Mä vaan niin haluan heittää tän roolin sivuun, itkeä ja huutaa, olla se heikko pikkulapsi, jolla on hätä. En halua olla se muka vahva ihminen, joka kestää vaikka sen että taivas tippuisi niskaan. Kestää sen että joku kaataa kaiken paskan niskaan ja jättää kärsimään. Mä en halua olla se. Mä haluan päästää kaikki tunteeni vapaaksi ja kärsiä seuraamukset. Mä haluan niistä eroon!  

Mä hukkaan aikaa, mä katoan syvemmälle mieleeni. Mä tiedän täysin missä kehoni on. Kehoni on suljetulla osastolla. Mutta missä mieleni on? En todellakaan tiedä. Jossain toisessa ulottuvuudessa, toisessa maailmassa. Sen vuoksi kadotan aikaa, sen vuoksi en muista mitään, mitä on tapahtunut. Satunnaisia välähdyksiä sieltä täältä. Todellisuudesta ei tietoakaan. Anna mun vaan palata todellisuuteen? Pliis? Me halutaan pois täältä suljettujen ovien takaa, me halutaan olla taas vapaita. Olisiko se mahdollista? 

Vapautta osaa arvostaa vasta kun sen menettää.