Hulluuden symbolit

Vaikka mulla on mahtava fiilis, mä pääsen pois täältä, mä haikailen haavoja. EI! Itsetuhoinen me ei lähdetä siihen nyt! Sä hakkasit meitä eilen, se saa riittää! Tosiaan Itsetuhoinen hakkasi eilen meitä. Meiltä lähti melkein taju! Se oli tarkoitus. Meillä ei oo mitään muistikuvaa kauanko Itsetuhoinen hakkasi päätämme nyrkillä. - Sosiaalinen Pikkuinen itki eilen kun sillä oli niin paha mieli. Surullinen mietti vaaria ja muita edesmenneitä tärkeitä ihmisiä ja lemmikkejä. Olo oli täysi kaaos. Kaaoksen vuoksi mä itkin myös. Itkemisen vuoksi Itsetuhoinen tuli paikalle. Hakkaamisen jälkeen Puolustaja tuli ja oli paikalla heti kun heräsin. Mä olin todella ärsyyntynyt koko aamupäivän. Puolustajalla oli päällä kunnon maksimaalinen megavitutuksen multihuipentuma! Sitä ärsytti tämä paikka, sitä ärsytti nämä ihmiset se oli valmis kuristamaan jonkun, joka sanoisi sanan väärässä muodossa. Sossu soitti, pääsin itse kehoni hallitsijaksi. Juttelin hänen kanssaan ja hän laittoi mut tukiasunto-jonoon!! Se

Mä en kestä enää! Mun on PAKKO päästä pois! Kukaan ei voi mua pitää täällä, mä lähden pois! Mä haluan helvettiin täältä! Vittu tää paikka on perseestä! Me lähdetään täältä. Mä vihaan sua! Sä "yrität" auttaa meitä, vaikka sua ei edes kiinnosta! Me ollaan muka pelkkää harhaa, ja paskat! Sano meille että oletko sä harha? Me tiedetään vastaus, sä vastaat ettet ole, niin ei olla mekään! Sä väität ettei tietyn tyyppistä ahdistusta voi peittää, kyllä voi kun Iloinen oli paikalla, joten et nähnyt totuutta. Ei mulla muuta kuin että ME VIHATAAN SUA! -Puolustaja

Antakaa mun mennä, itse perkeleeni kesytän. - Pyhimys ja Medium Mä katson näitä keskustan rakennuksia, musta tuntuu mahtavalta kun ajattelen ettei mun tarvitse enää kauaa näitä paikkoja katsella. Mulla on helpottunut, hyvä olo. Mä tiedän ettei mun oireet lähde vaikka mihin menisin. Mulla on vaan se tunne että mun pitää lähteä. Oma asunto, se kuulostaa oikealta. Mä olen pitkään arponut tätä lähtöä ja nyt mä oon varma. Mä lähden pois. Vaikka te kuinka hoette etten pärjää yksin, se ei vaikuta mitenkään. Uhmakas Jääräpää on päättänyt pärjätä. Kyllä me pärjätään. Mä otan kissan, se saa mut pysymään läsnä. Niin kuin nykyinen kissanikin saa mut tähän maailmaan. Musta tuntuu pahalta katsoa kaupankassalla kaveria, joka on töissä. Koska mulla ei ole edes ammattia, mulla ei ole minkäänlaista koulutusta. Musta ei ole töihin, mä elän kuntoutustuella. Mä haluaisin niin kovasti kouluun. Mutta ei. Mä en kykene siihen. Mä elän nyttenkin usvapeitossa. Mä odotan huomista. Huomenna saan tietää asunto-asi

Lähdenkö vai jäänkö? Tästä paikasta ei ole mulle apua. Mä haluan omaan rauhaan. Ristiriita katosi. Laitoin sossulleni viestiä että saisinko kokeilla tukiasuntoa uudestaan. Kauhulla odotan vastausta. Jos en saa kokeilla uudestaan, niin otan normaalin vuokra-asunnon. Päätös on tehty. Me lähdetään takaisin kotiseudulle. Kukaan ei voi meitä pitää täällä. Jokin mielessäni sanoo että toimin väärin kun lähden pois, se on se jonka mielestä mun pitää tehdä niinkuin muut haluaa. Mun oma tahto on lähteä. Ja mä lähden. Joku seurasi mua. Se käveli mun perässä. En tiedä mitä se halusi, mutta se katosi hetken päästä. Mä elän omassa usvassani.

Me kaikki vihataan sua! Sä sanot tulevasi jatkamaan keskustelua ja meille tulee ensimmäisenä epäilys että pitääköhän tuo paikkaansa. Joka kerta epäilyksemme on käynyt toteen. -Puolustaja Pienet lapset sisälläni itkee. He itkee kun kukaan ei halua kuunnella meitä. Niillä on yhtä paha olla kuin mulla. Surullisen lisäksi on nykyään myös toinen lapsi persoonan osa. Hän on 6-vuotias pikkutyttö. Kutsun häntä täällä blogissa nimellä Pikkuinen. Täällä ei todellakaan ole hyvä olla, täällä lupaillaan että jatketaan keskustelua hetken päästä, muttei jatkettu. Mä en ehtinyt edes sanoa epäilystäni Pikkuisen olemassa olosta. Mulla ei ole tällähetkellä ketään jolle purkaa tätä oloa, mulla ei ole kuin kynä ja paperi ja tietenkin tämä blogi. Mä en enää kestä!! Mä haluan pois, en mä täältä mitään apua saa. Harhat alkaa lisääntymään, Anna ja Krista on lähellä. Mä en taaskaan tiedä missä mä oon. Mä en ole edes varma onko tää paikka oikeasti olemassa. Onko keho oikeasti olemassa, tämä keho ei ole mun. Täm

Tunnit valuu, kaikki on tasaista mustaa usvaa, mä en tunne mitään. Mä vaan oon. Seilaan mieleni mustassa meressä, jokin rupeaa vetämään mua todellisuuteen. Olen takaisin todellisuudessa. Vai voiko tätä todellisuudeksi kutsua kun harha istuu vieressä? Anna, tuo 8-vuotias pikku tyttö, istuu kyljessäni kiinni. Hän itkee. En näe Kristaa mutta Krista on täällä. Mä olen vaarassa. Kristan läsnäolo viestii siitä. Ahdistus alkaa käydä sietämättömäksi, naureskelen itsekseni, aivoni ei kestä enää kauaa. Mä en luota kehenkään niin paljoa että voisin purkaa kaiken, tai edes sen verran ettei aivoni olisi kohta ylikuormittuneet. Tämä ei ole mun valinta. Mä haluaisin luottaa, mutta mun luottamus on petetty liian monesti. Eikä kukaan juttele kanssani niin että voisin oppia luottamaan.  Hiljaisuudessa odotan, että pääsisin takaisin omaan maailmaani. Mieleni ei kestä todellisuutta. Haluan omaan maailmaani, haluan olla vapaa todellisuuden kahleista. Vieläkin kierrät mut, työnnät mut hulluuteen

Ei valo kanna, pimeässä. -Uniklubi Kaupan kassalla, mä hukun muiden joukkoon. Tunnemyrsky, mikä on vallinnut mua koko päivän, katoaa. Olenko nyt psyykkisessä koomassa? Onko autopilotti läsnä? Kuormittuiko mieleni nyt liikaa? En tiedosta mitään. Kaikki tuntuu menevän automaatilla. Mä uppoaa syvälle usvan sekaan, tunnen kuinka joku repii tunteitani yksitellen pois. Mä alan olla jo tyhjä. Vaikka tänään tatuoin käteeni lupauksen että pysyn elossa, tuntuu että haluaisin kuitenkin vajota kuoleman hellään huomaan. Ei! Mulla on lupaus ihossani!

Juna-asemalla, lomalle kotiin. Olisin mielummin tämän junan alla kuin kyydissä. Ehkä tämä idea lähteä lomalle on parempi, hetken irtiotto synkistä ajatuksista ja näen syyni elää, kissani. Kissani on ainut joka pitää mua elossa. Mä en olisi enää elossa ilman sitä. Olen väsynyt miettimään näitä asioita. Olen väsynyt hengittämään. Olen väsynyt elämään. En halua kuolla, en vain jaksa elää. Voisinko vaipua psyykkiseen koomaan? En nyt jaksaisi tiedostaa ympäröivää maailmaa. Haluaisin autopilotin paikalle, tekisin kaiken mitä pitää, mutten tietäisi mitään. Voisin vaan antaa mieleni levätä. Mutta mieleni ei sitä salli, mieleni käy niin ylikierroksilla, ja pian ylikuormittunut. Sitten löydän itseni päivystyksestä. Sitten mä löydän itseni osastolta. Ja sitten valheet ei enää toimi. Sitten olen siellä ja pitkään.

Kävelen pihalle tupakalle huutaen mielessäni että nyt mä tapan itseni! Nyt mä vittu tapan itseni! Valkoinen rekka ajaa ohi, mä en taaskaan kerkeä sen alle, kiroan mielessäni. Miten kuoleminen voi olla näin vaikeaa?! Alan melkein itkemään, miten mä saisin itseni päiviltä? Mä vaan mietin miltä valkoinen rekka näyttäisi kun olisin hypännyt sen alle? Se olisi ollut kauniin veren punainen. Opamoxit naamaan ja taistelu jatkuu. Ajatukset ovat kuin hyökyaalto. Ne iskee voimalla päälle ja vetäytyy hetkeksi, sitten uudestaan sama kuvio. Viimeiset 10 tikkiä huutaa mulle, anellen että repesin ne irti ja avaisin haavan. Persoonat riehuu ja räyhää, ajatukset ei rauhoitu, mieli on turta. Mä vaan istun, tuntematta mitään. Mä taas kuulen kaiken yli-korostuneena ympärilläni, mutten pysty reagoimaan. Tää on pelottavaa. Mulla ei tällä hetkellä ole muuta paikkaa purkaa oloani kuin tämä blogi. Mulla on yksi ihminen johon luotan mutten viitsi vaivata häntä. Joudun vain kirjoittamaan. Mutta mun pitäisi kirjoi

Nyt mä ihan tosissani katsoin rekkaa, joka tuli jonkin matkan päässä, olisinko kerennyt alle? Mä ihan pysähdyin ja olin kääntymässä että hyppään sen eteen, mutta oli jo liian myöhäistä, rekka oli kohdalla. Kävin mielessäni tilanteen läpi, kuinka juoksen sen alle, kuinka rekka törmää muhun ja mä kuolen. Eilen illalla kun olin viemässä roskia, näin ne kauniit, rekan hohtavat valot. Mielessäni kävi vain yksi ajatus, nyt on aika. Juuri kun olin kääntymässä ja valmiina vastaamaan kuoleman hellään kutsuun, rekka oli kohdalla. En enää ehtinyt. Olisin voinut huutaa, kuolema, helpotus, meni juuri silmieni ohitse. Kyyneleet kohosi silmiini, mä vaan haluan olla vapaa. Nyt katson tielle, tulisiko sieltä toinen mahdollisuus? Ajaisiko kuolema ohitseni uudestaan? Ahdistus kuristaa. Taas näen auton ikkunasta helvetin liekit. Enkö saisi paeta helvettiä tyhjyyteen? Rakas kuolema, etkö voisi hakea minut hellään huomaasi? Haluanko elää vai kuolla? Jaksanko hengittää vai en? Saanko luovuttaa? Saanko antaut

Suunnittelin tosiaan taukoa, mutta se ei vaan onnistu, mun on pakko saada kirjoittaa! Olen tapellut päätöksen kanssa pitkään. Nyt oon täysin varma, mä lähden täältä. Mä en malta odottaa pääsen lähtemään täältä. Odotan sitä tunnetta kun laitan oven viimeisen kerran kiinni. Sitä tunnetta kun saan sanoa kaikille hyvästit, kun katson viimeisen kerran tätä paikkaa ja lähden. Kun tiedän ettei mun tarvitse enää palata. Kuinka saan huokaista helpotuksesta ja antautua sairauteni kierteeseen. Mutta jos lähden, me ei tapeta itseämme. Me kokeillaan elää. Se on lupaus. Otan opamoxin, sen avulla pystyn elossa. Mä elän omassa maailmassani. Mä en halua todellisuuteen. Mielummin olen tähtipeitossa turvassa kuin todellisuudessa peloissani. Tanssin reunalla todellisuuden.

Aika matelee, ajatukset sentään juoksee. Sanonko ohjaajille kuolema-ajatuksistani? Haluanko apua? Vai haluanko kuolla? Anelen kuolemaa. Mun keho ei enää jaksa. Mun mieli ei enää jaksa. Mun on päästävä kuoleman hellään huomaan tai puhuttava. Mutta mitä jos en puhu...? Mitä jos vastaan kuoleman kauniiseen, hellään kutsuun? Mä en halua enää elää. Haluan lentää enkeleiden lailla vapaana, vapaana maan kahleista. Yritän vahvistaa grafeeni-kulissejani, mutta grafeeni on jo maailman vahvin aine, voiko niitä enää vahvistaa? Mulla on grafeeni-kulissit, mulla on suojana lisäksi tuo vahva naamio, jonka lankaan lääkäritkin lankeaa. Kukaan ei vain osaa arvata, mitä kulissit ja naamio kätkee allensa. Ne on vahvat, ja lauseet vahvistaa niitä. Nyt kun molemmat on näytelleet osansa voidaan riisua naamiot. - Methodi Maisemat vilisee auton ikkunasta, moni sanoisi että "kaunista", mä näen mielikuvitus-silmilläni helvetin liekit, polttamassa kaiken. Mä elän helvetissä kokoajan, helvetti ei ole maa

Lääkäreitä on hauska kusettaa. Me päästiin pois osastolta jo tänään. Ne usko mun hymyn, ne usko mun valheet. Ne meni täysillä halpaan. Oikeasti me ollaan osasto-kunnossa. Mutta meidän tehtävä on kuolla. Meidän ei kannata jäädä osastolle. Me kuollaan. -Itsetuhoinen Tosiaan, eilen jouduin viiltelyn takia lähtemään päivystykseen. Päivystyksessä odottelin 3 tuntia lääkäriä joka päätti, että mun pitää lähteä osastolle. Sain M1-lähetteen kun Jääräpää vastusti. Ambulanssilla osastolle ja siellä Itsetuhoinen valehteli lääkärille kaiken olevan ok. Eihän silti pakkohoitolähetteestä voida päästää pois, joko on jäätävä vapaaehtoisesti tai jäätävä 4 päivän tarkkailuun. Suostuin jäämään vapaaehtoisesti ja tapasimme kaksi lääkäriä tänään. Itsetuhoinen hallitsi mieltämme ja Iloinen hallitsi kehoa, Itsetuhoinen valehteli ja Iloinen muutti kehoni kielemme. Itse seisoin vieressäni. Lääkärit lankesivat ansaan, samoin hoitaja. " En ole niin huonossa kunnossa että hyötyihin tästä osastosta." Itset

Hoen itselleni että nyt pääset testaamaan puhumisen lahjat! Tehtävä: puhu itsesi pois M1-lähetteestä. Määränpäämme lähestyy, tunnen kuinka Jääräpää alkaa tulemaan lähemmäksi, kuinka Itsetuhoinen lähestyy myös. Kumpaakin tarvitaan, Itsetuhoinen valehtelemaan, Jääräpää puolustamaan. Tästä tulee taistelu, mä hoen itselleni että me yhdessä pystytään siihen, me voitetaan meidän vihollinen, joka tänään on hoitava taho. Ambulanssikuski ei oikein näyttänyt uskovan mua, kun kerroin persoonista, pitää mua varmasti hulluna. No sitähän me ollaankin. Täysijärkisiä hulluja. Mä oon taistelukentällä, tunnen kuinka Jääräpää ja Itsetuhoinen kokoavat itseään. Taistelu on lähellä, odotan vain vastustajaani, lääkäriä . Olemme valmiina hyökkäämään, kuuluu kuiskaus mielestäni. Kunhan vastustaja saapuu. Vastustaja saapui, suostuin jäämään vapaaehtoisesti huomiseen. Vastustajameni valheiden lankaan, mä vaan hymyilen, oon tyytyväinen suoritukseeni. Mä pääsen näillä näkymin huomenna pois. Mun on päästävä pois! T

Mä vaan istun täällä. Odottaen että pääsisin lähtemään takaisin kuntoutuskodille, sairaanhoitaja vaikutti siltä että mun pitäisi mennä osastolle. Me ei mennä sinne! Saatte vain haaveilla! Tikkasivat vaan käden ja sanoisivat että häivy . Mä en oikeastaan edes ajattele mitään. Mä vaan istun, mieli tyhjänä, keho ahdistuksen ja tuskan vallassa, mutten aio mainita siitä lääkärille. Mulla on kaikki ok. Vaikka mikään ei todellakaan ole "ok". Olen masentunut, ahdistunut, väsynyt ja tuskissani. Olen vaan loppu. Mutta asiasta ei mainita. Lääkäri oli vahvasti sitä mieltä, että mun pitää mennä osastolle ja M1-lähete tuli. Vittu! M1-lähete tuli, mutta osataanhan me puhua itsemme pois siitä! Me hoidetaan se kyllä! Kun mä päätän jotain niin myös tehdään! Lääkäri jää toiseksi! -Jääräpää

Määränpäänä on taas päivystys. Pelkään mennä sinne, ne nauraa mulle, haava on niin pieni! Mä istun nyt taksissa, aivot ylikuormittuneina, tunteet kuolleina. Aivoni kuormittuu kokoajan lisää, vaikka paha veri on pois valutettu, ei se ajatuksia mukanaan vie. Ajatuksien rinki kiertää samaa kaavaa, ongelmana onkin se kun en saa tästä kaavasta selvää. Mutta aivoni ja mieleni ei enää jaksa/pysty tuottamaan sanoja. Enkeli pelastaa sinut, mutta kuka pelastaa enkelin? Mä suojelen kaikkia kavereita ongelmiltani, mutta kukaan ei kavereistani ei suojele mua. Mä haluaisin että joku tulisi halaisi ja näyttäisi mulle että oon turvassa, hänen lähellään. Näyttäisi ettei lähellä olo ole uhka, ettei kosketus ole aina pahan tahtoinen. Kukaan ei yritä näyttää mulle että olen turvassa. Vaikka mä pelkään koskemista, olo onkin ristiriitainen kun haluaisin että joku vaan halaisi. Mä kaipaan sitä. Katselen ympärilleni, oonko mä oikeesti täällä? Hälinästä huolimatta olen täysin omassa maailmassani. Tähtipeitto

Tunnen kuinka aurinko lämmittää jalkojani, vedän keuhkoni täyteen ilmaa, puhallan sen ulos ja toistan saman uudelleen. Hengitä rauhallisesti, nyt ei tarvitse panikoida. Kukaan ei ole tappamassa sinua, paitsi sinä itse tulet tuhoamaan itseäsi. Joten hengitä rauhassa. Hymyilen ja käyn mielessäni läpi seuraavaa viiltoa, kuinka painan saksen terän käteeni, kuinka alan leikkaamaan ihoani kuin paperia, kuinka veri alkaa valumaan lämpimänä. Kohta. Kohta aloitan.. Leikkaan kättäni, kuin paperia, hymyssä suin. Osun verisuoneen, verta alkaa vuotamaan, valuu kauniin punaisena lattialle. Se on valmis. -Itsetuhoinen

Mä en halua kuulla tätä maailmaa. Siksi laitan kuulokkeet päähäni, matkustan musiikin kautta omaan maailmaani. Mulla ei ole voimaa nousta sängyltä ja mennä tupakalle. Ohjaajille en enää puhu. He ei ansaitse meidän luottamusta, eivätkö he sen jo osoittaneet? Puolustaja on raivona, se ei enää siedä tätä paikkaa. Mä en jaksa enää välittää. Vaikka ajatus pois lähtemisestä kuulostaa todella, TODELLA, houkuttelevalta ja oikealta, mä annan olla. En mä enää kauaa täällä ole. Ei tästä paikasta mitään hyötyä ole! Mä vien jonkun paikkaa, jolle tämä olisi oikea paikka. Lähdetään. Kaikki kuiskaa yhteen ääneen pääni sisällä.

Mä vihaan tätä paikkaa, täällä lupaillaan muttei mikään toteudu. Täällä väitetään asioita, jotka ei pidä paikkaansa. Täällä meidän ääni ei kuulu. Äänemme hukkuu melun sekaan, meitä ei ole olemassa. Täällä meille ei ole aikaa, ME HALUTAAN LÄHTEÄ POIS! Mä tunnen todella voimakasta vihaa sinua kohtaan. Mä haluan löydä sinua ! Kyllä, juuri sinua, jos vaikka sattuisit lukemaan tämän tekstin, tunnistaisit kyllä itsesi! Ja ehkä ajattelisit asiaa. Sä et oo sanasi mittainen, mä toivon että ymmärtäisit asian, ilman että meille käy jotakin! HopeaKettu on niin voimaton ettei se enää jaksa kertoa mitään, se on pudonnut kuiluunsa, koska se on padonnut kaiken sisälleen ja kieltänyt ajatuksensa. Se ei tunne enää mitään, aivomme on niin täynnä kaiken maailman ajatusmyrskyjä ja tunteita, että jonkun meistä on oltava läsnä. HOPEAKETTU EI ENÄÄ JAKSA! -Puolustaja

Sä et kuule mun huutoa, sä näet vaan illuusion. Sun pitäis oppia näkemään sen illuusion taakse, mutta sä et edes yritä oppia. Mutta miten sä voisit oppia kun mä en yritä opettaa? Mä en jaksa enää opettaa ihmisille sitä, koska jos mä opetan, sä lähdet mun elämästä. Ja näin ollen, tein kaiken turhaan. Tämä on toistunut liian monta kertaa. Mulla ei taaskaan ole todistetta eli haavaa, joten sanat on yhtä tyhjän kanssa miksi puhuisin siis yhtään mitään? Mun tunteet on kuollut, tunnen vaan fyysisen tuskan, en enää mitään muuta. Mä vaan niin vitun väsynyt tähän kaikkeen, onko mun pakko vielä hengittää? Onko mun pakko jatkaa tätä taistelua? Onko väärin haluta luovuttaa? Jos silmien avaaminen ja hengittäminen on raskasta työtä, miten ikinä jaksaisin tehdä yhtään mitään? Nämä on vain mietteitä yhtä tyhjän kanssa, ja ketä nämä edes kiinnostaisi ja miksi kiinnostaisi? Istun taas tämä susi pehmoleluni kanssa katsoin ikkunasta pihalle ja toivoin että olisin lintu. Haluaisin vain lentää niin kork

Antakaa mun mennä, itse perkeleeni kesytän. Pyhimys & Medium Tuska repii mua aivan pieniksi riekaleiksi. Mä käperryn sohvan nurkkaan, toivoen ettei kukaan huomaisi totuutta, vaikken jaksa peitellä sitä enää. Mä haluan pois. Mä en jaksa enää jatkuvaa taistelua elämän ja kuoleman halun välillä. Mä haluaisin nukkua, mutten enää pysty. Päästäisinkö vain irti kaikesta? Lähtisinkö ottamaan enkeleitä kiinni? Kaupassa käynti meni tuskallisesti. Kaikki parta-terät ja askarteluveitset huusi mua. Mä halusin langeta niiden hellään kutsuun, mutta mä en halua osastolle. Vai haluanko? Olisiko parempi mennä sinne, saada puhua kaikki pahuus sisältä, ilman virtaavaa verta? EI! Sä et mene sinne! Kaikuu Itsetuhoisen huuto pääni sisällä. Kestänkö tätä tuska-ahdistus-sekamelskaa enempää? Pakko kestää vielä hetki, jos hetki venyy liian pitkäksi, mä vastaan kuoleman hellään kutsuun. Rakas kuolema, pelastajani, miksi et hae minua luoksesi? Pelastajani, rukoilen sinua polvillani, hae minut, sulje minut hel

Makaan sängyllä jalat on halvaantuneet, mietin vain kuolemaa olisiko se nyt helpompi ratkaisu kaikkeen paskaan? Mä en nyt millään jaksais edes hengittää. Haluan vain kuolla. Olisiko kuitenkin vain helpompi luovuttaa? Itken mielessäni en oikeesti jaksa tätä paskaa enää. Haluan vain lentää enkeleiden luokse tai vajota maan alle perkeleideni kanssa. Eikö se olisi kaikille helpompaa kun eivät joutuisi katsomaan tekemisiäni? Eikö meistä kaikki pääsisi oikeesti helpommalla? Anteeksi nyt vain mutta kukaan ei voi mua auttaa en edes itse itseäni, tulen olemaan ikuisesti sairas en tule koskaan parantumaan. Enkä tule ikinä pääsemään perkeleistäni persoonista niin eroon. Miten voisin päästä niistä eroon kun ovat pala minua? Anna mun lentää taivaan rajaan, anna mun pysyä siellä. Mun ei tarvitse enää palata tähän samaan pisteeseen, haluaisin vain lentää kauas pois enkä palata enää koskaan. Nytkään jalkani eivät eivät osu sänkyyn jolla makaan. Leijuin ilmassa matkalla kohti omaa maailmaani.

Henget ei aio viedä mua mukanaan, Niin mun on mentävä heidän luokseen. Mä istun kippurassa, pehmolelua halaten. Tuo pehmolelu on ainut mitä voin halata, pelkäämättä. Kukaan ei näe tuskaani. Kukaan ei edes ymmärrä tätä helvettiä mitä mielessäni käyn. Kukaan ei osaa edes arvata suunnitelmiani. Mä en koe saavani mistään apua, joten mä joudun turvautumaan kuolemaan. Kuolema ei tule rukoilemalla, sen eteen on tehtävä jotain. Mä huudan apua. Niin, mielessäni. Mulla ei oo pitkään aikaan ollut näin tuskainen olo. Keho tuntuu todella epätodelliselta. Yritin nousta sängyltä ja lähteä kävelemään, romahdin lattialle, enkä pääse ylös. MÄ EN JAKSA ENÄÄ!

Päiväni usvassa vietän, haaveillen siivistä, jotka kantaa jaksaisi. Mä vaan naureskelen ja hymyilen, totuudella kun et mitään tee. Mulla ei ole todistetta, joten toimin näin. Mä hymyilen vaikken haluaisi. Haaveilen viilloista, mahdollisimman isoista. Voin tuntea ihollani terän painon, tuntea veren lämmön, tuntea olevani elossa. Musta ei ole kuntoutumaan. Mä lähden pois. Mulla on mitta täynnä. Ei ole aikaa, ei ole riittävästi keskustelua, mä seison tyhjän päällä. Mä en ole kokenut saavani tarvitsemaani. Saan vain väitteet rivien välistä, oot psykoottinen. Olenko psykoottinen jos keskustelen persoonieni kanssa? Kuulenko muka ääniä? Ne on ajatuksia jotka tulee aivojeni ohi, puhetta joka tulee suustani mutta aivojeni ohi. Mä olen valmis. Valmis lähtemään. Valmis lentämään enkeleiden luokse, vaikken niihin usko. Tai olen valmis vajoamaan perkeleideni kanssa maan alle. Mä en enää tarvitse elämää. Mä oon päättänyt, mä menen ulkopuolisen, puolueettoman lääkärin puheille, lääkärin joka ei tied

Istun lattialla, terien keskellä. Veri valuu kädestäni, hengitän vihdoinkin vapaasti. Ahdistus ei paina keuhkojani. Hain eilen uusia ystäviä, uusia elottomia auttajia. Tunnen kuinka pahuus valuu hitaasti veren mukana ulos. Kuiskaamme elottomalle auttajalle saman lupauksen. Mutta lupaus ei pidä. "Sä lupasit ettet kerro meidän teristä!! Saatanan petturi!" Itsetuhoinen huutaa. Mä kerroin viiltäneeni, mä kerroin teristä mun huoneessa. Mä sanoin ohjaajille että Itsetuhoinen viilsi taas. Mua sanottiin psykoottiseksi. Itsetuhoinen ja muut alkoi huutamaan, ollaanko me muka harhoja?! Puolustaja sanoo että mun pitäisi lyödä tuota ohjaajaa. He ei usko meihin. Olemme niin väsyneitä taistelemaan ymmärtämättömiä ihmisiä vastaan. "Miksi kukaan ei usko meihin? Eikö meitä ole oikeasti olemassa?" Surullinen itkee. Niin, eikö meitä ole olemassa, onko vain minä? Ei, se on minä ja 8 muuta minää. "Ei hätää Surullinen, te olette olemassa, te olette mun sivupersoonia " Tikkejä,

Meidän on kuoltava. Me ei haluta enää elää. Me tapetaan itsemme kun tilaisuus tulee. Halaan susi-pehmolelua. Se on ainut mitä mulla on. Se ei halaa takaisin mutta mulla ei ole muutakaan. Mä oon leikkinyt liian vahvaa, liian pitkään. Itsetuhoinen haluaa viiltää. Niin minäkin. Ajan pyörällä padon yli. Mieleni käskee hypätä alas kylmään veteen. Mielikuvissani hyppään, putoan muutaman metrin, kylmään veteen. Kuulen kuinka tuuli vinkuu korvissani. Mielessäni on yksi ajatus olen vapaa. Mutta, ajan pyörällä tilaisuuteni ohi. Päässäni alkaa kaaos, sä lupasit tappaa itsesi ja meidät kun tilaisuus tulee!! Kuiskaan hiljaa Heille, mä en halua hukkua. Mä haluan kuolla jollain muulla tavalla. Mieleni suunnittelee seuraavaa viiltoa. Käteen, todella syvä. Käden ympäri.

Mitä mä mietin? Tuleeko vastaus edes yllätyksenä? Suunnittelen sitä että kun menen huoneeseen, aion kuristaa itseäni. Mä ansaitsen sen. Mun pitää rangaista itseäni siitä että menetin elottoman auttajani. Kuka olisi niin kiltti ja ottais mua kädestä kiinni, ja sanoisi "ei hätää, sä oot elossa." Vajoan peittojen alle, kaapaten tuon susi pehmolelun kainalooni. Yritin kuristaa itseäni, yritin kehitellä metallisesta korkista terää. Mutta opamoxit alkaa vaikuttamaan, lupaan Itsetuhoiselle että huomenna viilletään. Tälläkertaa tavoite on kuolema. Antakaa mun lentää pois!

Klo 13:30 Se on niin kaunis, metallin värinen. Niin pieni, mutta niin terävä. Hiljaisuuden vallitessa, otan sen käteeni. Tukahdutan kyyneleeni ennen kuin ne ehtii edes silmiini nousta. Puhun sille hiljaa, pyydän sitä auttamaan. Autatko minua, kaiken tämän keskellä? Kysyn hiljaa. Mutta eihän se voi vastata, se ei ole elävä. Mutta se on auttaja. Painan sen ihooni, kiroten itseäni. Miksi olen näin heikko? En jaksaisi päivääkään enää. Tunnen kuinka lämmin veri alkaa valumaan kättäni pitkin. Tip... Tip.. Alan tuntemaan olevani elossa. Paha veri valuu ulos, jatkan haavan viiltämistä jotta olo helpottuisi vielä. Tip.... Tip… Tip.. Verta alkaa valumaan enemmän. Laitan terän pois, paha on valunut ulos. Hymyillen kuiskaan terälle kiitoksen ja etten paljasta salaisuuttamme. Klo 17:45 Petin lupauksen jonka terälle annoin. Täällä mä taas istun, päivystyksessä, tunteiden sekamelskan keskellä. Mä oon samalla ylpeä ja samalla häpeän vallassa. Itsetuhoinen on ylpeä, minä häpeän. Olen aivan loppu. Hengi

Joku repii mun mieltä, vaivuttaen mut epätodellisuuden hellään huomaan. Milloin eläisin tässä ja nyt? Milloin olisin läsnä? Paniikki iskee, jalka tärisee. Olen taksissa, matkalla kohti kuntoutuskotia, tikkejä tuli taas vaihteeksi ihan kiitettävästi. Olisikohan ollut järkevää mennä osastolle? Itsetuhoinen huutaa että huomenna pitää kuolla . Haluan kuolla, he haluaa kuolla, ME HALUTAAN KUOLLA. Klo 20:45 Olo muuttuu kokoajan kamalammaksi, millä voisin satuttaa (tappaa) itseni? Mä haluan repiä silmät päästäni, viiltää kurkkuni auki, itkeä, huutaa, kuolla ! Mä en kestä, mä en halua kestää, mä haluan hautaan. Mä haluan olla vain kaukainen muisto ihmisille. Mä haluan olla muisto, muisto muiden joukossa. Mä en uskonut koskaan kirjoittavani tätä, Mä haluan osastolle . Tuntuu kuin olisin kuoleva tähti. Kun kuolen muutun tähdenlennoksi, ihmiset toivoo ettei tämä olisi mennyt näin. Mutta olen näkyvissä vain muutaman hassun sekunnin, sitten katoan, olen historiaa, kukaan ei hetken päästä edes muist

Mä en tiedä mitä sanoa, kun joku katsoo muhun päin, mä toivon ettei se alkaisi puhumaan mulle. Älä arvaa totuutta, ole kiltti äläkä kysy multa mitään! Pelkään kysymyksiä, mitä jos paljastan totuuden?  O lkaa kilttejä ja katsokaa mua sinisin silmin, niin ketään ei satu!  Mulla olisi paljon kirjoitettavaa, mutta mä en saa niitä sanoiksi. Mä taas toivon että tämä päivä olisi kirjani viimeinen sivu, ettei mun tarvitsisi aamulla enää herätä, että saisin nukkua ikuisesti. Mä oon kyllästynyt peittelemään, mä oon kyllästynyt hymyilemään. Mä voisin vaan maata sängyn pohjalla, olla yksin ajatuksieni ja sekamelskani kanssa. Voisin vain luovuttaa ellei joku,   sinä ,  pitäisi mua täällä. Mä voisin lentää enkeleiden luokse, tai vajota maan alle perkeleideni kanssa.  Mä oon väsynyt hengittämään, mä oon väsynyt taistelemaan, Niiden kanssa.  Olen kuin loppuun palanut tähtisädetikku, musta oli hetken ilo ihmisille, mutta nyt, mut pudotettiin maahan, jätettiin siihen, oman onneni nojaan. Vai

Seison sillalla, katsoen kylmää vettä. Tuonnekko minun on määrä mennä? Nousen kaiteelle, leikkien hengelläni, leikkien kuoleman kanssa. Hyppään alas, tunnen kuinka adrenaliini virtaa suonissani, kuulen kuinka tuuli vinkuu korvissani, olen kohta kuollut. Samalla säpsähdän, takaisin todellisuuteen, kaikki olikin pelkkää mielikuvaa. Se ei ollutkaan totta, vaikka se siltä tuntuikin. Nyt istun pihalla, tupakalla, kuunnellen kuinka tuuli kahistuttaa puiden lehtiä. Katson taivaalle miettien, onko minut tuomittu kulkemaan täällä vielä pitkäänkin? Mielikuva kuolemasta oli niin ihana, omalla kierolla tavallaan, että haluaisin kokea sen oikeasti.

Mä peitän kaiken, kukaan ei näe grafeeni kulissien taakse.  Ehkä en enää edes halua että joku huomaa? Mielessäni mietin millä saisin viillettyä. Mietin vain kuinka ihanalta tuntuisi, kun kaunis punainen veri valuisi, kättäni pitkin, kuinka sen ihana lämpö herättäisi mut eloon. Mutta ei, mä en saa viiltää ja tuntea sitä elossa olon tunnetta, mun on tunnettava olevani eläväkuollut. Olen hiljaa, musiikkia kuunnellen, vaikka en edes kuule koko musiikkia, mieleni huutaa apua, liian kovaa. En kuule kunnolla mitään ympäriltäni. Silmäni alkaa sumenemaan, alan haihtumaan omaan maailmaani, ehkä siellä olisi helpompi olla? Ehkä..? Jos mä osaisin lentää, olisin jo kaukana täältä. Jos mä olisin nopea, mä olisin juossut niin kauaksi ja niin nopeasti ettei kukaan olisi huomannut.  Tähtipeitto tihenee, tihenee tihenemistään. En enää näe tietokoneen näyttöä kunnolla. Äänet korostuu ja vaientuu. 

Tupakan tulipää hehkuu maassa ennen kuin se sammuu. Onko se sama kuin elämän liekkini? Olin hetki sitten täysin sitä mieltä että elämä voittaa. Nyt, kuolema tuntuu oikealta, elämä väärältä. Nyt vaan tuntuu etten kykene voittamaan tuota häkkini lukkoa. Tuntuu vain että häkkini kalterit, kulissini, voimistuu, ne ei ole enää titaania, ne on grafeenia. Kulissit pysyy yllä, ne ei ole murtumassa. Hymy kumoaa sanotut lauseet.  Haluan vain luovuttaa. Ei tästä mitään tule, haluan maan alle, mätänemään. Mä mietin taas niin synkkiä asioita. Kuolemaa, kuolemaa, tuskaa, kipua..  Vaietut lauseet painaa sisintäni, en vain pysty enää tähän.  ANTAKAA MUN MENNÄ!

Seinät liikkuu, epätodellisuus valtaa..  Olenko olemassa?  Missä olen?  Onko tämä paikka edes totta? Miksi leijun ilmassa, jos olen olemassa? Mä elän taas omassa mustassa  maailmassani. Mulla  ei ole kontaktia oikeaan maailmaan, elän unimaailmassa. Mä mietin vaan että voiko täältä pääni sisäisestä helvetistä löytää kotiin? Onko se mahdollista? Joku, aivan sama kuka, pelasta mut itseltäni! Mä huudan tuskasta, se huuto on kylläkin pelkkää vinkumista. Se on normaalia puhetta, normaaleista asioista. Sitä ei kukaan tiedä. Kaikki lankeaa olennon ansaan. Tunnen kuinka ahdistus alkaa voimistumaan. Päässäni kaikuu hiljainen ajatus: "Viillä..." Mutta mä en voi. Mä en saa. Elättelen toiveita että pääsisin vapaaksi tämän maan kahleista, pääsisin lentämään,  pääsisin kuoleman hellään huomaan.  Huokaan hiljaa, ei se toive tule toteutumaan hetkeen.  Haluan niin kovasti edesauttaa toiveeni toteutumista, mutten voi. Mun on pysyttävä täällä, helvetissä. TV:stä näk

Mä odotan hetkeä helpompaa. Päässäni kaikuu ajatus kuolemasta. Kuinka helppoa olisi vain luovuttaa? Antaa kaiken pimentyä? Vajota tyhjyyteen? Olla ikuisesti poissa? Makaan sängyllä odottaen kuolemaa. Ei tänäkään yönä tule helpotusta, tunnen sen. Tämä ja toinen blogini (elämäni Häkkilintuna) yhdistyy. Eli tänne alkaa ilmaantumaan myös runoja. Olen myös harkinnut yhdistäväni uuden blogini (Kun Susi Itkee) tähän. Mutta sitä asiaa vielä mietin.