Hulluuden symbolit

"Pelistä näkyy kaksi kuvaa..." Katson "itseäni" peilistä. Enhän tuo minä ole? Enhän??  Se joka peilistä katsoo yrittää saada mut viiltelemään. Olenko tarpeeksi vahva vastustamaan?  Mä en voi viiltää! Meidän on päästävä pois!  Huudan sille joka peilistä katsoo. Niks.  Hirviö peilistä on kadonnut. Lavuaari yltäpäältä veressä.  Mitä helvettiä on tapahtunut? Kellokin on jo melkein yhdeksän..? Mitä on tapahtunut?! Pään sisältä kaikuu naurua, arvaa vaan mitä tapahtui! Tupakalle, ja sanomaan hoitajille. Sillä hetkellä nousen takaisin dissosiaation pilvilinnaani. Nyt istun päivystyksessä. Tikkejä luvassa. Antakaa mun kuolla. Pliis..?  Mä haluan vaan nukkumaan, ahdistus ei anna mulle rauhaa nukkua. Tarvittava lääke naamaan ja huoneeseen. Toivon että kuolen yöllä.

En päässyt pois. Täällä mä olen. Lukkojen takana. Vaikken tiedosta edes missä mä oon.  Usvassa. Täällä mä elän taas. Mä oon niin väsynyt. Päästäkää mut täältä usvaisesta maailmasta? Antakaa mun olla vapaa, vapaa näistä hermoja raastavista oireista? Mutta millä ne lähtisi? Leuat oli taas krampissa. Ääni kadoksissa edelleen, mieli hukassa ikuisesti.  Mä istun sängyllä, nojaten seinään. Tai nojaankohan kuitenkaan? Enhän mä sitä tunne. Mä rukoilen henkiä ottamaan mut mukaansa. Mä en halua enää herätä!  Musta tuntuu että paniikki iskee ihan kohta. Muistot riivaa, välähdyksiä sieltä täältä. Poistun kehostani ja palaan takaisin. Tätä on jatkunut jo useamman päivän.  Hengittäminen sattuu, olen tuhoon tuomittu. Yö pelottaa. Mitä jos en herää aamulla? Olenko sitten turvassa, henkien luona vapaana lentämässä? Katsonko maailmaa ja totean kuinka paha paikka se on? Olenko sitten vapaa? Voi kunpa näin kävisi! Saisin nähdä maailman kuolleen silmin. Salliiko joku sen? Päästäisikö joku mut kivuistani? A

Ahdistaa.  Missä mä oon? Miksi mä oon täällä? Voisitko kertoa? Eihän mulla mitään hätää ole?? Mä näyn täällä nimellä Sosiaalinen. Mulla ei ole mitään hätää! Missä mä olen? Saanko lähteä? Mulla on vitusti parempaa tekemistä!  Saanko lähteä pois? SÄ LÄHDET! Mä en vaan halua olla täällä. Mä en halua!! Päästäkää mut pois! Mä haluan kotiin. Mua ahdistaa olla täällä. Mua ahdistaa niin kovasti. Mulla ei ole täällä "tassuterapeutteja" ne ymmärtää mua, ne lohduttaa. Antakaa mun mennä kotiin.

Mielessäni joku itkee ja anelee kuolemaa. Olenko se minä? EN! Kuolema niin kaunis ja voimakas.  Elämä niin hento ja vaikea.  Kävelen päällä lasinsirujen. Tanssin veitsen terällä. Lennän tuolla jossain. Pilvilinnassa eläen, kaikki tuntuu oudolta. Puhuitko mulle? Häh? Mä kuulen kyllä. Mutta miksi mä elän? Onko mulla joku tarkoitus? EI! En halua enää elää. En halua enää ajatella kuolemaa. En halua olla täällä, en halua olla kotona? Missä mä haluan olla...? En mä tiedä.  Maailmani on musta, myrsky on nousemassa. Lumi joka taivaalta sataa, on mustaa. Eihän lumi oikeasti mustaa ole? Eihän??  Linnun laulua ei täällä kuulu. Kaikki linnut on paenneet. Lentäneet kauniiseen todellisuuteen.  Mutta mä istun ja katson universumini koukeroita.  Mä vajoan mereen, mieleni mustaan, syvään mereen. Ajantaju katoaa. Kauanko olen tässä jo ollut? Onko kello oikeasti mennyt normaalia tahtia?  En näe mitään kunnolla. Kaikki on sumeaa, missä mä olen?  Oma varjoni on taas kimpussani.  Musta tuntuu että olen kuol

Jotenkin tuntuu oudolta. Pään sisällä on kaaos. Tuntuu etten selviä tästä tälläkertaa. Tuntuu vaan niin hankalalta. Musta tuntuu ettei meitä ymmärretä. Mä en halua puhua hoitajille.  Mun pitäisi päästä pois. Kaipaan lemmikkejäni niin paljon. Mä en voi enää olla täällä. Mun on päästävä pois. Mä haluan vaan kotiin. Ei täällä kukaan voi mua auttaa. Mä lähden täältä huomenna. 

Tyhjiä lauseita. Tyhjiä sanoja. Miksi mä puhuisin hoitajille? Miksi? Ne ei usko meihin. Ne uskoo vain minuun, niin yksikössä. Ei monikossa. En ole minä, olen me.  Elämä tuntuu vasten mieliseltä, kuolema houkuttaa. EI! Stoppaan ajatukset siihen! Mä en voi kuolla vielä! Mutta mitä jos sittenkin? Ei!! Mä en halua ajatella kuolemaa. En halua!! Koska mä en voi kuolla! Vaikka kuinka haluaisin niin EI! Jos mulla ei olisi lemmikkejä, mä olisin jo kuollut. Mä olisin tappanut itseni viiltelyllä. Mutta koska voi kuolla, en viiltänyt ranteeseen. Muuten en istuisi tässä ja kirjottaisi tätä postausta.  Saanko antaa periksi? Jos mä saisin vaan kuolla? Kaikki tuntuu niin väärältä, täällä osastolla mä vaan vien jonkun paikkaa joka tarvitsee ja haluaa apua. Mä tarvitsen apua, mutta mä en halua apua. MÄ HALUAN KUOLLA. Mutta mä en voi. En vaan voi. Saisinko kuitenkin kuolla? Nyt?  Kuolema, kuolema, kuolema. Siinä ajatukseni tiivistettynä. Mutta onko ne minun ajatuksia? EI!  " Mä haluan niin kovasti s

Käperryn peiton alle, ahdistus repii mua riekaleiksi. Tunnen kuinka teen henkistä kuolemaa. Miten mä voin tehdä henkistä kuolemaa kun mä oon kuollut jo vuosia sitten henkisesti?  Mä en halua kuolla, mutta en jaksa elää? Mieleni on riekaleina. Mä en kykene mihinkään, sängynpohja on ainut paikka missä voin vain olla. Muualla mun pitää puhua muille, ja kadotin taas ääneni, en voi puhua! Leuat löi taas kramppiin. En saa niitä auki. En tunne että kehoni koskisi sänkyyn. Mä leijun. Olisi lounasaika. En mä voi mennä kun en saa leukaani auki. Voisin vaan ruveta nukkumaan. Mä en vaan jaksa, anteeksi. Leuka aukesi, sain jopa puoli leipää syötyä. Mua ahdistaa, ahdistaa vaan enemmän ja enemmän.  Mä oon osastolla, mutta musta tuntuu etten saa apua.  "Kuka nyt meitä auttaisi?!" Kuuluu pääni sisältä.  Mä nousen hitaasti ilmaan. Kontakti todellisuuteen häilyy. Häilyy todella pahasti.  Voi, kunpa joku tulisi ja vetäisi mut todellisuuteen. Mutta tässä mä istun, toivoen että joku tulisi ja hala

Aamu, painajainen. Aamu alkaa sillä että ääni lähtee.  Huonosti nukuttu yö takana. Uusi haava kädessä. Miksi? Miksi mä taas sorruin? Mulla on ihan helvetin vaikea olo.  Mä alan taas vajoamaan mieleni syövereihin. Tai ehkä mä alan katoamaan omaan maailmaani.  Tuntuu että pääni alkaa taas hajoamaan, niin pahemmin.  Persoonat alkaa huutelemaan levottomasti. Pää alkaa tuntumaan raskaalta. Aivot takkuilee. Miksi mun pitää olla taas tässä pisteessä? Milloin mä nousen täältä..?  Mä juoksen, syvemmälle mieleni metsään. Katoan sen uumeniin. Kukaan tai mikään ei voi mua täältä löytää. Kuulen niiden huudon. Ne huutaa niin kovaa, niin kamalan kovaa että korviini sattuu. Mä yritän kasata sirpaleita kokonaisuudeksi. Mä en taida onnistua. Pala palalta kasaan sirpaleita, ne murenee tasaiseen tahtiin pienemmiksi paloiksi.  "Auta mua, Mä en selviäkään tästä ilman sua" Mä valun hiljaa sängyn pohjalle. Niin fyysisesti. Mielessäni juoksen, jonnekin kaukaisuuteen. Niin kauaksi ettei mua enää löyde

Avohoitoyksikössä käynti.  Leuat lyö itsensä kramppiin. Ääni lähtee. Tästä alkaa tie tuhon.  Väittely alkaa,  Mä en suostu! Mä en vittu suostu! Kova kovaa vastaan, Minä vastaan kaksi hoitajaa ja lääkäri. Väittely jatkuu. EI! En suostu. Sinne ette mua saa!  Väittelyä. Väittely alkaa jo ottamaan hermoon. Jääräpää, ottaa ohjat.  Valitettavasti vain puoliksi.  Ne hakkaa mut, pieksee mut henkihieveriin. Tallaa maanrakoon. Ja kaikki henkisesti. Ei niin oikeasti käynyt, ei ne pahaa tarkoittanut, ne halusi mut vaan osastolle koska olen huonossa kunnossa. Niin huonossa että, käännän kaiken hyvällä tarkoitetun itseäni vastaan.   Mä murruin. Täällä Mä oon, vankina. Lukkojen takana. Odottaen vain pois pääsyä. Se on täällä, pääni sisällä mukana. Muistaako joku kun kerroin siitä harhasta jota kutsuttiin nimellä SE ?  Se liikehtii levottomasti, pääni sisällä, pelottavia lauseita hokien. Antaen mun jättää arvailun varaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Se on vain pääni sisällä. En näe Sitä. Ahdistus kasvaa

Tuleeko tänään tuomio? Menetänkö tilapäisesti vapauden?  Eilen illalla avohoitoyksikön käynnistä huolimatta terä tanssi ihollani. Kohta käteeni ei mahdu enää haavoja, sitten onkin oikean käden vuoro. Mä olen kierteessä takaisin. Kuka tuon pienen terän kädestäni riistää voisi? Ei kukaan.  Mä en halua luopua pienestä ystävästä, se ei tuomitse, se tekee mulle pahaa. Mutta siitä huolimatta, se on ystäväni. Koira sylissä, kyyneleet silmissä. Auta mua, pieni koirani! Sun takia mä elän, sun takia mun pitää saada itseni kuntoon!   

Jos mä itken niin hiljaa, niin hiljaa , ettei sitä edes henget kuule, onko silloin kaikki hetken päästä ok? Onko mun tehtävä vain istua hiljaa, omassa maailmassani? Antaa ajan valua, tiedostamattomiin tunteihin? Kuunnellen terän kaunista laulua? Antaen sen tanssia ihollani, repien mut rikki?  Mä haluan lentää pois täältä labyrintin pelottavista onkaloista.   Jos mä seison reunalla, silmät sidottuina, astunkohan kuitenkaan oikeaan suuntaan? Ellei joku mua ohjeista, mä oon tuhoon tuomittu.  Onko tää vaan unta? Pahaa painajaista?  Onko mun vaan nieltävä ylpeyteni ja sanottava ne lauseet? Mä haluan apua, mutta kehen mä luotan niin paljon että voin niellä ylpeyteni? Nyt mä katoan minuutteihin menneisyyden.  Mä seilaan siellä täällä ahdistuksen seurana.   Menkää kaikki pois! Huudan mielessäni, ympärilläni oleville ihmisille, mä en kestä nyt mitään/ketään! Ajatus, väärä, mieleeni livahtaa. Mitä teen? Mä alan itkeä.  Hoitaja kävi tuomassa lääkkeeni, mieleeni painautui kysymys, Ootko sä ihan lo

Miten mä selviän päivästä toiseen, päivästä joka vaihtuu hiljalleen viikoksi? Mä en ole kunnossa. Ympärillä olevat ihmisten huoli kasvaa, koska olen taas sortunut viiltelemään.  Mitä mä teen?  Koirakin alkaa olemaan allapäin kun mä oon ahdistuksen pauloissa.  Mä olen loppu.  Taas täristen siivosin lavuaaria. Päivystykseen hakemaan tikkejä.  Ja ei kauaakaan kuin terä oli taas kädessä. Miksi, miksi, mä olen näin heikko?  Kättä särkee ihan helvetisti, omapahan on vika.  Kaikki tarvittavat otettu, jospa nyt saisin vaipua uneen, ja joutua herätä aamuun kamalampaan. Toivottavasti kaikki olisi helpompaa huomenna. 

Murrun kokoajan pienemmiksi paloiksi. Palasetkin lohkeilee pienemmiksi sirpaleiksi.  Anna mun huutaa. Anna mun unohtaa haamut menneisyyden.  Kertoisitko kuinka saan palaset kasaan? Mua kuvottaa katsoa peiliin. Mua kuvottaa olla oma itseni. Mä haluan meikata itseni niin vahvasti ettei kukaan mua tunne. Haluan repiä reisistäni paloja irti. Miksi? Koska vihaan.  Katsoin liikennettä ajatukset pysähtyneenä. Tuntui kuin olisin aivokuollut, kuin ajatukset olisivat kuolleet, ne eivät juosseet, ei liikkuneet, mihinkään. Siinä mä seisoin, katsellen liikennettä. Mä vain seisoin, katsoin tuolta kaukaisuudesta sitä liikennettä. Olen pysähtynyt, otin liian ison askeleen eteenpäin. Nyt mä seison tässä odottaen hetkeä helpompaa, jotta pääsisin taas liikkeelle. Mutta mä olen jumissa tässä. Aivoni eivät toimi. En tiedä missä olen, tai missä psyykkeeni on.  Mieleni tuolla rajalla todellisuuden. Mä olen missä milloinkin. Nyt mä olen tuolla. Ja siellä toistaiseksi pysyn. Istun sängyllä, kylmissäni . Voi ol

Tässä mä istun, tuijotaen tuota "kaunista" haavaa. Eilen illalla naksahti taas. Muistikuvat alkaa siitä kun näen lavuaarin. Yltäpäältä veressä. Kuinka täristen sitä puhdistin.  Olenko vain niin huono, niin heikko?  Minuutit vaihtuu tunteihin, tunteettomiin, tunnit vaihtuu päiviin, aika valuu sormieni välistä kuin vesi. Mä en sitä pysty pysäyttämään, vaikka kuinka kovasti haluaisin. Eihän siihen kukaan pysty, eihän?  Jokin repii mua väärään suuntaan, raadellen sisintäni.  Tuhoten mieltäni.  Tappaen tunteitani. Mikä se on?  Ahdistus. Todellisuus alkaa kadota harmaaseen usvaan. Hei, oma maailmani, olenkin kaivannut sinua. Askel kevenee, tunnen kuinka kurkkuani puristava tunne katoaa.  Mä olen siellä jossain, minne ei huolet tai pelko kanna. Mutta mä oon elossa.  Hei, mä elän, vaikka kaikki muukin alkaa elämään. Luonto alkaa täällä heräämään, mä yleensä kuolen näihin aikoihin, mutta nyt, mä elän. Tosin täällä jossain missä kukaan muu ei ole. Mutta haittaako se? Mä en halua todell

Toivoin aamulla että olisi jo ilta. Ettei tarvitsisi hymyillä, ja olla niinkuin mitään ei olisikaan. Nyt mä istun, hiiren hiljaa, kännykkä kädessä. Hengittäen vaivalloisesti. Puukko huutelee laatikossaan. Mä en aio langeta ansaasi sun. Mutta kun äänesi suloinen, niin hento mieleni syvyyksiin kantaa. Voi, ystäväni, mä en saa! Vastauksesi ei enää, kaunis, vaan käskevä, sanoo  " mitä voit enää menettää?"  Hiljaa huokaisten kaivan puukon laatikostaan. Tuijotan sen kaunista sileää terää.  EI!! Älä, ole kiltti ÄLÄ!   Huutaa pieni lapsi pääni sisällä. Heitän puukon takaisin laatikkoon ja kiljun mieleni syövereissä. Sitten kuuluu naps!  Pienet viattomat silmät tuijottaa kun istun vessan lattialla "ystäväni" kanssa. "Eihän tämä minun syytäni ole?" Kysyy katse.  Verta lavuaarissa, verinen käsi, verinen partaterä toisessa kädessä.  Kyyneleet kohoaa silmiini, silitän tuon viattoman pennun päätä ja kuiskaan; Anteeksi, olen vain niin loppu. Syy ei ole sinun rakkaani. Ki

Mä roikun sinussa kynsin hampain kiinni. Sä oot se unelma, todellinen. Mä en susta irti päästä. Tai päästän jos on pakko, mutta sekin vasta kun jommankumman sydänkäyrä on suora. Sä oot lihaa ja verta. Sä oot todellinen. Mä en voi uskoa tätä! Sä oot unelma joka ei tule särkymään!