Mielessäni joku itkee ja anelee kuolemaa. Olenko se minä? EN!
Kuolema niin kaunis ja voimakas.
Elämä niin hento ja vaikea.
Kävelen päällä lasinsirujen. Tanssin veitsen terällä. Lennän tuolla jossain. Pilvilinnassa eläen, kaikki tuntuu oudolta. Puhuitko mulle? Häh? Mä kuulen kyllä. Mutta miksi mä elän? Onko mulla joku tarkoitus? EI!
En halua enää elää. En halua enää ajatella kuolemaa. En halua olla täällä, en halua olla kotona? Missä mä haluan olla...? En mä tiedä.
Maailmani on musta, myrsky on nousemassa. Lumi joka taivaalta sataa, on mustaa. Eihän lumi oikeasti mustaa ole? Eihän??
Linnun laulua ei täällä kuulu. Kaikki linnut on paenneet. Lentäneet kauniiseen todellisuuteen.
Mutta mä istun ja katson universumini koukeroita.
Mä vajoan mereen, mieleni mustaan, syvään mereen. Ajantaju katoaa. Kauanko olen tässä jo ollut? Onko kello oikeasti mennyt normaalia tahtia?
En näe mitään kunnolla. Kaikki on sumeaa, missä mä olen?
Oma varjoni on taas kimpussani.
Musta tuntuu että olen kuolemassa. Edelleen psyykkisesti.
Mulla ei ole voimia nousta täältä suosta. Mulla on voimat loppu.
Päivystykseen. Oon niin säälittävä ettei tullut edes tikkejä. En taida päästä kotiin huomenna..
Kommentit
Lähetä kommentti