loppu

Tyhjiä lauseita. Tyhjiä sanoja. Miksi mä puhuisin hoitajille? Miksi? Ne ei usko meihin. Ne uskoo vain minuun, niin yksikössä. Ei monikossa. En ole minä, olen me. 

Elämä tuntuu vasten mieliseltä, kuolema houkuttaa. EI! Stoppaan ajatukset siihen! Mä en voi kuolla vielä! Mutta mitä jos sittenkin? Ei!! Mä en halua ajatella kuolemaa. En halua!! Koska mä en voi kuolla! Vaikka kuinka haluaisin niin EI! Jos mulla ei olisi lemmikkejä, mä olisin jo kuollut. Mä olisin tappanut itseni viiltelyllä. Mutta koska voi kuolla, en viiltänyt ranteeseen. Muuten en istuisi tässä ja kirjottaisi tätä postausta. 

Saanko antaa periksi? Jos mä saisin vaan kuolla? Kaikki tuntuu niin väärältä, täällä osastolla mä vaan vien jonkun paikkaa joka tarvitsee ja haluaa apua. Mä tarvitsen apua, mutta mä en halua apua. MÄ HALUAN KUOLLA. Mutta mä en voi. En vaan voi. Saisinko kuitenkin kuolla? Nyt? 

Kuolema, kuolema, kuolema. Siinä ajatukseni tiivistettynä. Mutta onko ne minun ajatuksia? EI! 

"Mä haluan niin kovasti siirtyä ajasta ikuisuuteen, mutta LasiKettu ei anna mun tehdä sitä! Mä vaan haluan liittyä henkien lauluun, lentää vapaana maan kahleista. Antaa ajan vaihtua ikuisuudeksi, antaa tämän kehon mennä maan alle, mätänemään. 

Kuolema. Lausu se ääneen. Kuuntele tarkasti kuinka kauniilta se kuulostaa.

Saanko, pliis, saanko tappaa meidät??"

-Itsetuhoinen

Mä haluan nukkua. Nukkua niin kauan että tää paha sisältäni kuolee. 

Mä en kestä enää sanaakaan. En ajatustakaan. En enää mitään. En kestä enää ajatusta huomistesta, mä en kestä! Mä en jaksa taistella. En jaksa. En vaan jaksa. 

Vähän väliä poistun kehostani. Seison itseni edessä. Palaan kehooni, poistun kehostani, takaisin taas ja taas pois.. Mä en jaksa tätä!