Hulluuden symbolit

Niin paljon kaunista, niin vähän neutraalia. Mutta kaikista eniten pelkkää rumaa ja vaarallista. Mutta kaikki vain mielessä. Mä näen lintujen lentävän mutten kuule niiden laulua. Mikseivät ne laula? Tunnelma on aivan liian synkkä, jopa iloisille linnuille. Mä en halua nähdä tätä maailmaa enää. Kun iloiset pikkulinnutkin hiljenee mielen mustuudesta. Mä tiedän mikä seuraava viilto on. Se on avain siihen oveen joka on ollut lukossa. Se on avain kuoleman luokse. Mä kuolen, kunhan saan sen terän. Tällä kertaa olo helpottuu lopullisesti. Ei enää hetken helpotusta, vaan lopullinen vapaus. Mä en halua nähdä tätä maailmaa enää kauempaa.

Kukaan ei tiedä, eikä tajua, kuinka paljon toivonkaan etten enää edes hengittäisi. Mä haluaisin juosta pois huoneestani, romahtaa polvilleni ja itkeä pahan sisältäni pois. Mitä tämä paha on? Voi kun sen sanoiksi saisi. Se on varmaan sanomattomia sanoja, padottuja kyyneleitä ja lukuisia viiltoja. Jos en enää kestä, mä viillän. Mulla ei ole muuta keinoa. Kaikki muut kortit on jo pelattu. Muut katsovat elokuvaa. Mä olen yksin huoneessani, niin yksin, ettei enää pääni sisälläkään puhuta. Täysin hiljaista. Ne ovat päässeet pääni sisältä ulos. Ja muuttuneet harhoiksi. En ole enää me, taidan olla vain minä. Jos sitäkään. Olenko edes oikea? Sitä olen miettinyt jo pitkään sivupersoonien katoamisen jälkeen.. Koen olevani täysin yksin ajatuksieni kanssa. Mutta mun pitää vain tottua siihen. Ole yksin tai kärsi ja ole muiden kanssa.. Toivonkipinä hiipuu, elämänhalu kadonnut. Enkä mä taida saada elämääni takaisin....

Olo on järkyttävä. En vain pysty mennä juttelemaan kenellekään. Kun tuntuu että kaikki muut tarvitsevat apua enemmän kuin minä. Joten istun yksin pihalla, tupakkapaikalla ja mietin että mitä teen elämälläni. Olisiko vain aika päästää irti? Meri olisi lähellä. Mutta karkoitan ajatuksen mielestäni. Ja totean ettei (ehkä) tänään. Mä koen olevani vain yksi nimeltä mainitsematon ongelma täällä. Mun pitää lähteä pois. Miksi? Mitäpä mä täällä teen kun ei mun itkuvirsille ole aikaa. Tai siis näin asian koen. Ja sitten koen että mun pitää esittää sitä yksinäistä sutta. Mä en ole sellainen. En todellakaan. Mä kaipaan ihmisiä, vaikkakin pelkään heitä tällähetkellä. Olen loppu. En jaksa enää.

Mä haluan tuntea sen kun vaatteet roikkuvat päälläni. Tekisi mieli heittää peili helvettiin huoneestani. Se tappaa mut kohta. Mä teen kokoajan hiljaista ja äänetöntä kuolemaa. Kukaan ei huomaa sitä.

Haluan viiltää. Ja mikä pahinta, mulla on teriä. Olen jo ehtinyt käyttää niitä. Mutten sano kenellekään. Jos joku ei kysy. Kukaan ei huomaa isoa haavaa kädessäni, kun vaellan täällä pitkähihainen paita päällä. Mä vain kuljen täällä aaveena entisestä itsestäni. Silmäni on tyhjät, aaveen silmät. Vailla mitään tunnetta katson päiväkodin pihaa, mutta silti haaveilen että olisin vielä lapsi. Lapsi, jolla ei olisi käsitystä tästä pahasta maailmasta ja voisin iloita jokaisesta perhosesta jonka näen. Nyt mä tavoittelen kuuta taivaalta. Yritän löytää tästä maailmasta jotain kaunista, mutten löydä mitään muuta kuin pahuuden saastuttamia asioita. Näen sen saman perhosen josta lapsi iloitsisi ja mä vaan mietin että se reppana kuolee kohta. Ajatukseni on äärimmäisen mustia. Mielessäni niin pimeää ettei mikään valokaan enää kanna, ei edes viiden senttimetrin päähän. Jos tämä on mieleni valoisin nurkka, miten synkkää on pimeimmässä kolkassa? En edes halua tietää. Itsetuho-ajatukset valtaa mieleni

Huudan mielessäni. Kipu on sanoin kuvaamaton. Mä en enää kestä kauaa. Lopun kohta kokonaan. Mä en halua enää elää. Karkoitan ajatukset kuolemasta silti pois. Ehkä helpompi muille jos lähden pois. Ehkä se on vaan oikea ratkaisu tähän..? Olisiko huomenna se päivä, jolloin kirjani viimeinen sivu kirjoitetaan. Mutta jos se ei lopukkaan huomenna.. Jos herään aamulla, voiko sitä pettymyksen määrää enää edes kuvailla? Kukaan ei edes voi ymmärtää miten paljon haluan kuolla. Sitä ei voi edes sanoilla kertoa. Vihaan niin paljon kehoani, vankilaani. Tuntuu etten voi edes elää tässä kehossa, joten se on pakko tuhota, saada se keinolla millä hyvänsä loppumaan. Mä en ansaitse apua. Joten en ota sitä vastaan. En vaan ole sen arvoinen. Tuhlaan muiden aikaa ja vaivaan vain samoilla sanoilla, tyhjillä ja merkityksetömillä lauseilla. En halua olla riesana enempää. Mulla ei ole enää sitäkään oljenkortta etten tappaisi itseäni. Mä oon ehkä itsekäs, mutta mitäs ne muiden tunteet mua kiinnostaa kun olen ku

Miten mä voin pelastaa muut, jos en voi pelastaa edes itseäni..? Mä en usko että mulle on paikkaa täällä maanpäällä. Siispä mun pitää lentää luokse enkeleiden. Mä mietin vain eilistä. Kuinka ärsyyntynyt ja vihainen olin. Olin äärimmäisen katkera kaikesta mitä on tapahtunut. Tänään olen ahdistunut ja masentunut. Hyvä että jaksan nousta ylös sängystä. Mieluusti makaisin sängyssä koko päivän ja nousisin vain käymään tupakalla. Jos sitäkään. Tuntuu että ohjaajat inhoaa mua. Nyt mystisesti yrittävät saada mua puhumaan, turhaan. Anteeksi mutta mun on vaan pakko saada padottua tämä tuska sisälleni, pakko rakentaa uutta muuria. Mietin monia asioita, miksi mut halutaan kuntouttaa? Enhän mä tule muuttumaan.. Varmaan siksi että saavat maineensa pidettyä. Mä seison keskellä vesi lätäkköä, tunnen oloni hetken aikaa helpommaksi, vesi on jotenkin rauhoittavaa. Kohta kuitenkin joku pääni sisältä senkin kieltää. Mä en saa olla haavoittuva, mun pitää olla se vahva. En saa olla sosiaalinen, se voi t

Aamu alkaa ahdistuksella, miksei mun kroppa pettänyt viimeyönä? Kyyneleitä nieleskellen nousin ylös sängyn pohjalta. Mä en halua elää enää minuuttiakaan. Totta puhuen en sekuntiakaan. Mä pelkään hengittää. Joku kuitenkin kuulee mut, mä en halua että kukaan saa tietää mun olevan täällä. Mä en saa enää olla olemassa. Vihaan niitä ihmisiä jotka yrittävät esittää mulle että ovat kiinnostuneita olostani. En aio enää kertoa kenellekään mitään rehellisesti. Mä vaikenen ja suljeudun kuoreeni, vetäydyn ihmisten edestä. Mun on pakko suojella itseäni. En tunnistanut itseäni aamulla peilistä, katse oli niin täynnä tuskaa. Jospa peili kertoo totuuden, eli tuska käy kohta niin voimakkaasti. Tuntuu että olen kuin muovailuvaha. Kuka tahansa voi muovailla musta mitä vain. Eikä mulla ole sanavaltaa. Yksin olo on nyt ainut vaihtoehto. En halua nähdä ketään, enkä halua edes nousta ylös sängystä. Jos vaan rupeaisin nukkumaan.

Tämä on täyttä rääkkäystä. Mieli huutaa että pakko saada puhua. Mutta mä vaikenen. Mä tukehdutan ne viimeisetkin toivon rippeet mitä oli jäljellä. Mä vaiennan ne viimeisetkin sanat jotka voisin sanoa. Mä patoan ne kyyneleet jotka virrata haluaisi. Ja mä muuraan kiinni portin, joka johtaa vapauteen. Miksi te yritätte kuntouttaa mua, enhän mä tule muuttumaan? Tulen aina olemaan tällainen. Hullu. En ole vieläkään saanut purettua tätä patoa sisältäni. Kyyneleet virtaisi, kuin joki jos vain antaisin sen tapahtua. En anna. Mutta enhän mä ole kiveä, saatika kalliota. Jos mä murrun, kuka mut korjaa? Idioottimainen kysymys. Ei mua kukaan korjaa, jään vain maahan makaamaan, antamaan sateen huuhtoa mut pois. Jos mulla ei ole itselläni voimia liimata palasia yhteen. Mä en saa enää mennä pelaamaan sählyä, kuka sen mukamas kieltää? Minä itse. Siellä salilla liikkuminen ruokkii vaan mun syömishäiriötä. Eilen kävimme täältä pelaamassa ja heti syöminen alkoi käydä vaikeaksi. Jos syön, saan niin helve

Menneisyyden aaveiden matkaan kun lähtee ei ole paluuta elämään takaisin. Kaikki muistuttaa siitä että elämä on vain kärsimystä. Takaumat nimittäin painaa. Eräs asukas sai noin viikko sitten musta kaivettua muistoja esiin. Mun luottamus on petetty lapsena niin monesti ja niin pahasti ettei sitä välttämättä koskaan tulla paikkaamaan. Mua on revitty hiuksista, mulle on raivottu asioista joihin olisin (ehkä?) voinut vaikuttaa tai sitten en. Muistan nyt kun äitini jätti mut joka toinen viikonloppu isälleni, koin että hän hylkäsi mut. Itkin ja itkin. Aloin jo pelätä joka toista viikonloppua, olinhan enemmän äidin kanssa kuin isäni. Isäni raivosi mulle usein, haukkui prisessaksi. Vielä tänä päivänäkin kavahdan sitä nimeä. Sitten eräänä päivänä kun olin 6 vuotias, olin päiväkodissa. Olin menossa pesemään kädet, ja se poika, joka inhosi mua, tuli taakseni ja otti kaulastani kiinni, kuristi niin kovaa kuin pystyi, tai näin ainakin uskon, pakenin siis ensimmäisen kerran kehostani 6 vuotiaana

Miksei tämä kirjoittamisen tarve lopu!? Sen jälkeen kun päätin että lopetan ohjaajille puhumisen, on ollut jotenkin kevyempi olo. Ahdistaa mutta kun tietää että ei voi puhua kenellekään, sen kestää. Ehkä tämä on jotain alkuhuumaa. Katsotaan mitä tapahtuu hetken kuluttua. Pää on nimittäin hajoamispisteessä. Hah, mä en osaa mitään muuta kuin tuhota itseäni. Tämä puhumattomuus on myös itseni rääkkäystä. Mieli huutaa että kärsi. Mä vihaan näitä ihmisiä täällä, ne on mulle äärimmäinen uhka, ne haluaa särkeä mut lopullisesti. Vai haluavatko he saada mut kuntoon? Siitä saavat vain haaveilla. Mua ei saa korjata! Mä olen niin rikki ja hajalla ettei tätä säälittävää sielua pelasta edes saatana. Saatikka sitten jumalat. Mut on tuomittu kulkemaan rikkinäisenä loppu ikäni. Olen tuhoon tuomittu ihmis-saasta. Mä en halua riidellä ohjaajien kanssa. Siispä pidän pääni kiinni. On jo korkea aika pitää pääni kiinni. Mä olen päättänyt elää eristyksissä muista. Mä en halua nähdä ketään. Yksin olen turva

Mä olen niin turhautunut tähän, voisin vain huutaa ohjaajille. Raivota täysillä siitä kuinka vihainen olen ja kuinka ahdistus syö mua elävältä, kuinka olen ihan loppu, kuinka paljon toivonkaan etten enää edes hengittäisi ja kuinka rukoilen joka ilta että pääsisin lentämään taivaanrannan tuolle puolelle. Pitääkö mun olla se vahva jos en oikeesti ole..? Mä paloin loppuun jo alun jälkeen. Mä en halua enää padota tätä kauheutta sisälleni. Mä haluan vaan loppua, kadota tästä maailmasta. Antaa ikuisen yön laskeutua ylleni. Antaa ikuisen elämän taakan valua päältäni. Kaikki nämä on vain sekavia lauseita jotka ei riitä tätä tuskaa kuvaamaan. Mulla on hermot kireällä ja ahdistun siitä. Mä en saa ärsyyntyä. Mun mielestä se on väärin. Anna mun mennä, saanko sulkea silmäni, ja nukkua rauhassa edes hetken? Menetin uskoni ihmisiin sillä hetkellä kun lausuit ne sanat, ne sanat sivaltaa vielä tälläkin hetkellä puukon tavoin. Tämä kipu ei vain sammu, se on jo niin sietämätön. Mä en kykene tekemään m

Mä vain toivon ettet huomaa mua kun hiippailen ohitsesi. En kestä enää niitä kysymyksiä joihin joudun valehdella. Vastaus kaikki on ok, ei tunnu hyvältä. En halua valehdella. Mutta mitä muutakaan voin? Jos puhun totta, sä et usko, koska mulla ei ole todistetta. Mä olen oppinut että sanat ei merkitse mitään teon rinnalla. Käsket tulla sanomaan jos haluan satuttaa itseäni, mitä tapahtuu kun tulen sanomaan? Sä et edes kuuntele. Vaihdat puheenaihetta. Tämän vuoksi tulen tästedes vain todisteen kanssa. Jos tulen.. Mä luon itselleni niin vahvat kulissit ettet koskaan, siis ikinä, tule niiden läpi näkemään. Mä tiedän mitä tästä seuraa, mä palan loppuun. Mun sielu kiitää niin kauaksi luokse tähtien. Muuttuu tähdeksi, tuhannen vuoden päästä kuolee, näin ollen näyttäytyy tähdenlentona, näkyy sekunnin ehkä kaksi ja katoaa lopullisesti. Makaan huoneessani, miten mä edes selviän tästä. Pelkään tuskan paistavan läpi. Ei, kulissit peittää sen. Jalat vasten seinää, joka liikkuu. Mua ahdistaa niin et

Älä puhu sille ! huudan itselleni. En löydä keinoa purkaa tätä pahaa sisältäni. Kyyneleet virtaisi jos vain antaisin, pitääkö mun oikeesti loppua lähes kokonaan ennen kuin joku haluaa puhua kanssani? Viiltäisin jos mulla olisi terä. Ketään täällä ei kiinnosta todellinen vointini joten uppoan kirjojen maailmaan. Mitä mä haen psykiatriaan liittyvistä kirjoista? Ehkäpä vain tietoa että miten tulen selviämään. Vai onko tämä jo The End? Lopetan ohjaajille puhumisen, en puhu enää olostani, koska ei heitä kiinnosta niin mitäpä mä niitä vaivaan. Antaa heidän tulkita mua niin kuin haluavat. Kirjatkoon että kaikki on ok. Mitäpä se mua kiinnostaa? Mulla on tämä blogi, tämä olkoon nyt mun paikkani vuodattaa kaiken pahan sisältäni jollain tavalla. Olen jotenkin niin raivona ja katkera ohjaajille, jos yritän puhua, asiat kääntyy vain vitsiksi. Kiitän kyllä niitä jotka on edes esittänyt kiinnostunutta. Mutta se teeskentely paistaa jo läpi. Mä en enää puhu muusta kuin pakollisista asioista, esim. j

Viiilto siellä ja täällä. Ketä kiinnostaa? Ei ainakaan mua. Itsetuhoinen viilsi käteen sanan FAT. No sitähän mä oon. Mielenkiinto elämää kohtaan on pyöreä nolla. Tuntuu että kuolema vie meidät ihan kohta. Mä teen kokoajan hiljaista ja äänetöntä kuolemaa. Kukaan ei huomaa sitä. Mutta haittaako se? Ei sillä ole väliä, mä lopun kohta kokonaan. Teeb hiljaista itsemurhaa kokoajan. Suunnittelen päivää, jolloin tämä paha saa päätöksensä, päivää jolloin kaikki loppuu. Viimeinen hengenveto, voi kuinka odotankaan sitä. Mä häviän tän taistelun. Olen hyväksynyt kohtaloni. Kuolema vie meidät ihan kohta luokseen. Mä en malta odottaa että pääsen itsestäni eroon!

Äärimmäisen heikko olo. Niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Tärisen kuin haavanlehti. Ne ovat vahvempia kuin koskaan, vie mua kuin kuoriämpäriä. Oon ollut viikon todella niukalla ruokavaliolla. Silti paino ei laske haluttuun tahtiin. 23.3 painoin 66kg ja tänä aamuna 61,8kg. Liian hidas tahti. Tänään on pakko taas lähteä 10 kilometrin lenkille. Nämä kahvista saadut kalorit on poltettava. Mä haluan tuntea jotain, mun tunteet on kuolleet. Alan muistuttaa kiveä. Heh, sitähän olenkin tavoitellut. Kaikki mikä meinaa herättää jotain tunteita, sanon itselleni ettei sillä ole mitään merkitystä. En välitä ihmisten huolesta mua kohtaan, välittäisin jos saisin. Toimisin varmaan eri tavoin. Nyt kun Itsetuhoinen sanoo etten saa välittää ja mun pitää toimia niinkuin käsketään. Mä tottelen. Olen orjana omassa kehossani. Älä näytä tunteita, älä puhu pahasta olosta, ole yksin ja jos on pakko olla muiden kanssa, esitä että kaikki on ok. Kuuluu ohjeet päästäni. En saa olla oma itseni, mun on oltava va

Mä vajoan. Lopun kokonaan. Peilistä katsoo ventovieras henkilö. Se on laiha, lasittunut katse ja se hymyilee kierolla tavalla. Ja jos katson sitä silmiin, se syöttää päähäni sairaita lauseita, pelottavia tarinoita elämän ja kuoleman rajalta. Se on kuollut. Se tietää mitä kuoleman jälkeen on. Kertoi että kuolema kuittaa velkani hänelle. Mistä olen velkaa? Kysyn häneltä. Hän nauraa ja sanoo olen henkeni velkaa koska hän on kuollut itsemurhayrityksissäni. Hän on kuollut vuokseni. Kysyn hänen nimeä, vastaus kuuluu, hän on Lenita. Hän joka oli ensimmäinen osa minua. Hän on kuollut, ja nyt on palannut kuolleista. Hän on raivona. Hän joka ei halunnut kuolla, joutui rajan toiselle puolelle.