11.4.2018 osa 4

Miksei tämä kirjoittamisen tarve lopu!?

Sen jälkeen kun päätin että lopetan ohjaajille puhumisen, on ollut jotenkin kevyempi olo. Ahdistaa mutta kun tietää että ei voi puhua kenellekään, sen kestää. Ehkä tämä on jotain alkuhuumaa. Katsotaan mitä tapahtuu hetken kuluttua. Pää on nimittäin hajoamispisteessä. Hah, mä en osaa mitään muuta kuin tuhota itseäni. Tämä puhumattomuus on myös itseni rääkkäystä. Mieli huutaa että kärsi.

Mä vihaan näitä ihmisiä täällä, ne on mulle äärimmäinen uhka, ne haluaa särkeä mut lopullisesti. Vai haluavatko he saada mut kuntoon? Siitä saavat vain haaveilla. Mua ei saa korjata! Mä olen niin rikki ja hajalla ettei tätä säälittävää sielua pelasta edes saatana. Saatikka sitten jumalat. Mut on tuomittu kulkemaan rikkinäisenä loppu ikäni. Olen tuhoon tuomittu ihmis-saasta.

Mä en halua riidellä ohjaajien kanssa. Siispä pidän pääni kiinni. On jo korkea aika pitää pääni kiinni.
Mä olen päättänyt elää eristyksissä muista. Mä en halua nähdä ketään. Yksin olen turvassa. Niin muilta mutten itseltäni. Mä rääkkään itseäni parhaani mukaan. Vielä jonain päivänä mä tukehdutan kaikki tunteeni vajoan tunteettomana hautani syövereihin. Suljen silmäni ja annan ikuisen pimeyden laskeutua päälleni. Vaivun kuolleiden valtakuntaan, eli lennän tähtiin ja ilahdutan sinua kirkkaana tähtenä.

Ennen kuolemaani lausun ne sanat, jotka pyytää anteeksi ja sen jälkeen osoitan taivaalle, näytän sinulle Pohjantähden. Ja sanon ne sanat, ensi yönä taivaalle ilmestyy uusi tähti. Sen tunnistat siitä että se loistaa kirkkaampana kuin pohjantähti. Se tähti olen minä. Lupaan katsella sinua sieltä. Suojella pahalta.
Sitten minä lähden pois. Hyppään jäihin. Hukun, ja lennän tähtiin.
Kuinka monta kertaa se pitää kirjoittaa, että mieli on tyytyväinen? MÄ HALUAN PÄÄSTÄ EROON ITSESTÄNI. Sillä en voi elää tässä kehossa. Tästä on päästävä eroon.