3.4.2018

Äärimmäisen heikko olo. Niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Tärisen kuin haavanlehti. Ne ovat vahvempia kuin koskaan, vie mua kuin kuoriämpäriä. Oon ollut viikon todella niukalla ruokavaliolla. Silti paino ei laske haluttuun tahtiin. 23.3 painoin 66kg ja tänä aamuna 61,8kg. Liian hidas tahti.
Tänään on pakko taas lähteä 10 kilometrin lenkille. Nämä kahvista saadut kalorit on poltettava.

Mä haluan tuntea jotain, mun tunteet on kuolleet. Alan muistuttaa kiveä. Heh, sitähän olenkin tavoitellut. Kaikki mikä meinaa herättää jotain tunteita, sanon itselleni ettei sillä ole mitään merkitystä. En välitä ihmisten huolesta mua kohtaan, välittäisin jos saisin. Toimisin varmaan eri tavoin. Nyt kun Itsetuhoinen sanoo etten saa välittää ja mun pitää toimia niinkuin käsketään. Mä tottelen. Olen orjana omassa kehossani. Älä näytä tunteita, älä puhu pahasta olosta, ole yksin ja jos on pakko olla muiden kanssa, esitä että kaikki on ok. Kuuluu ohjeet päästäni. En saa olla oma itseni, mun on oltava vahvan oloinen. En ansaitse elää niin että joku on meitä tukemassa. Meidän pitää olla vahvempia kuin kallio. Meidän pitää kestää kaikki. Kuolema vapauttaa kun maailma kohtelee kaltoin. Elämästä viis, pakko tavoitella kuoleman hellää huomaa, sillä maailma ei hyväksy meitä. Olemme kuin luonnonoikkuja, kuka voisi laittaa käden olkapäällemme, sanoa että haluaa auttaa, katsoa silmiin ja nähdä totuuden? Pah! Ei kukaan. Me pärjätään yksin, tai emme pärjää mutta pakko on jotenkin selvitä päivään seuraavaan. Kunnes kroppa loppuu, kunnes jalat ei enää kanna. Sitten me lähdetään ja sielumme, kylmä, jää vain maanpäälle elämään. Me katsomme teitä rajan toiselta puolelta ja teemme niiden ihmisten elämästä helvetin jotka tekivät helvetin minun elämästä. Niiden ihmisten jotka aiheutti traumoja, satutti niin pahasti ettei mieleni kestänyt sitä enää, ja näin ollen särkyi sirpaleiksi. Jos sanot että sirpaleet tietää onnea, nämä sirpaleet eivät todellakaan tiedä onnea. Olemme nyt me, tuhoon tuomittuja ihmisraunioita. Mikäli haluat auttaa, hyväksy se että olen minä potenssiin 10. Yritä päästä mieleeni, selvittämään asioita, helpolla et pääse, esteet mielessäni on ylivoimaisia, mutta ne on ehkä voitettavissa.
Tuhoon tuomittu, hajoitettu liian monta kertaa. Mieli niin sirpaleina ettei sitä enää liimalla korjata. Ei puhuminen enää palasia yhteen liitä. Loppu on lähellä. Kuolema kuittaa sielun sirpaleet.

Ihmisiä ympärillä, mutta silti olen yksin. Tuntuu kuin eläisin aavemaailmassa, rajan tuolla puolella. Jossain kaukana mieleni syövereissä.
Mä lopun kohta. Ehkä kokonaan? Mun keho ei kestä enää tätä rääkkäystä.