11.4.2018

Älä puhu sille! huudan itselleni. En löydä keinoa purkaa tätä pahaa sisältäni. Kyyneleet virtaisi jos vain antaisin, pitääkö mun oikeesti loppua lähes kokonaan ennen kuin joku haluaa puhua kanssani? Viiltäisin jos mulla olisi terä.
Ketään täällä ei kiinnosta todellinen vointini joten uppoan kirjojen maailmaan. Mitä mä haen psykiatriaan liittyvistä kirjoista? Ehkäpä vain tietoa että miten tulen selviämään. Vai onko tämä jo The End?

Lopetan ohjaajille puhumisen, en puhu enää olostani, koska ei heitä kiinnosta niin mitäpä mä niitä vaivaan. Antaa heidän tulkita mua niin kuin haluavat. Kirjatkoon että kaikki on ok. Mitäpä se mua kiinnostaa? Mulla on tämä blogi, tämä olkoon nyt mun paikkani vuodattaa kaiken pahan sisältäni jollain tavalla.
Olen jotenkin niin raivona ja katkera ohjaajille, jos yritän puhua, asiat kääntyy vain vitsiksi. Kiitän kyllä niitä jotka on edes esittänyt kiinnostunutta. Mutta se teeskentely paistaa jo läpi. Mä en enää puhu muusta kuin pakollisista asioista, esim. jos tarvitsen tarvittavaa xanoria ja sitten yleisistä aiheista.

Mä en halua enää pettyä, pitää vaan ruveta suojelemaan itseäni entisestään. Rakennan niin suuret ja vahvat muurit ympärilleni ettei niiden läpi kukaan näe. Mä aion erakoitua kunnolla tämän pahuuden luokse. Kukaan ei huomaa sitä. Hah. Kannattaisi siis miettiä miten puhuu kanssani, mä olen äärimmäisen herkkä aistimaan ihmisistä tunnetiloja ja kiinnostuksen määrää. Jos huomaan ettei sua kiinnosta, mä sulkeudun kuoreeni.

Mielenkiinto elämää kohtaan on pyöreä nolla. Mutta katsotaan että auttaako tämä muurien rakentaminen, sillä se on nyt ainut keino saada itsensä pysymään kasassa. Mä en saa särkyä enää yhtään, sillä jos säryn vielä mä kuolen. Mä olen niin rikki ja hajalla ettei kehonikaan enää sitä kestäisi.

Mä en halua riidellä sun kanssa, mä en halua nähdä sua ja sun pitää tajuta, MÄ OLEN ITSENI PAHIN VIHOLLINEN. Toiseksi pahin olet SINÄ. Ihmiset ovat uhka, kukaan ei saa enää tulla lähelleni. Tästä edes olen se antisosiaalinen ihmisraunio, joka ei anna kenenkään auttaa. Miksi? Vain siksi koska en ansaitse apua. Miksi mun pitäisi ansaita elämisen arvoinen elämä?

Mä haluaisin huutaa ja raivota sinulle. Huutaa naama punaisena. Uhota. Käskeä painua niin syvälle helvetin syövereihin kuin vaan on mahdollista. Mä en todellakaan anna sun tulla lähelleni. Pysy kaukana!

Tämä raivo syö mut elävältä. Tämä tulee tuhoamaan mut kokonaan. Hah, mä en anna sen tapahtua. Mun on nyt vaan haudattava tunteeni niin syvälle maan uumeniin ettei niitä koskaan kukaan voi ylös kaivaa. Ja en piirrä edes karttaa missä tunteeni on. Etsivä löytää. Ja paskat.

Mun pitäisi pikkuhiljaa herätä eloon, ottaa apua vastaan. Etsiä niitä kauniita asioita elämästä. Aistit turtuneena on vain vaikea hahmottaa maailmaa. Mä en vain valitettavasti näe tän sairaan maailman kauneutta. Onko täällä muka sellaista? En usko.

Olen padonnut miljoonia kyyneleitä sisälleni. Olen tukehduttanut tuhansia sanoja. Tuhonnut kehoani satoja kertoja. Hukuttanut kymmeniä toiveita. Mutten ole lopettanut yhtäkään elämää. Sen sijaan olen ruoskinut itseni kymmeniä, lähes satoja kertoja, itseni kuoleman kieliin. Niin väsyneeksi olen itseni saanut että elämän loppuminen oli mielestäni ainoa vaihtoehto päästä väsymyksestä eroon.

Jos astuisin tuntemattomalle maalle, antaisin ihmisten yrittää auttaa, hyödyttäisikö se mitään? Sillä en usko että elämä voisi olla hyvää. Maailman värit ovat vain mustaa. Kaunis sateenkaarikin on maalautunut mustaksi. Sinä päivänä kun elämä loppuu, värit pääsee valloilleen. Tuntuu siltä että elämä ei lopu kuolemaan. Vaan elämä ilman tuskaa ja kipua alkaa kuoleman jälkeen. Mitä tuskallisempi kuolemani on, sen helpompi elämäni kuoleman jälkeen on.

Tavoittelin taivaan tähtiä, kuuta nousevaa, jotain aurinkoa suurempaa. Kunnes pinnistellessä lopuin kokonaan, loppuun asti mä pidän kulisseja yllä. Mä en anna itselleni mahdollisuutta. Heh, en ole idiootti, tiedän vain että se on vain mahdottomuus selvitä täällä ja nauttia elämästä. Sillä tätä kipua ei saada sammutettua. Elämän liekkini sen sijaan on paljon helpompi saada tukahdutettua. Se sammuu ja kun savu nousee tajuan mitä menetin. Menetin elämänilon, haluni selvitä hengissä. Kuolema kuittaa, kun maailma kohtelee niin kuin orjaa.

Ei sulla ole mitään hävittävää! Sä sanot, sä et edes tiedä mitä olen jo hävinnyt. Olen menettänyt elämänilon, ystäväni parhaan, ja mä tavoittelen sitä pienen pientä taivaan palaa joka mut saisi haluamaan olla edes elossa.

Mieli pakenee sinne missä valoa ei ole, maailmanloppumis-piste on mieleni synkin nurkka. Mä en halua lähteä pois täältä, mutta mun on mentävä. Lennettävä niin kauas tähtiin ettei, kylmyys tai pelko paina. Elämäni oli vaan lyhyt laina.