Hulluuden symbolit

Ja niin romahdin lattialle jälleen. En itkemään vaan voimattomuuttani. Ajatukseni kiertää kehää. Loputonta kehää.. En jaksa enää hengittää, tappakaa mut vaan. Tänään terveyskeskus keikka, helvetti soikoon, saan kohta sinne jonkin kanta-asiakaskortin? En yllättyisi. Teipit tuli käteen, kun ei voinut enää ommella. Kiinnostipa tuokin ihan helvetisti itseäni. Haluan helvettiin täältä. Mä haluan tappaa itseni. Mutten voi, se ei ole tällä hetkellä mahdollista. Jos vain saisin aseen käteeni, olisin jo ampunut itseni. Mitä väliä? Antaisitte vaan olla, pilaan vaan kaiken, oon riesana. Jättäkää mut oman onneni nojaan, kuolemaan.

Miksi tänne palattuani alkaa heti ahdistamaan? Mä haluan pois täältä. Heti. Mutten pääse pois täältä. Mun pitäisi kestää täällä. Ajatus tuntuu mahdottomalta. Kipua... Tahdon satuttaa... Kipua... Vain kipua ja verta... Niitä kaipaan NYT... Kirjoitan vaikkei ei ole kirjoitettavaa. Mielessäni miljoona ja yksi järjetöntä asiaa, liittyen vaikka ja mihin. En jaksaisi ajatella mitään.

Tämä blogi, onko aikasi tullut? Oon ruvennut taas miettimään tämän lopettamista. En oikein tiedä jatkanko kirjoittamista vai en. Harkitsen lopettamista vielä tovin. En ole nyt ehtinyt päivittää tätä, vaikka olisin halunnut, ollaan oltu Tallinnassa. Reissu oli ihan kiva, vaikka kuuma olikin. Epäilen vain haavojeni tulehtuneen. 24/7 pitkillä vaatteilla, n. +27 asteessa ei tunnu mukavalta. Kenestäkään. Myönnän, olen ollut pirteämpi, kun ollut kaikkea muuta ajateltavaa kuin viiltäminen tai itsemurha. Mutten muista niitä hetkiä enää. Kaikki katoaa mielestäni, kuin jokin veisi aina hyvät muistoni ja hetket. Aivan kuin joku tyhjentäisi muistini aina parempien hetkien jälkeen. Tällä hetkellä, autossa istuessani, pimeät ajatukseni pääsevät valloilleen. Haluan niiltä pakoon. Haluan katkaista kierteen. Ajatuksieni kierteen. Ja kun ajatuksieni kierre katkeaisi, katkeaisi myös viiltelyn kierre. Olen ollut nyt 5päivää viiltämättä. Mutta mieleni demonit sanoo että 6 päivää on maksimi. Eli

Toisessa kaupungissa käynti sai ajatukset stopattua hetkeksi. Mutta paluu tänne merkitsi myös samaan pisteeseen palaamista. 2 viikkoa, tasan 2päivää satuttamatta itseään.. Eilis ilta, hiljaisuus tuntui painostavalta. Mutta yleisistä tiloista kuuluvat äänet, vihloi korvia. Normaali puhe vihloo jo korviani. Kaikki äänet ovat normaalia voimakkaampia. Tuntuu että vajoan vähän väliä omaan universumiini. Ja vähän väliä palaan tähän maailmaan. Universumissani olen turvassa tältä julmalta maailmalta.  Mä vihaan tätä maailmaa. Mä haluan jäädä universumiini ikiajoiksi. Mä en halua olla tässä hetkessä. Miksi haluaisin? Oma universumini on ainut turvani tämän maailman raakuudelta. Haluan taas satuttaa itseäni.

Mä en jaksa. En saa aikaiseksi mitään. Olisin eilen halunnut kirjoittaa tänne, mutten ole saanut aikaan. Tuntuu jälleen etten löydä sanoja. Auttaisivatko kuvat kertomaan jälleen enemmän?    Ajattelen liikaa kipua ja itseni tuhoamista. Pääni täyttyy niistä ja tuntuu että pääni räjähtää aivan kohta..  Tämä ahdistus ja tuska on joka paikassa. Kaikki mitä näen saa mut vaan ahdistumaan lisää. Tuntuu ettei tämä helvetti lopu ikinä, se vaan jatkuu kunnes saan itseni tuhottua lopullisesti. Tuntuu että olen vaan eksynyt mieleni syövereihin. Ja eksyn aina uudelleen vaikka suuntaakaan ei ole. Tämä ei lopu koskaan.  Jos sana viha riittäisi kertomaan suhtautumisen itseeni, kirjoittaisin tähän vain lauseen: vihaan itseäni Kuvat ovat jälleen kerran sivustolta WeHearIt Ahdistus painaa jälleen kerran rintakehässä. Haluan sen pois. En hetken päästä vaan heti. Mutten pääse siitä. Annan siis olla. En välitä. En jaksa.

Rakas kuolema, pelastaisitko minut Elämältä? Herrani, pelastajani, en meinaa enää jaksaa hengittää, voisitko vapautta minut tältä Ahdistukseksi kutsutulta kiroukselta? Se vie minut kohta hautaan, luoksesi, mutta se kiduttaa minut hitaasti . Se on liian tuskallista, minulle. Rakas kuolema, pyydän sinulta taas pelasta minut, ja vie minut täältä pois, rajan sille puolelle. Terv. Neofox Tämä ahdistava hiljaisuus, kello tikittää ja oma raskas hengitykseni, olenko niiden kanssa kahden? En, en ole. Aivan kuin jokin istuisi takanani, painostaen satuttamaan jälleen. Olen ollut päivän viiltämättä. Yhden säälittävän päivän. Ja halu satuttaa, tuntea kivun avulla eläväni, kasvaa. Tahdon satuttaa, tuhota itseäni taas. Mä en ole itseni ystävä, olen itseni pahin vihollinen. Tahdon itsestäni eroon. Tahdon tappaa.   Kuva: WeHeartIt.      

Haluan tuntea olevani elossa. Tää ahdistus on saatava pois sisältäni.  Kaikki hyvät muistot katoavat mielestäni. Jäljelle jää vain pimeys, joka ei lopu koskaan. Mä en tule selviämään tästä, tää koituu kohtalokseni. Kyllä, mä olen nauranut tänään ja ollut ihan ok:n oloinen, en välttämättä peittääkseni todellista oloani, vahvistaakseni illuusiota. Ei, se ei ole sitä, mä tiedän kyllä tiedän mitä se on. Se on se joku demoneistani, joku niistä jota en saa hiljaiseksi, en sitten millään, se hallitsee mua aina välillä. Mä oon taas itsetuhon ringissä. Nämä ajatukseni kiertävät rinkiä, en siis tosiaan ajattele muuta kuin viiltämistä.  Ajattelen vain kipua. Tuntuu kuin joku taas kuristaisi, ahdistaa, yö/ilta lähestyy.  Mä pelkään, ihan oikeasti pelkään kuollakseni.  Ilta, ja yksin huoneessani, se johtaa siihen että mieleni demonit sanovat "hei taas..." mä en kestäisi enää yhtäkään iltaa/yötä. Muttei ole vaihtoehtoakaan.  Tuntuu kuin huutaisin, mutta kukaan ei kuule, aivan kuin olisin

Tuntuu että pääni leviää aivan kohta. Kaikki ahdistaa. Kaikki pahenee. Mikään ei helpota, tuntuu kuin putoaisin koko ajan syvemmälle kuiluni olematonta pohjaa kohti. Yö ahdistaa taas. Koska en ole nukkunut kahteen yöhön kunnolla, ahdistun todella voimakkaasti samantien pitäisi lähteä pesemään meikkejä illalla. En ole muutamana iltana kestänyt sitä oloa ja olen viiltänyt, ihan sama millä, kunhan se on vähän terävämpi esine. Olen tulevasta yöstä aika varma mitä teen, viillän (taas) 99% todennäköisyydellä.  Mä en enää pysty  ajattelemaan melkein mitään muuta kuin viiltämistä ja kipua. Äänet päässäni vaativat satuttamaan, niille ei riitä mikään. Ne ovat tyytyväisiä kun kuolen, kun riistän henkeni. Mä tarvitsen apua, mutten osaa ottaa sitä vastaan. Olen säälittävä, vihaan itseäni taas enemmän. Tätä tunnetta ei edes sana "viha" riitä kuvaamaan.. Toivon haavojeni tulehtuvan. Toivon saavani niistä verenmyrkytyksen. Haluan tuhota itseni, viholliseni. Haluan tappaa tämän hulluuden s

Kun junior handler-kisani oli loppunut, huokaisin helpotuksesta. Stressi helpotti saman tien.  Mutta ahdistus päätti kuitenkin jäädä.  Haluan satuttaa, tuntea olevani elossa.  Haluan pääni sekaisin lääkkeillä, en halua ajatella mitään. Haluan eroon itsemurha-ajatuksistani. Stressiä ei enää siis ole. Ahdistusta vain. Tämä päivä on ollut todella pitkäveteinen, hukkaan valunut koko päivä. En mä normaalistikaan saa mitään aikaan mutta tänään, se tuntuu vielä pahemmalta. Tuntuu etten osaa kuvata tätä oloa kunnolla. Olo on aika sekava. Pääni sisällä myrskyää.  Äänet päässäni ovat välillä hiljempaa, välillä ne pitää liian kovaa meteliä.  Joka ilta kun menen nukkumaan,  säpsähdän muutaman kerran hereille, noiden pääni sisäisten äänien takia. Ne kuiskailee, huutaa, puhuu normaalilla äänellä. Välillä kuulen jotakin kolinaa ja pauketta. Ne häiritsevät mua liikaa. Mulla on muitakin itseäni häiritseviä asioita, esim. Numeroiden kyttääminen. Jos luvun ensimmäinen numero on pariton esim. 14, jälki

Welho(Koirani) on nyt kotona. Vasten odotuksiani, oloni ei helpottunut. Päinvastoin, mielialani laski. Äitini miesystävä kysyi että pitäisikö laittaa Welhon kasvattajalle viestiä että Welho tarvitsee uuden kodin ja että Welhohan tässä ainoastaan kärsii.. Olin ulkoapäin ihan tyyni, mutta sisälläni alkoi myrskyämään entisestään. Halusin huutaa, että enkö mä muka taaskaan yrittänyt tarpeeksi? Olisiko mun pitänyt väsyttää itseni niin etten enää edes sängystä pääse?! Anteeksi etten ole täysin kunnossa. Kaikesta huolimatta vastasin rauhallisesti, että mä voin laittaa viestiä. Eli mä pilasin kaiken. Mä en enää ikinä ota mitään eläintä. Tämä pois antamisen ajattelukin tekee liian kipeää. Mä luovutan nyt lopullisesti, mä en enää jaksa yrittää päästä eroon itsetuhon ringissä . Tuijotan tuota harsoa kädessäni, nyt pääsee pimeä puoleni irti.  Mä en enää välitä mistään..

Nyt mä itken. Olo romahti jälleen. Mä väsyn liikaa Welhon kanssa. Mutta jos en sen kanssa pärjää/jaksa joudumme siitä luopumaan. Sen vuoksi vedän näköjään itseni ihan loppuun..  Mun olisi pitänyt jättää se kotiin. Mutten jättänyt.  Nyt pelkään pilaavani taas kaiken.  Ohjaajat tietää mun viiltäneen. Tietävät mun olevan väsynyt.  Huomenna mietitään mitä tehdään Welhon kanssa. Mä pelkään, jos joudun siitä luopumaan, mä en anna sitä itselleni anteeksi. Yritän kasata itseäni, en jaksaisi enää itkeä. Mutta kun ajattelenkin että pitäisi jotakin tehdä, rupean vaan itkemään.  Pitäisi mennä syömään, ei rupean itkemään. Ajatus syömisestä kuvottaa. Ruoka kuvottaa, haluan taas yrittää näännyttää itseäni. " kipua,kipua,kipua,kipua,kipua,kipua,kipua , kipua,kipua,kipua,kipua,kipua ..." kuuluu pääni sisältä. Mä haluan hiljentää tuon metelin päässäni. Yritän hiljentää ne lyömällä itseäni. Ainakin hetken hiljaisuus.. Muuten tää olo ei rauhoitu. Ei edes tarvittavan lääkkeen avulla...

Väsyn koko ajan vaan enemmän ja enemmän. Mulla on mennyt ihan hyvin kun hollanninpainajaiseni on täällä pk:lla kanssani. Mutta silti mä väsyn kaikesta.  Eilen olo romahti ja menin taas paniikkiin. Kukaan ei tiedä vieläkään teostani, kukaan  ei arvaa tekoani, you will never see, what's inside of me...  Viilsin jälleen. Anteeksi, sinne meni periaate etten satuta itseäni jos olen koirasta vastuussa. Se katosi kuin tuhka tuuleen. Häpeän itseäni jälleen enemmän, vihaan itseäni jälleen enemmän. Kun en kerran kykene enää edes periaatteistani kiinni pitämään. Tuleepa ainakin tuskallinen olo pitkissä vaatteissa näillä helteillä. Kissani Wille ja Koirani Welho. Tukihenkilöni tukinetissä on vastaustauolla kuukauden, nyt olen helisemässä itseni kanssa. Ajatuksieni helvetti lehahti valloilleen pari päivää sitten. En ole Welhon takia edes harkitsemassa itseni tappamista, muiden mielestä jotakin positiivista. Mutta itsemurhaa mietin silti vaikken sitä ole toteuttamassa, koirani ta