Hulluuden symbolit

Silmät tyhjinä, toivoo vain että elämäni loppuisi pian. Ja sitten kun ei enää uni auta tähän väsymykseen, eikä mikään herätä mua tästä painajaisesta. Ulkona paistaa aurinko, mutta mä olen sisällä, lukkojen takana, eikä tuo ulko-ovi aukea kauniisti pyytämällä. Mä olen suljetulla osastolla, en vapaaehtoisesti vaan vastentahtoisesti. Ihmiset ympärillä tuntuvat pimeyden olennoilta, jotka inhoavat mua, tahtovat tuhota. Mä pelkään olla täällä, mutta minkäs teen? Ei se tarkkailu lopu jos vain pyydän. Mä olen täällä ja täällä mua pidetään kunhan tarkkailu päättyy. Sitten olen taas vapaa, vapaa kuin perhonen, lentämään enkelten luo. Mä en ole ikinä ollut näin varma että lennän pois täältä maan päältä. Henkeni jatkakoon vielä matkaansa, mutta tämä keho ei saisi vetää enää henkäystäkään. Mä aina palaam tänne itkuvirsieni kanssa. Eikö olisi jo aika oppia elämään? Vaativa minä sanoo että olisi pitänyt oppia jo aikaa sitten. Sairas minä sanoo etten pysty, en kykene. Vaikka mulla on paljon oireita

Ketä kiinnostaa näin lukuisat kyynelten valtameret? ei ketään, se on vaan fakta. Mä vaan itken päivästä toiseen tänne blogiin mutta harvoin saan aikaseks julkaista tekstiä. tuntuu vaan että onkohan tää kohta tässä siis tän bloginkin kohtalo. sillä ei musta enää kirjoittamaan. Nuo saatanan lääkkeet tuhoaa mun aivoja hetki hetkeltä. Tuntuu siltä että psyykkeeni pettää aivan kohta. Taas viimeyönä en vain kestä enää itseäni. Kaikki ideat mitä tulee mieleen on vaarallisia. Mä olen loppu. Tänään mä viillän itseni täältä unen ja todellisuuden rajoilta ikuiseen uneen. Mun on pakko. En kestä enää itseäni, tätä kehoa en kestä enää mitään. Istun kahvikuppi naamani edessä turhautuneena elämään. Mä lupaan itselleni etten enää ikinä, en enää ikinä, yritä mitään muuta kuin itsemurhaa. Tää on niin nähty, en mä onnistu missään. Saanko kysyä mitä pahaa on siinä että satutan itseäni? Mitä pahaa on siinä että haluaa kuolla? Mitä väärää? Mä olen ihmisenä läpimätä. Kuolemaantuomittujahan me ollaan kaikki.

En tiedä mitä tehdä. Tuntuu vaan että elämä valuu sormien välistä kuin hiekka. Oon niin vitun väsynyt enkä meinaa jaksaa edes hengittää. Tää on yhtä tuskaa. Päivästä toiseen kaikki pahenee hetki hetkeltä. Tuntuu siltä että psyyke pettää hetkenä minä hyvänsä. Kun olo pahenee kun harhat hyppii silmille. en  enää tiedä mikä on totta ja mikä ei. Jos tää elämä on loppuun asti tällaista miten tätä yksikään ihminen voi jaksaa..? En tiedä mitä mä enää elämältäni haluan pitää vaan jaksaa koko ajan tehdä paremmin ja paremmin mutta kun ei vaan jaksa. Mutta kun ei vaan kykene. Tää on niinku tuskaa. menetin kämppäni kun psyykkeeni ei kestänyt yksin asumista tuntuu että maailma koettelee taas niin pahasti. ei tää elämä ole mua varten. Siispä eilen illalla olin  satavarma että tapan itseni ja yritin vetää saksilla kaulan auki. halusin vain kuolla. Ahdistus pahenee koko ajan saan ihmeellisiä kohtauksia enkä sillä hetkellä kykene reagoimaan ympäristöön jos joku istuu vieressäni olen Satavarma että se a