Hulluuden symbolit

Juuri kun uskaltaa ajatella ja jopa suunnitella tulevaisuutta, niin joku tulee ja romuttaa kaiken taas maantasalle. Mut halutaan laittaa kesällä tukikotiin kun täytän 18. Ei helvetti, en suostu! Saatana muahan ei sinne saada! kuolen mielummin kuin menen sinne. oon käynnyt kerran tutustumassa siellä, toista kertaa en sinne mene, en muista minkään paikan ahdistaneen mua näin kovasti jälkikäteen. Suunnittelin että olisin muuttanut Helsinkiin, alkanut opiskelemaan lääketeknikoksi. Haluan vaan pois keski-pohjanmaalta. Tunsin oloni jopa hyväksi, pääsisin pois saastaisesta keski-pohjanmaasta. Uskooko sitä enää itsekään itseensä kun kukaan muukaan ei usko? Kukaan ei usko mun pärjäävän. Joudun tehdä helvetinmoista työtä että edes uskallan ajatella asioita, tuntuu että kaikki painaa mua vaan takaisin maanrakoon. Haluan eroon kaikista läheisistäni. He vain tuntuu tuhoavan minut. Voisinpa vain huutaa. Kaikki romahtaa taas.

Ajatukset kiertää pakkotoistolla laihduttamisen ympärillä. Älä syö mitään. Älä yhtään mitään. Ne sihisevät korvaani. Haluan oksentaa. Olen syönnyt tänään 2leipää, jugurtin,.salaattia ehkä ruokalusikallinen, riisiä n.35grammaa ja lihakastiketta n. 50g , näin on tämä viikko mennyt. Iltapalanani oli leipä ja jugurtti, joista jugurtti oli liikaa. Nyt on huono olo. Haluan oksentaa.. Tunnen kuinka ruoka turvottaa kehoni. Tunnen kuinka muutun vain lihavammaksi ja lihavammaksi. Numero helvetti on palanut. Yritän jumpata yksikseni. Haluan painoni alas. En halua enää nähdä itseäni peilistä. Tai no, En ole koskaan halunutkaan.

Isken pääni seinään ensimmäisen kerran tänä vuonna. Toinen ja kolmaskin isku. Pikku hiljaa alkaa huono olo alkaa iskemään ja paha olo väistymään. Tahdon vain kuolla niin kovin että sattuu. Haluan eroon itsestäni, tästä ruumiistani, tästä sairaasta luonteestani. "Tahdon kuolla" hoen sitä itselleni. Tahdon kuolla niin paljon.. Neljäs isku seinään. Viides ja kuudes myös. Tästä tulee vaikea yö.

Olen tulossa hulluksi. Näen vähän väliä tummia varjoja nurkissa. Mietin vain että miten tapan itseni. Kaikki voimani ovat jo menneet. Haluan kuolla. Halu elää on kadonnut. Teen vain henkisesti kuolemaa. Eiliseltä käteen tuli 4 tikkiä. Vain neljä. Hävettää. Niin vähän tikkejä. Haava oli syvä. Sairaanhoitaja näki jänteeni, näin myös itse sen. Siltikään en kadu haavan tekoa. Miksi katua kun on lähes ylpeä jäljestä? Niin lähes. Mutten ole.

Tunnen kuinka metallinpala viiltää kättäni. Tahdoin vain nauraa, se tuntui taas niin hyvältä, niin oikealta. Enää ei tunnu hyvältä. Ei, ei todellakaan. Näen kädessäni ammottavan haavan. Joka on liki 2cm syvä. Se ei kuitenkaan ole luussa. Eli se ei ole täydellinen. En uskalla sanoa enää kenellekään haavasta. Jätän ovea auki, niinkuin olemme sopineet. Tuloksetta. Tuntuu kuin olisin taas jossain muualla, jossain kaukana universumin toisella laidalla. Ympäristö näyttää epätodelliselta. Kaikki tuntuu harhalta. Mikään ei ole totta. Yritän olla mahdollisimman rauhallinen. Se on aseeni paniikkia vastaan. Aika näyttää milloin paniikki pääsee valtaansa. Istun lattialla, miettien viillänkö toisen samanlaisen haavan käteeni. MÄ EN ENÄÄ JAKSA.

Ympäristön äänet kaikuvat. Tai no, ainakin tuntuu siltä. Kaikki myöskin kohisee, tää tuntuu todella oudolta. Haluan satuttaa. Tuntea kipua. Haluan tietää olevani elossa, oloni on kuin ruumiilla. Olen väsynyt. Vain väsynyt elämään. Vain kuoleman apua kaipaava.

Tuntuu taas vaihteeksi sen verran voimattomalta ettei voi kirjoittaa muuta kuin FEELS LIKE SHIT. Kouluun menin ja sieltä myös lähdin. Säälittävä olen . Ahdistus-paniikkikohtaus taas takana. Voi kuinka toivon ettei noita kohtauksia enää tulisi. Sen vuoksi voimaton olo. Kroppa tuntuu raskaalta. Mieli vielä raskaammalta. Silmiäni kirvelee. Vihaan tätä. Vihaan tätä niin paljon. Miksi helvetissä pitää pelkän koulun takia saada paniikin omainen kohtaus!? Huomaan etten ole saanut ahdistus-paniikkikohtausta toviin. Kun tuijotin pulpettia, se vilisi pieniä mustia olentoja. Ne ilmestyvät tyhjästä ja katosivat samaten. Ja niitä oli paljon. En saisi olla tälläinen. Minun pitäisi olla yli-ihminen, täydellinen. En saisi päästää tunteita valloilleen. Mutta aina niin käy. "Anna meille anteeksi" kuuluu pääni sisältä, ne ovat taas vapaana. En saa niitä tyrmäänsä. Ne haluaa olla vapaina. Teen jälleen henkisesti kuolemaa.

Hävettää.   En kyennyt lähtemään kouluun. Hävettää entistä enemmän . Tänään en ole saanut mitään tehtyä.  Mitäpä saisin tehtyä? Päässäni naksahtaa aivan kohta.  Kohta saattaa olla helvetti irti, Ahdistus yltyy hetki hetkeltä, jokin puristaa taas rintakehääni kasaan.  Ei, en halua tätä enää takaisin!   Haluan vaan olla yksin.  Tahdon, helvetti soikoon, olla yksin!   Jättäkää minut yksin.  Sanat kaikkoaa mielestäni.  Kaikki mielessäni on pelkkää mustaa, epämääräistä ja sekavaa .  Varsinkin sekavaa.  Istun (jälleen) ja tuijotan peilikuvaa, joka on kuulemma minä,  mutta minä en näe itseäni.  Näen jotain aivan muuta..  Näen Hirviön. En ihmistä. Vain hirviön. Joka tahtoo tuhota, kaiken. Sanat katosi mielestäni.. Postaus päättyy..

AHDISTAA. Keuhkot tuntuu painuvan kasaan. Ja päässä heittää. Ja miksi, Huomenna alkaa koulu. Mä en halua sinne, syksyltä 300 tuntia poissaoloja. Ja nyt pitäisi jaksaa panostaa koulunkäyntiin. Ajatuskin saa mut voimaan pahoin, stressitaso nousee pilviin. Kun kukaan ei ota tosissaan kun sanon että haluan lopettaa ammattistartin, alkaa turhauttamaan, kaikki yrittää kannustaa jatkamaan, mutta entä jos, se ei nyt vain auta? Tämä huonompi fiilis ole ainakaan vielä mennyt ohi. Toivoin sen olevan ohi kun aamulla heräsin. Mutta ei. Kaipa tämän sodan kanssa pitää oppia elämään. Haluan huutaa. Ahdistus puristaa rintaa taas sen verran kovemmin. En meinaa kyetä kirjoittamaan. Pääni alkaa lähestymään räjähdyspistettä. Älä puhu minulle, älä sano sanaakaan. Ole vain hiljaa ja poistu paikalta. Jätä minut yksin, anna minun olla, en halua nähdä ihmisiä. Kaikki tuntuu taas lähes mahdottomalta. En haluaisi, kirjoittaa tätä, mutta se pitää taas paikkaansa. HALUAN KUOLLA. Siinä on se yksi lause

Vannotin itselleni että tämä blogi jää  historiaan, mutta häntä koipien välissä palasin jo näinkin lyhyen ajan jälkeen. Tuntuu että kaikki vaan painaa mua jälleen maanrakoon. Kuin hukkuisin ajatuksiini. Kuin katoaisin toiseen ulottuvuuteen. Kukaan ei tälläkään kertaa tiedä. kaikki luulee että mulla menee hyvin. Ehkä tämä on vain ohimenevä väsymys. Väsymys joka haihtuu aamulla kuin tuhka tuuleen. Sitä toivon. Pelkään pahoin, mutten sano sitä itsellenikään ääneen, ettei se ole ohimenevää. Tätä on nyt jatkunut jo tovin, en osaa tarkaa aikaa sanoa. Ajantajuni on hämärän peitossa. Kiellän kaikki negatiiviset ajatukset ja tunteet. "Mun pitää vaan olla iloinen. Kaiken pitää olla hyvin. " hoen pääni sisällä. Kaiken pitäisi olla täydellisesti. Päässäni ratisee ja paukkuu. Tuntuu kuin pääni sisällä olisi lipasto jota heiteltäisiin ympäriinsä. Asiat särkyy mielessäni. Demonini huutavat kuorossa että "tervetuloa helvettiin" Kaaos on syttynyt. Haluaisin repiä hiukseni päästä