Hulluuden symbolit

Mä haluan tappaa meidät. Mä en kestä enempää. Kamala kaaos pään sisällä ja kaikki hokee kuinka mun pitäis kuolla. Mulle riittää. Mä tapan itseni. Suunnitelmia, suunnitelmien perään. Kyllä mä vielä joku kaunis päivä pääsen haudan lepoon.  Olen henkisesti ahdistettuna nurkkaan. Mä en jaksa toimia enää sätkynukkena. Teen niinkuin päästä käsketään. Anteeksi. Musta ei ole enää vastustamaan näitä komentoja. Tämä taitaa koitua kohtalokseni..  En ole läsnä tässä maailmassa. Parempi niin. Mä en halua olla tässä maailmassa, haluan pois. Päästäkää mut pois! 

Tämä on sota, jota ei oikeasti olekaan olemassa. Tämä sota ei ole tässä maailmassa. Tämä sota tapahtuu mielessäni.  Huudan niille. Ne huutaa takaisin. Ne sanoo vihaavansa elämää ja sitä että ovat osiani. Hiljenen.  Ne alkavat nauramaan että saivat minut sanattomaksi. Nostan pääni ja huudan etten haluaisi niiden olevan osiani. Nyt on minun vuoro nauraa, mutten naura, sillä tässä ei ole mitään hauskaa. Huudan niille että haluaisin tappaa niistä joka ainoan. Ainut joka meitä yhdistää on viha. Minä vihaan niitä, ne vihaavat minua. Haluamme toisistamme eroon.   Se on kuin nyrkin isku takaraivoon. Todellisuus hämärtyy ja vaivun takaisin mustaan usvaan. Ja niin katosin tästä maailmasta. Olen omassa universumissani. Täällä haluaisin viettää loppu elämäni. En kestä tätä mielessäni käytyä sotaa. 

Joulu meni ihan hyvin. Sain olla kotona. Mutta nyt. Miksi kaikki palautuu aina lähtöruutuun? Taas eilen tuli raavittua. Miksi aina näin?  Anna ja Krista seuraa mua. Ne yrittää suojella mua. Miten harhat voi suojella?  Istun tunteettomana ja tuijotan puhelimen ruutua. Sisälläni on sota menossa. Joku itkee, joku räyhää, joku valittaa kuinka meidän olisi parempi olla haudassa. En jaksa noteerata niitä. Mutta kun en noteeraa niitä, alkaa ahdistus nostamaan käsiään kurkulleni. Miten mun pitäis olla? Jos noteraan niitä ahdistun ja jos en noteeraa, ahdistun. Aivan sama. En vain jaksa.  Tänään olisi terapia. Eih.. En jaksaisi nyt millään. Haluan vaan maata ja tuijottaa kännykän näyttöä tai seinää. En halua puhua enää kenellekkään. Helpompi olla hiljaa. On ihan tarpeeksi kestettävää tuolla pääni sisällä..

Anna, josta eilen kerroin, seuraa mua kokoajan. Hän kieltää nukkumasta koska pelkää pimeää. Anna ei ole paha. Ei todellakaan. Hän on vain ujo, myöskin arka. Pelkää uusia asioita. Ja pimeää.  Persoonat/osat riehuu. Luin juuri viestiketjun joka kävin kaverini kanssa. En muista että olisin ne viestit kirjoittanut. Kiitos kuuluu taas osalle nro. 3  Siitä tiedän että kolmonen on ollut paikalla, koska tärisin kokoajan. Nyt alkaa olo jo rauhoittumaan. Ja ahdistus palasi puolta voimakkaampana. 

Meitä on taas yksi lisää. Hän ei ole osa minua. Hän on ääni/hahmo. Hän on 7-vuotias pikku tyttö. Nimeltään Anna. Anna seuraa minua piiloutuu aina taakseni, hän hakee turvaa minusta. Anna on kiltti ja ujo, aluksi hän liikkui varjoissa ja ei halunnut minun puhuvan hänestä. Mutta nyt hän uskaltautui kertomaan olemassa olostaan. Annalla on päällään vaaleanpunainen kukkamekko päällään, joka on riekaleina helmoista. Anna pelkää Kallea, koska Kalle on hakannut Annaa monta kertaa.  Mä en tunne mitään. Tunteet on jälleen kerran jäässä. Mikään ei tunnu todelliselta. Leijun ilmassa, käteni pienenee, ajatukset kaikkoavat. Miksi taas näin..? En jaksaisi enää tätä helvettiä. Miksi sama helvetti toistuu päivästä toiseen?  Odotan kuolemaa. Se tulee olemaan elämäni kohokohta. 

Joku vainoaa mua. Se liikkuu varjoissa. Ei halua tulla nähdyksi. Se joku asuu mielessäni. Se ei halua että puhun siitä. Joudun vaikenemaan. Ehkä ikuisesti.  Aivoni ei jaksa rekisteröidä ympäristöä millään tavalla. Kaikki menee ohi mitä täällä tapahtuu.  En enää ymmärrä muistiani. Unohdin juuri miten puhutaan. Vai muistanko mutta ääntä ei vaan tule? Jaahas, taisi juuri puhekyky haihtua tuhkana tuuleen.  Toivon etten enää herää aamulla. Haluan vaan niin helvetisti kuolla. En vaan kestä enää tätä samaa helvettiä päivästä toiseen. On vaan niin helvetin paha olla, etten kestä enää.  Olin kolme ja puoli päivää syömättä koska äänet ei antanut lupaa syödä. Sain tänään nuudeleita syötyä. Sekin kyllä oli työn ja tuskan takana,  ja nyt helvetinmoista haukkumista saan kuunnella varmaan koko yön.  Uppoan syvemmälle mieleni syövereihin.  Löydänkö sittenkään tietä ylös täältä? En varmaan ole koskaan ollut näin syvällä mieleni uumenissa.  Yritän hukuttaa Niiden äänet musiikin sekaan, onnistumatta.  As

Ahdistus, koska pääsen siitä eroon?  Kolmas päivä syömättä. Ei ainakaan helpota oloa. Mutta minkäs teet kun mieli ei anna lupaa syödä. Keho-ahdistus on sen verran voimakasta.  Mä en jaksa. Enkä välttämättä halua jaksaa. Persoonat/osat rähisee toisilleen ja mulle. On todella vaikea pysyä tässä maailmassa. Rinnakkainen ulottuvuus kutsuu mua sinne. Pitäisikö vastata kutsuun? Ja kadota sinne?  En ole enää kuin puoliksi läsnä. Tiedän mitä tapahtuu mutten ymmärrä mitään. Kaikki tuntuu epätodelliselta. Mä olen harha, tämä maailma on harha. Mä kuvittelen nämä ihmiset ja tämän paikan.  Halu viiltää on pilvissä. No oikeestaan korkeammalla. Jos mulla olisi mun rakas terä, olisin niin onnellinen. Haluan vaan satuttaa itseäni, niin pahasti kuin vain  mahdollista. En ymmärrä mitä pahaa viiltelyssä on? No okei, onhan se sinänsä paha tapa, mutta silti? Eikö jokaisella ole oikeus tehdä itselleen mitä haluaa?  Miks istun täällä muiden nähtävillä? Miksi mä elän? Ai niin, olen elossa mutten elä.. Pitäiskö

Olen elossa, mutten elä.  Teen kuolemaa, niin psyykkisesti. Sisälläni on kamala kaaos. Kaikki osat haluaa äänensä kuuluviin. Mutta koska jokainen huutaa, niin lamaannun täysin. En kykene reagoimaan niihin.  Huudan itsekin pääni sisällä,  Olkaa kaikki hiljaa!!   Siihen saan kommentin Mikä sinä olet meitä komentelemaan?! Hiljenen ja annan niiden huutaa.  Mieleni on umpisolmussa. En kykene ajattelemaan.  Hitaasti, mutta varmasti, vaivun pois todellisuudesta. Oma maailma, jossa kukaan ei saa minuun yhteyttä.  Syömisongelmat alkoi taas eilen, niin vahvempina, olen juonut tänään 4 kuppia kahvia. Sillä pitäisi elää. Eräs osistani käskee olla syömättä. Se haluaa laihtua ja samalla näännyttää meidät hengiltä. 

Pelko ottaa valtaa. Istun yksin, sängyn nurkassa, tunnen että täällä on joku. En näe ketään, en kuule mitään mutta aistin jonkun läsnä olon. Se joku seisoo edessäni. Yrittää viestiä jotakin, mutten tiedä mitä. Tunnen kuinka ahdistus vääntelehtii sisälläni, lietsoen paniikkia päällä, herran jumala, mun on päästävä täältä huoneesta! Mutta osat/persoonat kieltää. Olen täysin niiden käskyjen alla. En saa liikkua huoneestani muualle kuin tupakalle.  Järkeni rippeet on kadonnut. Voisiko joku kertoa mikä on totta ja mikä ei?  Nyt näin sen ääriviivat joka täällä huoneessa on. Siinä se on. Suoraan edessäni. Kun katsoin uudestaan se katosi. Mutta nyt olen varma että täällä on joku.  Mikään ei ole totta. Ympäristö ja minä, yhtä epätodellisia.  Pitääkö kuitenkin uhmata osiani ja käydä sanomassa hoitajalle...? Auttaako sekään?  Olo alkaa muuttumaan sietämättömäksi. En kohta pysty olla paikoillani. Ahdistus muuttuu äärimmäiseen mittakaavaan. 

Milloin tämä kierre loppuu?  Osastolla yhtä kamala olo kuin kotona. Korjailen kulisseja. Olen oppinut pitämään kaiken sisälläni. En osaa olla esittämättä. Hymyilen mutta olen hiljaisempi kuin yleensä. Sen verran kerron todellisesta olostani. En halua puhua hoitajille. En kenellekkään. Yksin olokaan ei tunnu hyvältä. Mikäpä tuntuisi?  Ajatukseni ovat umpisolmussa. Päässäni ei liiku mitään järkevää. Aivot ei jaksa pyörittää yhtään mitään.  Kuulen osieni keskustelun ja haukkumiset. Ne haluaa mut äkkiä pois täältä, jotta voimme jatkaa viiltelyä. Ne haukkuu mua surkeaksi, säälittäväksi ja idiootiksi. Ja miksi? Koska en uskonut niitä ja tulin takaisin osastolle.  Kaukana siltä reitiltä  Jolle lähdettiin valo silmissä  Joku muutti sen  Vaikka nään mitä teen juoksen taas tanssien miinakentälle  Apulanta - Pala siitä

Olen osastolla. Taas.. Pärjäsin kotona 2viikkoa.  Ajatukset on jumissa. En kykene ajattelemaan mitään järkevää. Miksi tulin tänne? Olisi pitänyt sinnitellä tiistaihin, mutta ei, olen liian heikkoilla nyt.  En jaksa, en pysty, en halua enää elää. Olisi pitänyt uskoa osiani ja jättää tulematta tänne. Mutta olisin varmasti taas tänään viiltänyt. Ja mitä päässäni puhutaan, olisi pitänyt viiltää luu näkyviin. 

Terät huhuilee. Olo on kamala. Ahdistus pahenee. Kulissit sortuu. Värikäs maailmani menettää väriensä rippeet. Tilalle tulee mustaa. Enää ei ole edes harmaata. Kaikki tasaisen mustaa.  Mä katson tätä maailmaa mustan usvan takaa. Katson kuinka kaikki positiivisuus ja ilo kuolee. Masennus ja ahdistus kasvaa. Ne valtaa mieleni. Silti yritän pitää  kaiken piilossa. Väännän suupieleni väkisin hymyyn. Silmieni katse kertoo totuuden. Mutta kukaan ei kiinnitä silmiini huomiota.  Ne suunnittelee seuraavaa viiltoa. Taas käsi täyteen tikattavia haavoja. Ei, pahempia. Ne haluaa nähdä luuta. Pelko valtaa mieleni. Kohta olen varmasti tulehtuneiden haavojen takia päivystyksessä.  Taistelen itseni kanssa, lähdenkö päivystykseen vai en?  Päästäni sanotaan että ei, järkeni sanoo kyllä. Elän minuutin kerrallaan. Hengittäminen on työlästä. Kaikki on mahdotonta. En pysty kuin makaamaan. Onneksi saan edes kirjoitettua. Tämäkin postaus oli työn ja tuskan takana. 

Ahdistus maksimitasossa. Pelkään mitä teen tänä iltana. Ahdistus + pelko yöstä =  viiltely.  Mä hajoan pieniksi paloiksi. Toivottomuus ottaa valtaa. Kulissit hajoaa. Yritän viimeisillä voimillani pysyä kasassa. Turhaan. Mieleni pirstaloituu. Katoan kohta. Läsnä oleminen on mahdotonta. Kaikki on epätodellista. En ole todellinen. Ympäristö on epätodellinen. Ajatukset ei ole todellisia. Mikä on todellista? Ei mikään.  Sormeani on kihelmöinyt jo useamman tunnin. Välillä se on ollut tunnoton.   Menikö eilinen viilto liian syvälle?  Keskustelen osieni kanssa. Pyydän niiltä lupaa mennä takaisin osastolle. Me ei voida jatkaa näin. Myrsky iski mieleeni. Ne haluaa jatkaa näin. Mutta jos ajattelen itse järjellä ja toimisin järkevästi, mä lähtisin päivystykseen. Tähän on tultava loppu. Mä EN voi jatkaa näin. Mutta, kuulen heti uhkauksia. Ne aikoo viedä mut hautaan jos menen osastolle. Pelko niitä kohtaan kasvaa. En uskalla. Mä en pysty mennä. Vaikka se olisi parempi.  Taistelen paniikkikohtausta v

Terät sai tahtonsa läpi. Käsi viilletty uuteen uskoon. Ahdistus helpotti, kävin ottamassa nukahtamiseen lääkkeen. Mun on saatava ahdistukseen tarvittava, mä en kestä muuten enempää.  Olin jo melkein paniikkikohtauksen kourissa, mutta sain rauhotettua itseni. Mutta se ahdistus mikä jäi, antoi terilleni vallan. Tiedättekö sen tunteen kun terät kutsuu sua? Entä se tunne kun ihosi, rasvakudoksesi kutsuu terää, ja samalla huutaa että "viillä, viillä, VIILLÄ!!" Kuulostaa varmasti hullulta, mutta mä elän noiden kanssa joka helvetin päivä. Sama show toistuu joka päivä, joka ilta terien kutsu voimistuu, ihoni kiljuu joka ilta kovempaa. Heh... Mä taidan kuolla tähän, vielä joku päivä..  Osani hiljenivät. Pääni sisäinen meteli hiljeni. Miksi? Koska viilsin. Ne jotka vastustavat viiltelyä, pettyivät. Ja ne jotka haluavat/pakottavat viiltelemään, rauhoittuivat. 

Mä. En. Kestä. Olla. Kotona.  Haluan pois täältä. Yö on tulossa. Terät huhuilee ja anelee että käytän niitä. Pelkään, että voitanko sittenkään tätä taistelua.  Terä on kädessäni. Painan sitä ihoani vasten. Vedän sitä hiljaa ja tunnen kuinka veri alkaa valumaan. Se on lämmintä, tunnen kuinka paha sisälläni valuu veren mukana pois. Kiitän terää, se on paras ystäväni ja puhun sille kuin ihmiselle. Ai, miten niin olen outo?  Vaikutus kestää huimat 15 sekuntia. Sitten tarve viiltää on kaksin kertainen. Ja sama kaava toistuu uudelleen ja uudelleen.  Kävin tuon tutun kaavan läpi mielessäni. Nyt istun sängylläni, terä edessäni. Haluanko tätä todella? Terä vastaa "haluat". Epäröin. Haluanko raadella käteni uuteen uskoon? Osat päässäni tappelee että tartummeko terään vai emme. Meteli alkaa käydä sietämättömäksi. Ja niin minä tartuin terään.  Pyörittelin terää kädessäni, ja laitoin sen pois kuiskaten sille ei tänään.

Hih.. Mulla on ihan uskomattoman paha olla.. Silti mä peitän sen. Terät huutelee mulle. Anelevat että käyttäisin niitä. Yritän olla kiusausta vahvempi. Pelkään taas yötä. Viimeyön aikaan saannoksista näkyy rasvakudos. Ja yksi vuotaa vieläkin. Olisi pitänyt kertoa ja käydä hakemassa tikkejä(taas). Mutten sanonut, enkä hakenut tikkejä. Odotan että milloin ne tulehtuu. Odotan että milloin mun pitää lähteä tulehduksen takia päivystykseen.  Maailmani muuttuu päivä päivältä synkemmäksi. Kuin aurinko olisi sammunut. On vain kylmää ja pimeää. Värikäs maailmani on nyt vain musta ja harmaa. Kaikki kauniit värit haihtuu savuna tuuleen, jäljelle jää synkkä musta todellisuus. Valo katoaa. Pimeys astuu valtaan. Valo on poissa. Jäljellä enää valon vastakohta, pimeys. Pimeys vahvistuu, se voittaa, koska se on jo kuin lihaa ja verta.  Tämä pimeys on se joka valtaa mieleni. Se pyyhkii kaikki hyvät muistot pois, täyttää niiden aukot mustalla. Tämä musta on muistissani aukko, en muista niiden kohdalla mit

Miksi kaikki palaa lähtöruutuun? Heti kun pääsin osastolta, niin olo paheni. Äänet päässäni käskee viillellä. En halua viiltää, mutta kun ääni päässä käskee niin uskoa pitää.. En uskalla vastustaa niitä. Jos vastustan niitä, niin ne ottaa valtaansa, ja sitten tulee pahempaa jälkeä.  Tunteet on kuolleet. Tuntuu kuin olisin kuollut. En tunne mitään, en ajattele mitään. Elän harha-maailmassa. En ole olemassa. Tai no, olen (varmaan) mutta vain varjo entisestä. 

Numeroita.. Numeroita.. Ja vielä lisää numeroita.. Syöminen tuntuu taas vastenmieliseltä. Mietin kaloreita ja suunnittelen että miten saan painoni putoamaan. On taas PAKKO laihtua. Haluan solisluut näkyviin. Ja mieluusti myös kylkiluut. Ajatukseni pyörii laihduttamisen ympärillä. Pitäiskö olla taas neljä päivää syömättä? Pää sanoo kyllä. Järki sanoo ei. En tiedä pystynkö siihen? Mun on pakko pystyä. En kehtaa mennä lääkärille tämän näköisenä..

Miten ihmiset osaa tuhota sen kun kerrankin uskoo itseensä? Miks lyödään vaan kaikki faktat pöytään, eikä mietitä miltä musta tuntuu. Tänään eilinen eli taas. Sama helvetti eri ihmisien kanssa. Musta tuntuu ettei musta ole sittenkään siihen kouluun. Olisi pitänyt vaan laittaa rasti ruutuun etten ota opiskelupaikkaa vastaan.  Mä oon koko päivän nieleskellyt kyyneleitä. Enää en kykene. Mä itken, koska kukaan ei ole tullut miettineeksi miltä musta tuntuu nämä realiteetit. Saavat mut uskomaan ettei musta ole tähän.  Hoitava taho, vanhemmat ja sossut, ne ovat meidän vihollisia. Ne tahtoo tuhota meidät. Kiitos tästä olosta kuuluu heille. -Riku/osa13 Onneksi ystävät uskoo. Mutta ne ei tiedä mun taustoja. Lääkäri luulee tietävänsä. Kukaan ei totuutta tiedä. Mä haluan mennä ja näyttää että musta on johonkin. Kun hoitava taho, vanhemmat ja sossut saa painettua niin pohjalle. Mä saan pääni pidettyä kasassa mutta se vaatii maiseman vaihdoksen.

Miettikääpä tilanne. Olet ottamassa ehkä elämässäsi suurinta askelta. Kukaan ei kannusta sinua. Uskotko silti itseesi? Yrität parhaasi mukaan uskoa että pärjäät vieraalla paikkakunnalla. Yrität kertoa ihmisille että koet tämän olevan parhaaksi itsellesi. Se menee kuin kuuroille korville. Sä olet niin sairas ettet pärjää. Luet rivien välistä. Menetät toivosi, itsevarmuutesi rippeet. Olet yksin asian kanssa. Se on sota, jota käyt hoitavan tahon ja vanhempiesi välillä. Olet heikompi. Kaiken järjen mukaan sinun tulisi hävitä, ovathan ne paljon vahvempia. Mutta sinulla on yksi kortti joka selättää heidät, ja se on täysi-ikäisyys. Heitä huolestuttaa, etten toimi oikein. He yrittävät saada sinut uskomaan ettei vielä ole aika opiskella vieraalla paikkakunnalla, lyömällä faktat pöytään, faktat eli heidän korttinsa. Mutta korttini eli täysi-ikäisyys, on silti voimakkaampi. Heillä ei ole mahdollista voittaa peliä. Olet tehnyt valintasi, sinä lähdet, satoi tai paistoi. Vieläkin he yrittävät latist

Mä olen poissa. Katson auton ikkunasta ulos ja tunnen kuinka aave-minä valtaa mut. Mä olen taas kuin aave. Tunteet on kylmät, verisuonissa liikkuu pakkanen. Mä olin liian väsynyt. Mä oon osastolla kuin hoitaja, mulle puretaan kaikki paska. Ja mulle sanotaan etten saa puhua omista asioistani muille, mä en ole puhunut varmaan vähiten. Tämä potilas joka purkaa oloaan mulle, sille on sanottu ettei saisi kuunnella muiden murheita. Anteeksi, mutta mitä vittua? Mähän tässä kuormitun, ei se... Jos mä sanon sanankin omista asioistani niin mulle valitetaan, jos joku purkaa kaiken mulle niin sille sanotaan ettei kannata kuunnella  muiden ongelmia? Meneekö tää nyt oikein? Ei mun mielestä.. Mutta ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön. Mä oon sanonu että mulle voi puhua... Joudun nyt syömään sanani. Mä en tuu paranemaan ja pärjäämään Tampereella? En mitenkään jos leikin hoitajaa, kun mulla ei oo siihen vielä koulutusta.

Mä alan huolestua. Psykologi sanoi että mun paranoidiset ajatukset on tosi korkealla ja samoin psykoottisuus. Mutta onneks se sano että se ei usko että olisin psykopaatti. Vaikka oon kylmä tunteiltani, tai no, Lenita eli osa nro. 1 on. Se ei kykene tuntemaan myötätuntoa ketään kohtaan ja se on muutenkin tosi kylmä osa mua.  Paranoidisista ajatuksista saan kiittää osaa nro. 11. Sehän on se vainoharhainen. Se nosti pisteet kattoon. Kaikki tuntuu harhalta. Oon hautajaisissa, mä en usko tämän olevan totta, tää ei oo totta. Ei mun läheinen oo kuollut. Tää on epätodellinen maailma. Mä elän harha maailmassa. Vaikka tää on todellisuus. Diapamin ansiosta oon pystynyt olemaan täällä. Jalka elää omaa elämäänsä, se yrittää viestiä että 'lähde pois, ja äkkiä!' Mutta mä en lähde. Vai pitäiskö uskoa? Mä en usko sitä, siitä käydään päässäni väittelyä. Kylläpäs uskon. Mä taidan lähteä, en lähde, lähden, en!! 

Haluan maiseman vaihdoksen. Mua ahdistaa tämä kaupunki. Haluan pois ja äkkiä.  Mua ahdistaa tää sairaalamaailma. Haluan kotiin. Ja äkkiä.  Kohta ois terapia. Mä en tiedä mistä puhuisin. Siitä maiseman vaihdoksesta on pakko puhua. En tiedä uskallanko. Pelkään terapeuttini reaktiota. Saanko taas totaalisen lyttäyksen vai kannustusta.. Mä pelkään sitä lyttäämistä. Mulle on ennenkin tehty niin.  Musta tuntuu että muutto Tampereelle on oikea vaihtoehto. Mua ei oo luotu tänne jumalan selän taakse. 

Miks mä en tunne mitään? Miks en oo iloinen ku pääsin kouluun? Miks mä en oo surullinen ku vaari kuoli? Miks mä en oo ahdistunut ku en tunne mitään? Miks näin? Miks musta ei oo mihinkään? Miks mä oon näin paska ihminen? Miks mä pilaan aina kaiken? Miks kukaan ei luota että mä pärjään Tampereella? Miks mun voinnin pitää olla tällänen? Miks mä oon olemassa? Miks mä oon just minä? Miksen voisi olla joku muu? Miks en pysty itkemään vaikka haluaisin? Miksi mun pitää olla olemassa? Miksen vaan voi kadota? Miks mä en osaa muuttua paremmaksi? Miks mun pitää elää?  Siinä viimeyön mietintöjä. Mä en vieläkään tunne mitään. Oonko mä edes oikea? Oon kuin harha jota ei näe uudestaan. Katoan kohta. Ja sitten mua ei enää ole, tai on mutta vain aave. Aave edellisestä itsestäni.  Mulla on vaikeuksia muistaa nimeni ja ikäni. Musta tuntuu etten ole *Varjokettu vaan Krista.. Mä näen peilistä Kristan.. Ja tuntuu etten ole 18 vaan 21..

Mun tunteet on taas poissa. Mä oon poissa. Ehkäpä ikuisesti. Olen haamu entisestä minästäni. Mä haluan tuntea edes jotain. Mutta mun tunteet on taas ikijäässä. Ne tulee tuskin sulamaan ainakaan hetkeen.  Mun pitäis olla iloinen koulun vuoksi. Mun pitäis olla surullinen koska vaarini kuoli. Mä olisin ahdistunut tän kaupungin takia. Mutta ei, en tunne mitään. Mä olen jäässä sisältä.  Mä leijun toisessa ulottuvuudessa, ja paluuta todellisuuteen ei näy. Jalat ei kosketa lattiaa, mä seuraan itseäni sivusta. Keho tuntuu vieraalta.  Eräs osani sai nimen, kolmonen on nykyään Katariina. Katariina on ollut tänään läsnä. Se on ollut perus itsensä. Nauranut koko päivän.  Nyt en naura, en itke, edes hymyile koska se sattuu. Kaikki sattuu henkisesti..

No miltä tuntuu? -ööö... Mä en tiedä, tavallaan tuntuu pahalta ja ahdistaa ja tavallaan oon iloinen kun pääsin kouluun...? Mitä tää on? Mun tunteet on ihan sekaisin. Mä en ota niistä selvää.  Päässä tikittää, puren itseeni ihan just. Tarvittava lääke voi auttaa tai sitten ei. Mä pelkään taas huonekavereita. Mä en oo nyt läsnä, leijun toisessa ulottuvuudessa. Täällä on hiljaista, todellisuudesta ei ole tietoakaan. Oon liian kaukana. Mä en halua takaisin todellisuuteen. Mä oon täällä turvassa.

Eilen olin onnellinen että pääsen opiskelemaan Tampereelle. Mutta mun iloa on vaan latistettu. Tuntuu että se on todella huono idea.. Vanhempani ei usko mun pärjäävän siellä. Ulkopuoliset ihmiset kannustaa... Eikö aikuinen ihminen osaa itse määritellä että pärjääkö? Enkö saa edes kokeilla.. Ja opinnothan voi keskeyttää jos ei onnistu? Ja multa löytyy päättäväisyyttä että minähän pärjään! 

Mä oon niin iloinen! Mä pääsin opiskelemaan lähihoitajaksi Tampereelle! Nyt tuntuu että elämäni palaset rupee loksahtelemaan paikoilleen! Ehkä tästä blogista tuleekin selviytymistarina. Syvästä suosta maanpinnalle! Sairautenihan ei poistu. Mutta nyt saan järkevää tekemistä niin oireet väistyvät. 

Päivä on mennyt jotenkin. Mulla oli hetken ihan hyvä olla. Mutta sitten kaikki romahti niskaan. Tuntuu etten pysty hengittää. Kaikki ahdistava pyörii mielessäni. Mä tunnun taas olevan hajoamis-pisteessä. Yksikin väärä ajatus niin kaikki on taas sirpaleina. Yritän kaikin voimin pitää itseni kasassa. Tuntuu vaan että hengittäminen on raskasta ruumiillista työtä. Mutta nyt tiedän sentään mikä mua ahdistaa. Se on tämä sairaalamaailma. Mä en kestä tätä paikkaa enempää. Haluan edes hetkeksi pois. Haluan kotiin, en enää kestä osastolla oloa.  Mä ajan itseni nurkkaan, teen itselleni liian vaativia tavoitteita. Mä vaadin itseäni lopettaa viiltelyn, puremisen, raapiminen ja tupakan polton. Mä en taida pystyä mihinkään noista. 

Olo on epätodellinen.. Oon vaan suunnitellut itsemurhaa. Halu kuolla vaan kasvaa. Osat huutaa, ne haluaa mun kuolevan. Seuraan itseäni sumupeiton takaa. Kaikki on epätodellista.  Tuntuu että hajoan ihan pieniksi palasiksi, koitan kaikin voimin pitää itseäni kasassa. Mä pelkään romahtavani. Mä en pysty tähän. Mieleni särkyy ihan just. Tuntuu että en jaksaisi edes hengittää. Mä oon romahtamassa. Mikään ei helpota, mikään ei auta.

Mä oon ihan loppu. Mä tapan itseni. Mä en jaksa tätä enää. Hauta kutsuu. Mä oon turha. Yritin kuristaa itseni. Tajusin etten sillä keinolla kuole.  Olo on kamala. Todellisuus tuntuu epätodelliselta. Mä en jaksaisi enää..

Eilinen ; Lyhyen ajan sisällä 6kertaa päivystyksessä. Ykkönen kävi äsken ylpeilemässä teollaan. Purin itseäni käteen ja näillä näkymin tulee tikit. Muttei tullut.Tarkoitus oli purra valtimo auki. Epäonnistuin taas..! Helvetin helvetti, miten itsensä tappaminen voi olla näin vaikeaa??  Vois sitä aikaa viettää muuallakin kuin päivystyksessä. Tekisi mieli hakata päätä seinään niin että veri lentäis.. Tämä päivä;  Jumalaton ahdistus päällä, haluan taas purra itseeni. Eilen purin itseäni 3kertaa. Olen ollut 3päivää syömättä. Taas tarkoituksena laihtua ja kuolla aliravitsemukseen.

Elämä on peli ja sairaus vie voiton.. Eilen pääni oli ihan leviämispisteessä, ja on vieläkin.. Mä viilsin ja purin itteeni.  Osani huutavat ja paiskovat muistojeni kaappia päin mieleni seiniä. Lenita (ykkönen) on mulle ihan helvetin vihainen koska itkin eilen. Mä oon vaan ihan loppu. Mä en oo viiteen vuoteen ollu ilman meikkiä ja nyt en jaksa edes meikata. Makaan vaan ja odotan kuolemaa. Viime yönä näin vaan painajaisia. Joissa mua yritettiin tappaa, tai sitten yritin itsemurhaa.  Osat kieltää syömästä, tarkoitus on nääntyä hengiltä. "Nyt kuollaan!!" Kuuluu päästäni. Pelkään itseäni. Tuntuu että kohta alkaa tikittämään päässä. Tikityksen jälkeen napsahtaa ja napsahdus johtaa puremiseen tai viiltelyyn.

Hei! Olen Nita, Varjoketun seitsemäs osa. Yritin juuri viiltää Varjoketun kättä auki niin että me kaikki 12 kuolisimme. :) Eikö ollutkin hyvä idea? Mutta sitten Kasi tuli ja syrjäytti minut ja en saanut tapettua meitä. Eikö Kasi ollutkin ilkeä? Kasi pitää saada tapettua. Mä en ole elossa, mä en ole kuollut, mikä mä olen? Zombi. Mä haluan itkeä, mutta se ei ole mahdollista. Mä en saanut itseäni vieläkään hengiltä. 

Kaikki on pahoja, kaikki on pahoja,  kaikki on pahoja, kaikki on pahoja, kaikki on pahoja, kaikki on pahoja!!! Kaikki haluaa tappaa mut!! Mä oon vaarassa, mut tapetaan kohta!! Kuka tappaa, missä tappaa, milloin tappaa!?!! MÄ EN TIEDÄ!! Ei, ei saa syödä mitään ruoka on myrkytetty. Terveisin Osa 12. Meitä on taas lisää. Jengiin liittyi osat numero 11 ja 12. Yksitoista on pieni lapsi 2-4 vuotias. Jolle puhuminen on vaikeaa ja liikkuminen myös.  Kaksitoista on vainoharhainen, luulee että joku haluaa tappaa sen. Aamu alkaa ahdistuksella. Hengittäminen tuntuu edelleen vaikealta. Vaikka olen ottanut tarvittavan opamoxin. Opamox on ainut lääke joka auttaa ahdistukseen. Luin tietoa dissosiaatio häiriöstä ja taisin keksiä mistä olen saanut traumat. Harhasta, ensimmäisestä koskaan kuulemastani miehen äänestä joka käski mun pysyä poissa metsästä..

Olen tyhjä. Ainuttakaan ajatusta ei ole lähimaillakaan. Tunteista ainoastaan ahdistus. Leijun vaan kaukaisuudessa. Miten läsnä oleminen voi olla näin hakusassa?  Päässäni vain huudetaan. Jalkani ei vieläkään osu maahan. Joudun keskittyä kävelemiseen kunnolla, pelkään kaatuvani.  Krista, suojeliani, varoittelee ihmisistä. Olen vaarassa, joku tahtoo musta eroon, lopullisesti.  Päässäni taas "tikittää". Olen kuin kävelevä pommi, arvaamaton, saatan räjähtää hetkellä millä hyvänsä. 

Viilsin taas. 4tikkiä. Muistan ainoastaan katsoneeni peilistä itseäni ja sanoneeni olevani Krista. Krista on siis yksi ääni päässäni, hahmo jonka näen. Olen nyt 3 päivää vain ollut kaukana todellisuudesta. Olen jossain Plutoa kauempana. Päästäni kuuluu vain huutoa, mutta ajatuksia ei ole. Vain pelkkää tyhjää päässäni.Olen kuin "automaattivaihteella", jokin/joku hoitaa kaiken mitä pitää tehdä. Itse leijun jossain kaukaisuudessa.  Meinasin ruveta itkemään kun kävin myöntämässä hoitajalle että olen taas viiltänyt. Enkö vaan voisi kuolla ettei tarvitsisi kärsiä näistä idioottimaisista tempauksista?

Mä en ole tässä maailmassa. Olen jossain kaukana. Suunnilleen Pluton kohdalla. Olen fyysisesti paikalla, mutten läsnä. Seuraan taas tekemisiäni, kehoni ulkopuolelta.  Kun kävelen tuntuu ettei jälkani osu maahan. Mä leijun, kuten aave. Olen vain haamu siitä mitä olin joskus. Silmäni näyttävät tyhjiltä ja kehoni tuntuu vieraalta. Tunteeni eivät tunnu omiltani.  Taas ihmiset kertovat minun luvanneen lopettaa viiltelyn enkä todellakaan muista luvanneeni sitä.. Tänään taas 5 tikkiä käteen, en taaskaan tuntenut kipua. Havahduin vain kesken kaiken ja silloin vasta tajusin mitä olin tehnyt. Elän taas sumupeitossa, olen poissa(psyykkisesti), kaikki mitä tapahtuu on epätodellista. On kulunut pari päivää enkä tiedä mitä on tapahtunut, mietin että olenko tehnyt lukenut erästä kirjaa vai ajatellut lukevani sitä.  Ja sitten nämä Demonit, ovat eri henkilöitä sisälläni, ne luovat seiniä mieleeni. 

5tikkiä, olo on täys helvetti. Haluan kuolla! Haluan vain vittu kuolla!! Demonit huutaa mun päässä. Ne vaan haluaa tuhota mut, mutta annanko niille luvan siihen? Antakaa mun tappaa itseni, musta ei ole tähän. Musta ei ole elämään, mutta onko musta edes kuolemaan? Itsetuhoiset ajatukset alkaa päästä valloilleen. Missä, miten ja milloin?- kysymyslitania pyörii päässäni. Mutta onko ne kenen ajatuksia? Omiani vai jonkin osan/osien? Hengittäminen tuntuu vastenmieliseltä, hankalalta. Keuhkot tuntuu olevan täynnä reikiä. Haluan vaan lopettaa tän kaiken. Onko se väärin että haluaa kuolla ja toivoo kuolemaa? Haluan viiltää lisää. Mulle ei riittäis nuo 5tikkiä, jos niitä olisi 50 se voisi jo riittää. Valitettavasti, mulla ei ole mitään millä viiltää..

Osani eli Demonit hyppivät jo unissani. Piirsin Seiskasta ja Ysistä kuvat.. He eivät todellakaan ole kauniita, ennemmin kuin haudasta nousseita.

Meitä on taas yksi enemmän. Jengissämme on nyt 12. Krista, Kalle ja 10 demonia/persoonaa/osaa. Ennen meitä oli 11. Eilen havaitsin uuden osan läsnäolon. Hän on nro. 10, helvetinmoinen jääräpää, uhmakas ja ylpeän oloinen. Hän kuuluu nro. 4 kanssa samaan 'tiimiin'.  Alkaa kaaos voimistua. Kymmenen ääntä keskustelee päässäni, tai no, ajatukset seilaa edestakasin päässäni.  Haluan taas viiltää. Vaikka viikko sitten päätin lopettaa viiltelyn kokonaan, en onnistunut siinä. Tartuin jo terään. Tuloksena 3 pientä haavaa, kunnes tajusin mitä olin tekemässä. Mutta nyt, haluan taas viiltää. Mä en tule pääsemään tästä eroon.

Päivällä suunnittelin tulevaisuutta. Haluan muuttaa toiselle paikkakunnalle. Haluan pois näistä kuvioista. Jospa se helpottaisi oloa kun mikään ei muistuta menneisyydestä. Tuntuu kuin olisin tikittävä aikapommi. Tässä odotellessa milloin räjähdän. Pääni on taas täynnä epämielyttäviä ajatuksia. Kuolemaa ja satuttamista. Voih, haluan vaan satuttaa itseäni, vaikkapa kynsiä itseni verille. Kipu kun kipu. Minkäs teet kun on oppinut että kipu helpottaa. Krista on taas täällä. Se ei puhu. Se ei näyttäydy. Tunnen sen läsnä olon. Se nojaa selkääni. Tunnen sen kädet selässäni, lapaluiden kohdalla. Kristan ajatukset seilaa päässäni. "Haluan että raavit. Haluan että kuolet."

Onko väärin haluta viiltää? Onko se nyt niin paha juttu? Oon miettinyt tuota viimeisen kuukauden. Ja päädyn aina samaan tulokseen. Ei se väärin ole. Ajatus kuolemasta kiehtoo. Oli keskiviikkona lähellä etten ottanut yliannostusta lääkkeitä. Kuolema tuntuu oikealta. Ainoalta. Mutta nyt on keskityttävä johokin muuhun. Ja tällä kertaa se muu on omat nettisivut henkimaailman asioista. Yritän kaikin mahdollisin keinoin selättään nämä ajatukset ja ahdistuksen.

Ahdistus voimistuu, tahdon viiltää. Olen ollut kohta viikon osastolla. Olin jopa 1½ kotona. Mä oon ihan loppu. Haluan jo haudan lepoon. Itsetuhoiset ajatukset kiertää kehää päässäni. Onhan se helppo elämään väsyneen päässä kiertää. Kuolema on pelastus, itsemurha olisi helpotus. Milloin, missä, miten - kysymys litania pyörii pakkotoistolla päässäni. Voih, kuinka toivonkaan olevani kuoleman oma. Olisiko joku niin ystävällinen päästäisi minut haudan lepoon? En vain jaksaisi enää. Tuntuu että olen tullut tieni päähän. Olen kohta kääntänyt kirjani viimeisen sivun.

Mulla meni tosi hyvin. Niin mutta huipultahan on yksi suunta ja se on alaspäin. Kotiuduin osastolta vähän reilu viikko sitten.  Ja parempi olo kesti siitä aika tarkalleen neljä päivää. Pohja mudissa ryvetään taas. Terä on taas hyvä ystäväni. Haluan vaan painaa sen ihooni, moikata rasvakudosta ja ehkäpä jopa luuta. Kaipaan kipua. Ja verta. Kuten myös rasvakudosta. Ahdistus kiristää otettaan kurkullani. Tahtoo minun elävän vain sen kanssa. Ketään muuta ei ole olemassa kuin minä ja se. Todellisuuden taju hämärtyy. Ahdistus vaatii viiltämään. Teenkö työtä käskettyä ja upotan teräni rasvakudokseen? Vai taistelenko vastaan? Taidan hävitä tämän taistelun ja painaa ystäväni, eli terän ihoni lävitse suoraan rasvakudokseen.

Haluan kuolla, niin kovasti etten tiedä miten päin olisin. Pään sisällä kamala kaaos. Demonit riehuvat. Mä oon ruvennut miettimään että onko ne ääniä vai pelkkiä ajatuksia? Ajatuksia jotka ei tunnu omilta? Tuntuu ettei musta ole tähän elämään.  Ehkä olisi paikallaan että luovuttaisin. Antaisin demonien tappaa meidät. Meistä kukaan ei enää halua elää. Kaikki meistä toivoo kuolemaa. Kaikki meistä haluaa toteuttaa itsemurhan. Mutten vielä ole edes suunnitelmia lyönyt lukkoon. Ajatus kuolemasta kiehtoo. Haluan taas raapia, viiltää ja hakata itseäni. Haluan satuttaa keinolla millä hyvänsä. Mutta yritän hillitä itseni. Hoen itselleni ettei vielä,  illalla saan raapia ja lyödä. Viiltää en voi koska ei ole mitään millä viiltää.. Haluan satuttaa niin kovasti että tuntuu vielä pahemmalta.. Antakaa mun tappaa itseni..

Haluan raapia. Pari päivää mennyt ihan hyvin. Itseasiassa tosi hyvin. Mutta nyt tarvittavaa diapamia ja haluan raapia. Huomenna pitäisi mennä päivälomalle kotiin. Saas nähdä onnistuuko.. Olo on taas täys helvetti. Demonit huutaa kuinka mun pitää kuolla. Kuinka mun pitää raapia. Toivon että kuolisin aamuun mennessä. Mä en jaksa enää elää. Mä en haluakkaan elää. Mä Haluan kuolla. Olin tänään haastattelussa että olisin ruvennut opiskelemaan media-assistentiksi.   Mikä oli odotettavissa, en päässyt koska olen liian huonossa kunnossa. Ei pettymystä, olin ehkä helpottunut ettei tarvitsekkaan aloittaa koulua. Ehkä jollakin kierolla tavalla toivoinkin tuota vastausta.

Raavin taas. Kaksi naarmua lisää käsiini. Olo oli sen verran paha kuitenkin.. Tänään ollut muuten ihan ok päivä. Kävin eläinpuistossa äitini kanssa. Kamala koira- ja kanikuumehan sieltä tuli. Väsymys ei vieläkään hellitä. Aamu meni nukkuessa. Tai no.. Nukuin klo 13:30 asti.. Osasin tänään ennakoida ahdistuksen tulon ja siitä selvittiin jopa ilman tärinää. Kiitokset diapamille. Ravaan kokoajan tupakalla. Tää tulee vaan ihan helvetin kalliiksi.

Orja on jo liian väsynyt tähän sotaan. Niin liian väsynyt. Päässäni sen sijaan ei olla väsyneitä. Niillähän on virtaa enemmän kuin duracell-pupu laumassa. Ja sen tuntee. Ne huutaa kuinka mun pitää raapia ja kuinka mun pitää kuolla. Alan taas raapia. Iho ei meinannut rikkoontua.. Mutta rikki meni. Pieni jälki mutta kaaos päässä rauhottui. Onneksi. Ykkönen kuiskaa  'raavi lisää...' Tuijotan käsiäni. Vain tuijotan. En enää tänään.

Orja on liian väsynyt. Haluan vaan tappaa tämän pahan sisältäni. Mutta miten tapat demonit sisältäsi tappamatta itseäsi? Siinäpä taas pulma... Haluan raapia! Vittu kun haluankin raapia! Mutta lupasin olla ainakin 10minuuttia raapimatta. Se tuntuu mahdottomuudelta. Olisi edes jotain terävää jolla viiltää, mutta kun ei ole. Ei ole mitään, olo on taas sellainen että voisin vetää pääni täyteen viinaa ja hypätä junan alle. Kuten jo sanoin Orja on liian väsynyt... 

Pyörremyrsky päässä voimistuu. Kuten sanonta kuuluu 'tyyntä myrskyn edellä' Tuntuu että tuo kaaos vaan pahenee. Pari päivää ollut rauhallisempaa päässäni. Lääkkeetkään ei tätä myrskyä lannista. Tuntuu että lisäävät vain. Tuntuu että kuolen tämän myrskyn ansiosta. Voi kunpa se olisi mahdollista.. Haluaisin vaan hautaani lepäämään..

Mä oon vaan aivan liian väsynyt. Demonit päässäni sen sijaan eivät ole. Haluavat tuhota minut. Kauanko jaksan vastustaa? Kysymys pyörii vaan mielessäni. Että kauanko jaksan vielä tätä pyörremyrskyä päässäni. Annanko vaan periksi? Luovutanko? Ei mikään tule muuttumaan joten samapa tuo. Orja alkaa väsymään näiden käskyjen alla. Ajatus kaaos päässäni alkaa ottamaan voimilleni. Yritän vain sinnitellä päivästä toiseen.

Demonit on riehuneet koko päivän päässäni. Haluavat että raapisin. Eiliseltä kaksi naarmua joten käsissä olisi tilaa.. Ne saattaisivat hiljentyä pariksi minuutiksi. Haluanko repiä käteni taas auki? En enää ole varma. Onko mulla vaihtoehtoakaan? Jos en tottele niitä Ne ottaa valtaansa,  jos tottelen niitä olen kuin orja niille. Tuntuu taas jotenkin niin vaikealta. Mä en jaksa enää hengittää. Haluamme kuolla. Antaisitte mun vaan tappaa itseni. Pääsisimme kaikki helpommalla. Tuntuu ettei tämä kirjoittaminenkaan auta, pakko varmaan raapia. Mä en halua että jokin Demoneista ottaa mut valtaansa. Sen verran pelkään niitä.

Ahdistus ja demonit vääntelehtii rintakehäni alla. Seiska käskee raapia. Tuijotan käsiäni. Raavinko vai en? Siinä riittää mietittävää. Jos raavin saan Demonit hiljaisiksi. Ja tuo niiden ja ahdistuksen vääntelehtiminen loppuu. Ja sitten seiska ei ota mua ainakaan tänään valtaansa.  Alan kallistua raapimisen kannalle. Seiska sanoo että tänään yksi naarmu riittää. Se on kuulemma 'päivän tarjous' . Alan raapia, keskityn siihen kuinka iho rikkoontuu. Huokaisen helpotuksesta. Iho  on rikki. Vääntelehtiminen loppui. Mutta haluan raapia lisää. Raavin toisen naarmun. Nyt kaikki hiljeni, ainakin hetkeksi.

Ahdistus on vääntelehtinyt koko päivän rintakehäni alla. Se tuntuu olevan tuskissaan kun ei ole vielä saanut mua valtaansa. Mun pitäisi antaa sille valta niin ei sen tarvitsisi olla tuskissaan. Jotenkin säälin sitä. Mutten halua antaa sille valtaa. Se tahtoo kuitenkin tappaa. Ahdistuksessa ei ole yhtäkään hyvää osaa. Se vääntelehtii entistä enemmän tuskissaan.  Demonit huutaa kuinka mun pitää kuolla. Ne ei ole siitä hetkeäkään hiljaa. Haluavat mut vaan hautaan. Haluan jo itsekkin. Ne on onnistuneet aivopesemään mut itsemurhan kannalle..

Ahdistus vääntelehtii rintakehäni alla. Tuskissaan. Haluaisi ottaa valtaansa mutta sain haettua tarvittavat lääkkeet. Niin eiköhän se siitä rauhoitu. Jos ei rauhoitu niin sen tietää just mihin se johtaa. Kaaos päässä on ja pysyy. Ne väsyttävät mut totaalisesti. Olenhan niille kuin orja, niillä on kaikki valta, jonka pitäisi olla toisinpäin.  Minun pitäisi hallita niitä, saada ne sopimaan yhdessä asioista. Mittani alkaa olemaan täynnä.  Aina kun auto ajaa ohi ne sanoo 'hyppää alle' Mä olen itse antanut kielletyille vallan niin niistä orjista on tullut kuninkaita. Taas viitaten Uniklubin Valoon-kappaleeseen. Kyseinen kappale vaan soi päässä kokoajan.

Kaaos päässä voimistuu voimistumistaan. Raavein.  Ne hiljeni hetkeksi. Muutamaksi sekunniksi. Raavein lisää, taas muutaman sekunnin rauha.. Ne huutavat kuinka ne vihaa mua ja kuinka ne haluaisivat mun kuolevan. Käskevät raapia lisää. Ne eivät halua muuta kuin tuhota mut kokonaan. Ja ne ei jaksa enää kauaa odotella. Itsetuhoajatukset voimistuu. Miten, missä ja milloin - ajatusnauha  pyörii pakko toistolla päässäni. Ne pakottaa mut  ajatelemaan niin. Ajatus itsemurhasta houkuttelee. Ajatus ikuisesta hiljaisuudesta tuntuu oikealta. Se vaan taitaa olla oikea vaihtoehto. Ikuinen hiljaisuus ilman Demoneita on oikea vaihtoehto. Olen turha ihminen. Musta ei tule mitään olen yhtä tyhjän kanssa. Perkele, haluan raapia lisää ja lisää.  6 naarmua jo raavittu mutta lisää pitäisi tehdä.. Tila vaan loppuu kesken...

Olen kuoleman väsynyt. Päässäni sen sijaan ollaan vasta herätty ja energiaa huutamiseen tuntuu olevan vähän liikaakin. Kaaos päässä vaikka ulospäin olen peilityyni. Olen edelleen niille kuin orja. Tottelen mitä ne sanoo, yritän kuitenkin hillitä raapimis-viettiä mutta tuntuu että turhaan. Kohta raavin aika suurella todennäköisyydellä. Koska sillä saan ne  hetkeksi hiljaisisksi.. Olisipa jotakin millä voisin viiltää. Mutta kun ei ole, niin on tyynnyttävä kynsiin. Tällä kertaa tuskin menen sanomaan koska haluan raapia. Haluan taas kuolla vaan niin kovasti että sattuu sisälleni. Haluamme kaikki muut kuolla paitsi Kasi. Kasi haluaa selvitä ja auttaa mua. Mutta se on edelleen liian heikko puolustaakseen mua.. Mä en vaan jaksa tätä meteliä päässäni enää.  Olen monesti sanonut ihan ääneen että 'olkaa nyt saatana hiljaa!' mutta ei. Meteli sen kun voimistuu. Haluaisin taas vaan vetää pääni täyteen viinaa ja hypätä junan alle...

Olo on taas aika kamala. Tekisi mieli vetää pää täyteen viinaa ja hypätä junan alle. Kaaos päässäni alkoi eilen illalla ja jatkuu tänäänkin.. Tämä helvetti ei vaan laannu. Olihan nuo demonit 1½ päivää hiljaa. Mutta ei lääkkeet näihin auta. Ne päättää riehua niin ne sitten myös riehuu. Ykkönen huutaa mulle kuinka mun pitäisi raapia. Ja kuinka mun pitäis olla kuollut. Päässä soi Uniklubin Valoon kappale. 'kun kielletylle vallan antaa, niin orjasta kuningas' Tuo kuvastaa aika hyvin. Aluksi nämä demonit oli mun orjia ja nyt niistä on tullut kuninkaita. Ne päättää miten ja mitä tehdään. Oon nyt itse orjan asemassa.

Ahdistus alkaa heräilemään. Se alkaa nostamaan käsiään kurkulleni. Tämä tunne on kamala.  Pitää varmaan käydä sanomassa... Demonit ovat olleet yllättävän hiljaa. En ole kuullut lähes tulkoon mitään. Pientä hiljaista puhetta mutta lääkitys on varmaan hiljentänyt ne.. Tai sitten nyt on menossa hiljainen kausi. En tiedä.

Olen ollut jotenkin ihan kuoleman väsynyt. Sitten illalla, siinä noin klo 16:30 Kolmas Demoni otti mut valtaansa. Vasta kun pääsin  hoitajan kanssa ulos väsyttämään  sitä, se rauhoittui. Kun juoksin meinasin kaatua koska jalkani tärisivät niin voimakkaasti. Ne ei ole puhuneet muuten kuin aamulla. Ne huusivat mulle etteivät ole harhoja. Että He ovat totisinta totta. Ja niin He ovatkin. Ei ehkä muille mutta minulle. Kyllä musta huomaa milloin kukakin on läsnä. Seiska ei puhu ja yrittää raapia, jos pidetään kiinni, se riuhtoo. Kolmas vaan puhuu ja tärisee. Kakkonen häslää eikä keskity mihinkään. Nelonen puhuu hiljaa ja uhkaa lyödä jos se ahdistetaan nurkkaan. Vitonen on yli-positiivinen mutta sitä harvemmin näkee. Kutonen pelkää kaikkea. Kasi ei ota valtaansa. Ysi on rauhallinen mutta haluaa vahingoittaa itseään, tai siis minua. Jos Ysi olisi paikalla ja pidettäisiin kiinni, se vastailisi eikä riuhtoisi. Krista ja Kalle on pelkkiä ääniä tai hahmoja. Ne ei koskaan ota valtaansa ne

Sekava olo. En oikeen tiedä miten päin olisin. Väsyttää muttei niin paljoa että pystyisin nukkumaan.  Ajatukset kiertää kehää kuoleman ja viiltelyn ympärillä. Voi kunpa mulla olisi jotain terävää. Kunpa olisi niin saisin hetken rauhan. Mutta ei. Ei ole mitään. Demonit huutaa sitä kuinka minun pitäisi raapia. Haluan raapia. Haluan raapia jo niin kovasti mutten vaan suostu siihen. Kädet on jo harson peitossa joten en edes pysty raapia, niin käsiäni. Enkä aikonutkaan raapia. Ei, te ette tänään saa tahtoanne läpi. Toivon kuolemaa.  Haluan hautaan lepäämään. Haluan päästä maan alle mätänemään...

Demonit ovat olleet hiljaa. Avaan tyrmän oven niin hiljaa kuin vain mahdollista. Ovi ei edes narahda. Näen Ykkösen istuvan tyrmän oven vieressä, Se nukkuu. Muita Demoneita ei näy. Tunnen raivon kiehuvan sisälläni mutta tukehdutan sen. Hiippailen sen ohi Kasin kanssa. Kasi uskaltautui pois tyrmästä, sain sen houkuteltua mukaani. Kävelemme, tai no, hiippailemme mieleni metsän syövereihin. Kasi vetää keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa, se on ollut vuosia tyrmässä joten ymmärrän sitä. Kasi näyttääkin jo vahvemmalta. Ehkä saan siitä tukea tulevaan taisteluun muita Demoneita vastaan. Istumme Kasin kanssa suuren kuusen alla piilossa ja juttelemme, Kasi kertoo miten muut Demonit ovat hakanneet sitä ja kerran yrittivät tappaa. 'Kerran silloin kun ei ollut muita Demoneita kuin Ykkönen ja Kakkonen, ne hakkasivat minua pitkillä kepeillä ja kun väsyivät he laittoivat narun kaulaani ja yrittivät kuristaa hengiltä. He halusivat minun kuolevan  ettet koskaan tapaisi minua.' 'Miksi he eivä

Ahdistus ja Demonit alkavat ottamaan valtaa. Haluan kuolla niin kovasti että ihan sattuu. Kuolema valtaa mieleni, ajatus kuolemasta tuntuu paremmalta kuin ajatus elämästä. Mä oon niin turha että kulutan vain happea. Musta ei ole mihinkään. Demonit haukkuu säälittäväksi paskaksi. En jaksasi kuunnella niitä mutta miten voin olla kuuntelematta meteliä joka tulee pääni sisältä? Ne ei anna mun keskittyä mihinkään. Haluaisin lukea mutten kykene kasaamaan ajatuksiamme ja lukemaan. En pysty muuhun kuin kirjoittamaan ja toivomaan kuolemaa.  Tuijotan lattiaa, näyttää siltä kuin se hengittäisi. Olo alkaa muuttumaan helvetiksi. Ravaan tupakalla. Ei helpotusta. Tähän ei taida auttaa mikään. Teki mieli painaa tumpata käteen mutten viitsinyt en ollut yksin tupakkapaikalla. Tämä olo alkaa tulvimaan taas yli reunojeni. Kaaos päässäni pahenee.. 'olisit vaan painanut sen tupakan käteesi, olisit edes sen voinut tehdä!!!' Haluan kuolla. Haluan kuolla. Haluan kuolla. Haluan kuolla. Hal

Paha sisällään.. Demonit huutaa. Ja huutaa. Ja huutaa. Kaaos päässäni pahenee.. Ne nauroivat mulle kun sanoin oli oloni olevan ok. 'vai et olo on ok! hahahahah!' Kaaos. Kuinka paha se voikaan olla? Täys helvetti.

Kaaos päässä alkaa taas. Onneksi tajusin ottaa tarvittavan lääkkeen ajoissa. Joten olo ei ole niin paha kuin eilen. Tuntuu ettei lähes kukaan ymmärrä tätä. Toinen ja kolmas demoni on läsnä.  Häslään ja puhun kokoajan. Virtaa on enemmän kuin neljässä Duracell-pupussa. Nyt pitäis ruveta nukkumaan.. Muut Demonit nauraa mulle. 'Kärsi Kakkosen ja Kolmosen kanssa!'

Nuo demonit aikoo tappaa mut seuraavan tilaisuuden tullen. Ne eivät jaksa kastoa tätä pelleilyäni enempää. Ne haluavat kuolla. Samaten minä. Eli lopputulos on itsemurha. Kuolema odottaa. Ahdistus roikkuu kurkussani. Se  ei päästä irti. Siinäkin yksi syy tappaa itsensä...

Kamala aamu, lääkkeet pistää mut ihan tokkuraan. Nukuin 2 ½ tuntia. Ja silti tuntuu etten pysy hereillä. Vanha lääkitys ei pistänyt mua näin tokkuraan. Demonit huutavat vaikka niitä yritetään lääkkeillä hiljentää. Ne huutavat kovempaa kun eräs lääke lopetettiin. Se sai Ne edes hituisen hiljemmiksi. Ja saattoi olla kausia jolloin Ne olivat täysin hiljaa. Nyt sellaisesta ei ole tietoakaan. Ne huutaa,  'Ensi kerralla kun pääset ulos, niin hyppäät auton alle! Luovuta jo!' Sitten ne itkee ja kiljuu päässäni.  Kutonen itkee ettei uskalla enää elää. Vitonen kiljuu. Ykkönen nauraa. Mulla ei ole oikeesti enää voimia vastustaa Niitä. Eilen ne pakotti mut raapimaan 6 naarmua käteeni. Onko tämäkään oikein että Ne vievät multa muistin ja sitten havahdun naarmuihin kädessä? Siksi en muista tehneeni niitä. Haluamme kuolla. Emme jaksa enää tätä. Tänäkään aamuna toiveeni kuolemasta ei toteutunut. Olen elossa, vaikka enimmäkseen jo kuollut.. Demonit käskee luovuttaa. Mä alan uskoa niit

Ahdistus, tuo epämääräinen tunne rintakehän päällä. Se vie voiton. Mä häviän sille. Se selätti mut. Toivon kuolemaa. Mutta ahdistus ei voi kuulemma tappaa, muuten kuin sisältäpäin, en tunne enää muuta kuin ahdistusta. Voi kunpa saisin itseni hautaan. Demonit sisälläni sanoo ettei mulla ole arvoa. Mä rukoilen kuolemaa, kunpa kuolema korjaisi mut täältä kuluttamasta happea. Mä oon vaan aivan liian liian väsynyt hengittämään. Mä oon vaan väsynyt näiden demonien huutamiseen. Ne vaan kiljuu ja huutaa että mun on kuoltava. Kun oltiin kävelyllä, autot kutsuu mua hyppäämään alle. Mä en vielä ole vastannut niiden kutsuun. Niin VIELÄ. Jos mulla olisi jotakin terävää, niin viiltäisin välittömästi. Kaipaan sitä tunnetta kun näen rasvakudosta ja verta kaipaan eniten. Demonit  käskee raapia. En tiedä onko tässä enää vaihtoehtoakaan. Lääkkeet ei auta tähän oloon. Lääkkeet ei hiljennä Demoneita. Niitä ei hiljennä mikään. Ne haluaa kuolla, samaten minä. Joten kuolema tulee kunhan saan täydellisen

Kuljen synkän metsän halki, kuulen kuinka korppi raakkuu jossain kaukana, mutta sen ääni tuntuu tulevan paljon lähempää kuin todellisuudessa onkaan. Tuuli ujeltaa puiden oksissa jotka uhkaavasti kurottuu ylleni. Löydän vihdoinkin sen talon. Jonka kellariin olen sulkenut Heidät. Sulloin heidät kellariin jota kutsun tyrmäksi. Se olkoon heille tyrmä. Astun kellarin ovelle, tarkistan ettei muita ajatuksia ole lähimailla. Mietin vain, että haluanko tätä, haluanko nähdä Heidät? Avaan oven, se narahtaa, ääni vihlaisee korvia. Mietin vieläkin tahdonko tätä todella? Ensimmäinen porras alas mieleni uumeniin, hiljaista, ihan kuoleman hiljaista. Vielä voisin kääntyä ja jättää Heidät sikseen. Näen hiiren vilistävän ohitseni.  En ole käynyt täällä toviin, Enkä välttämättä halua vieläkään tulla tänne. Olen alhaalla, Katselen ympärilleni, täällä on pimeää. Ehkä parempi niin. Käperryn seinää vasten katselemaan niitä.  Kivinen seinä tuntuu kylmältä selkääni vasten.  Osani ovat edelleen samo

Päässäni käydään keskustelua kuolemasta. Olen vieläkin vankina mieleni tyrmässä. Olen kuin kiedottuna usvapeittoon. Haluan vapauteen, täältä tyrmästä. Ahdistaa. Ahdistus jäi kanssani tänne tyrmään. Kun yritin nukkua, kuulin selkeää puhetta kuolemasta pääni sisällä. Ne keskustelivat että milloin ne tappaa minut. Tai no, meidät. Meteli päässä voimistuu. Ja voimistuu lisää. Tapahtuu mielessäni; Kasi ei ole tullut tyrmämme varjoista pois. Se ei uskalla. Se sanoi pelkäävänsä muita Demoneita. Yritän kutsua Kasia, se ei tule luokseni. Alan itkeä, siinä samassa tyrmän ovi repäistiin auki ja Ykkönen huutaa ' Vitun idiootti, Älä itke, olet sielä koska et kykene noudattamaan Tietä Täydellisyyteen!' ja sitten se paiskasi oven kiinni. Lopetan itkemisen. En uskalla enää edes itkeä. Nousen seisomaan mutta samalla ahdistus paiskaa minut kivi seinää vasten,  sähisten 'Sinähän pysyt siinä!!'

Kuinka kukistaa halu kuolla? Mä vaan päivitän tätä blogia.  Mä en millään jaksaisi enää. Kuvatkaan ei enää riitä kuvamaan oloani.  Kaikki katuu, kulissit romahti niskaani. Kunpa saisin jotain terävää jolla voisin viiltää. Halu viiltää on jo yli pilvien, avaruudessa ja kaukana siellä. Demonit huutaa.  Ne tahtovat tappaa minut. Niitä on nykyään 9. Ja siihen lisäksi Krista ja Kalle, Nuo äänet päässäni. yhteensä 11. Ne tappaa mut vielä joku päivä. Siitä olen varma,

Demonit huutavat. Yllätys. Vaikka olen itse vankina mieleni tyrmässä, ne huutavat silti. En ole yksin täällä tyrmässä. Olen yhdessä Kasin kanssa täällä. Kasi sanoo olevansa mun puolella. Mutta on tällä hetkellä liian heikko puolustamaan mua. Kasi kertoo kuinka hän tuli osaksi minua. Hän on tullut samaan aikaan kuin Ykkönen, mutta on ollut lukittuna tyrmään. Hän on kuin mieleni positiivinen puoli. Ei kuitenkaan samanlainen kuin Vitonen. Tuntuu kuin olisin usvan peitossa, en näe mitään todellisuutta, kaikki tuntuu harhalta. Ja en ole itse läsnä, koska olen lukittuna tyrmään. Vaan nyt taidan olla jokin muu. Joku joka haluaa puhua. Ja kertoa Meistä demoneista. Taidan olla numero 9 tai Krista. Krista on yleensä vain ääni joka komentelee. Tai hahmo jossain nurkassa. Se ei yleensä ota valtaansa joten tätä tekstiä kirjoittaa Demoni/osa/persoona numero 9. Yhdeksäs vaikuttaa rauhalliselta, mutta enenpää en vielä tiedä. Palauduin juuri tähän maailmaan. En ole enää usvassa. Olen itse läsnä. Va

Jotenkin tosi vaikea aloittaa kirjoittamaan. Mutta yritetään... Olo on tyhjä. En tunne oikeastaan mitään. Kuuntelen Kuristajan Mä En Kato Silmiin ja sekään ei piristä. "mä en kato silmiin, mä en  kato silmiin, koska en siitä nauti, mä nautin jos saan viiltää sun kurkkus auki.." Vaikka kyseessä on helvetin raaka kappale, eilen se piristi mua. Tunteet on tällä hetkellä kuin kuolleet.  Toinen Demoni otti mut valtaansa kun kaveri kävi. Nauroin ja tärisin. Se on toisen osani tunnusmerkki. Haluaisin katsoa jonkin elokuvan mutten pysty keskittymään. Keskittymiskyky reippaasti nollan alapuolella. Ajatukset kiertää kehää. Kuolema, viiltely, kuolema, raapiminen, kuolema... Tuolla linjalla mennään. Tapahtuu mielessäni: Kuulen kuinka Ne huutaa. Kuulen myös ahdistuksen kutsuvan minua. Samanen korppi raakkuu tälläkertaa lähempänä. Juoksen Demonieni tyrmää kohti. Yritän huijata niitä takaisin sinne. Ne lähtevät perääni. Kompastun kantoon ja kaadun maahan. Rupean itkemään. Demonit

Otsa verillä. Kädet verillä. Pää hajoaa. Ahdistus pakottaa mut toimimaan näin. Tänään olen raapinut käsiä ja kasvoja. Tällä pahalla, joka sisälläni riivaa ei ole rajoja. Se tulvii reunojeni yli. Ajatukseni maalaa maailmaani mustaksi. Mustaa mustan perään. Valo  on kadonnut maailmastani. Kaikki synkkää ja kylmää. Kuolema. Milloin viet minut parempaan paikkaan? Olen valmis lähtemään mukaasi.

Diapamia diapamin perään. Onko tällä ololla mitään rajaa? Ei. Onko millään mitään väliä? Ei. Demonit huutaa. Ne suuttui kun niitä kutsuttiin harhoiksi. Ne pistää oloani pahemmaksi. Kun joku täältä edes ymmärtäisi ettei ne ole harhoja, se helpottaisi jo paljon. Ne on mun persoonia. Ei harhoja. Ne keskustelevat kuinka tappavat minut. Ne sanovat että "Älä enää puhu meistä, kun kukaan ei ymmärrä sinua, jos annat meidän vaan saattaa tämä loppuun, pääset puolta helpommalla." En jaksa vastustaa. Tappakkoot. Toivon kerrankin että demoni numero 7 tulisi paikalle ja tappaisi. Mutta miten se tappaisi meidät? En tiedä. Kaipa se keinot keksii. Demoni numero 1 käskee raapia. Ja saa varmaan tahtonsa läpi. Mä en jaksa vastustaa. Mä oon aivan turtunut tähän meteliin. ME HALUTAAN KUOLLA!

Järki älä jätä. Mä oon taas alkanut nauramaan itsekseni. Ahdistus vie järjen vaikka kuinka pistän vastaan. Tuntuu ettei happi kulje, ahdistaa sen verran paljon. Mutta silti naureskelen itsekseni. Tupakalla käyminenkään ei auta. Ennen se vei ahdistusta pois. Muttei enää. Demonit huutaa. Niitä ei mikään saa hiljaisiksi. Lääkärit luulee että lääkkeet vie ne pois, karu fakta on se ettei ne lääkkeet näitä välttämättä hiljennä. Niin eräs lääkäri sanoi. Ja siihen lääkäriin luotan. Hulluus ottaa valtaa mielessäni. Olo vain pahenee. Tekisi mieli vetää pää täyteen viinaa ja hypätä junan alle. Halu kuolla, halu satuttaa itseään on pilvirajan yläpuolella. Mihin se loppuu kun avaruus on ääretön? Pääni räjähtää ihan kohta. Tuleeko paniikki taas päälle? Sitä en tiedä. Sitä ei voi arvata koskaan. Se tulee puun takaa aivan yllättäen.

Eilinen,  jälleen kerran 4 miestä piteli ja jouduin lepositeisiin. Miten seiska on nyt niin vahva? Miten se pystyy tappelemaan neljää miestä vastaan? En ymmärrä. En vain yksinkertaisesti ymmärrä. Tänään ei sentäs ole kiinnipitoa ollut. Olo on kuitenkin ollut täys kaaos. Itsemurha-ajatuksia, kuolemantoiveita ja halua viiltää on ollut kokoajan. Demonit huutaa kokoajan. Ei ne hiljene koskaan. Sain kopion lääkärin lausonnosta kun hain sairaspäivärahaa, painajaiseni toteutui, sillä diagnoosina luki F20.9 eli määrittämätön skitsofrenia.. Ahdistus voimistui, olen pelännyt jo monta vuotta että mulle tulisi skitsofrenia. Ja ajattelin että tän täytyy olla pelkkää painajaista. Mutta se oli mustaa valkoisella. Vaikka olo on ollut täys kaaos se kuitenkin helpotti kun pääsin hetkeksi pihalle tupakalle hoitajan kanssa. Ilta meni sitten ihan hyvin.