Hulluuden symbolit

Mulla ei ole eilisestä kunnollisia muistikuvia. Aamulla heräsin eristyshuoneesta. Herää vaan kysymys, mitä on tapahtunut? Olin kuulemma tavannut lääkäriä, öööh? En muista mitään. Olen elänyt täysin menneisyydessä. Muistan saanneeni poissaolokohtauksia ainakin kolme illan aikana. Aamupäivä ja koko päivä on hämärän peitossa. Mitä vittua on tapahtunut?? Milloin tämä helvetti loppuu...? Mä en tiedä enää kauanko jaksan tätä enää. Keskiviikkona mun piti tappaa itseni, äitini puhui mut ympäri, enkä tehnyt sitä. Kaduttaa vieläkin se etten laittanut puhelinta kiinni. Mun tarkoitus ei ole elää. Mun tarkoitus on vaan kuolla. Lopettaa elämämme. Kadota meren syövereihin. Muuttua tähdeksi.  Tämä elämä ei vaan ole mua varten. Musta tuntuu etten ole oikea. Harha? Aave? MIKÄ MÄ OON?! Pääni sisällä on levotonta, omat ajatukset on kadonneet. Muiden puheet peittää ne tai sitten mieleni on vaan tyhjentynyt. Musta tuntuu ettei todelisesta itsestäni ole kohta enää mitään jäljellä. Nämä muut

Onko pakko jaksaa, jos ei tunnu siltä? Huokaisin helpotuksesta kun pääsin takaisin osastolle. Painajaismainen viikonloppu takana. Huolta, murheita ja kyyneleitä. Traumamuistoa vahvistettiin. Äitini miesystävä raivosi mulle kun yritin pyytää että saisiko käärmeeni tulla siksi aikaa niille kunnes saan asunnon. Hän raivosi että se on hänen ja äitini koti että sillä käärmeellä ei ole mitään asiaa sinne. Onneksi sain käärmeelle hoitopaikan. Mutta mä en siihen taloon enää mene, ainakaan yöksi. Mua ahdistaa olla olemassa, olla täällä osastolla. Mua ahdistaa tämän aamun kunniaksi kaikki. Tänään on se päivä. Tänään on kaiken loppu. Kännykkä  muistuttaa että tänään on se päivä, jolloin kaikki päättyy. Tänään aika ja paikka menettää merkityksensä. Tänään liityn kuolleiden joukkoon, ajasta ikuisuuteen. Sanoista teoiksi, ei kukaan usko että teen sen. Mä muutun tänään enkeliksi, lennän tähtiin ja lakkaan olemasta, niin elävä. Muistoissa elän ikuisesti. VarjoKettu ja muut, kuolee tänää

Hävittyjä taisteluita, liian monta. Osuneita luoteja, joita sanoiksi vaan kutsutaan. Osuneita nyrkin iskuja, sanoja vaan nekin. Lasinen mieli, särkynyt, moneen osaan. Sirpaleiksi isketty, hajotettu liian monta kertaa. Kukaan ei ota tosissaan, eikä lasimieli suutaan avata uskalla. Hylätyksi pelkää joutuvansa. Järki jo hylkäsi, jäljelle jäi vaan hulluus. Hulluus repii mielen seiniä, riekaleiksi pieniksi. Lasimieli rikki, kuin lekalla lyöty. Hakattu melkein hengiltä, sanoilla vain. Hiljaa varpaillaan kulkee, hiipii vain siksi, ettei kukaan häntä huomaisi. Sanoilla hakkaisi. Sanat sivaltavat puukon lailla, pelkoa ruokkien, paniikkia lietsoen. Lasimieli aikoo askeleen viimeisen ottaa, reunalla kuilun tanssien. Sanoista teoiksi, kuiskaa hiljaa. Astuu veteen, hyytävän kylmään. Pakenee todellisuutta, kuoleman hellään huomaan. Kukaan ei tiedä, auta ei puhuminen enää tähän päätökseen. Lasimieli ranteensa auki viiltää, veri valuu,

En ole hyvä ihminen, en ole edes paha ihminen. MÄ EN OLE YHTÄÄN MITÄÄN. Mun mieli rikkoo mut kohta, mä en jaksa enää. Mä en kestä sitä että peilistä katsoo joku muu. Mä en kestä sitä peilikuvan henkilöä/henkilöitä. Mä en kestä itseäni, mä en kestä elämää. Musta ei tuu mitään, ei ikinä. Mä hajoan vaan uudestaan ja uudestaan. Mä meen osastolle, mut nakataan puolikuntoisena tai samassa kunnossa olevana pihalle kuin sinne mennessäni. Miksi nin käy aina? Siksi koska Sosiaalinen ottaa vallan osastolla ja tähän lankaan menee kaikki. Mä oon mukamas iloinen ja hyvässä kunnossa. PASKAT! Mun sisällä on hurrikaani, se tuhoaa mieltäni, antaa sivupersoonille vallan, sotkee ajatukseni ja ennen kaikkea, TUHOAA mahdollisuuteni saada apua.  Katso silmiini ja kysy, onko kaikki ok? Jos sanon että ei ole, usko se. Hyväksy se että en ole yksin mielessäni, mielessäni on seitsemän muutakin. Ne on hyviä, pahoja ja neutraaleja. Yksi aikoo muille pahaa, toinen mulle, kaikki 

Onko nyt aika kuolla? Onko nyt kuoleman syksy? EI! Mä en vaan voi.  Mä haluan vajota maan alle, kadota lopullisesti. Elää elämääni, jossain missä kukaan ei mua kadulla tunnista, kukaan ei tiedä mua. Olla yksin, TÄYSIN YKSIN. No en kylläkään ilman koiriani. Käärmeestäni joudun luopumaan ja se on suoraan sanottuna HELVETIN KOVA PAIKKA! Mun käärme on rakas mulle, mä en tiedä miten mä pystyn hyväksymään sen että luovun siitä. Siitä on kuitenkin tullut lyhyessä ajassa jo todella rakas. En tiedä miten jaksan huomiseen. Tai miten tulen koskaan jaksamaan... 

Mä oon niin väsänyt ja loppu.  Haluan apua. Silti te työnnätte mut pois. Siis osastolta.  Heitätte pihalle ensi viikolla, syytätte impulsiiviseksi ja väitätte että mulla on epävakaa persoonallisuushäiriö. Todellisuudessa, te ette tiedä mitään, ette paskaakaan, jos totta puhun, ETTE VITTUAKAAN! Syytelkää vaan mua Itsetuhoisen viiltelyistä. Syyttäkää vaan. Antaa tulla! Saatte pian Hyökkääjän kimppuunne. Hyökkääjä meinasi saada vallan hoitoneuvottelussa. Halusin huutaa lääkärille, että tehän sen tiedätte että olenko impulsiivinen vai onko mulla sivupersoona joka viiltelee. Mä voisin vaan repiä hiukset päästäni koska kukaan ei ymmärrä mua. Kukaan ei edes halua yrittää ymmärtää mua eikä auttaa meitä!     Mun sisällä kiehuu. Mä voisin vaan raadella sen vitun lääkärin hengiltä, ja sanoa että en ole VarjoKettu, vaan Hyökkääjä. Että meitä on seitsemän, Varjoketun lisäksi. Mutta ei ole mun ongelma että he eivät usko, se on VarjoKetun ongelma. HAISTAKAA TE KAIKKI SIELLÄ OSASTOL

Mä en tiedä miltä tuntuu, kun en tunne mitään. Olen turta. Mun sisällä on VALTAVA kaipaus. Mä kaipaan mun rakkaita koiria. Ne on niin kaukana musta. Kasvattajan luona, toisella puolella suomea. Mä haluan huutaa, itkeä, panikoida. Mä haluan tämän pahan sisältäni pois! Mä vaan vajoan kuiluuni. Kyyneleet on juurtuneet, jäätyneet silmiini, en kykene itkemään vaikken mitään muuta nyt haluasi. Mulla on hätä, mutta en tiedä miksi. Mulla pitäisi olla kaikki hyvin. Mutta mä haluan paeta todellisuutta omaan maailmaani, sinne missä ei ole todellisuudesta tietoakaan. En halua elää todellisuudessa, enkä täällä usvassa. Mulla oli hetken helpompi olo. Ja nyt taas romahti. Olo on epätodellinen ja tuntuu että saan kohta jonkun kohtauksen. Pelko alkaa valtaamaan kehoa. Pakene-moodi menee päälle.    Koirilla menee hyvin kasvattajan luona. Se sai mut ahdistumaan, ehkä niillä olisi parempi jonkun muun luona.. Oonko mä oikeasti näin paska koiranomistaja...? Ne koirat on mun elämä. Jos niitä ei o

Kaikki on edelleen päin seiniä. PÄIN HELVETTIÄ! Haluan kuolla, en kestä enää mitään.  klo 15:00 Musta tuntuu että puolustaja ottaa kohta vallan, ja sen jälkeen huonekaverini on ruumis.  "Älä astu, askeltakaan lähemmäksi, jos sen viimeisen askeleen otat, niin saat turpaasi...."   Kuuluu puolustajan sähinä pääni sisältä.  Käteni alkaa tärisemään, pelko valtaa kehoni.  Mitä jos Puolustaja saa mut valtaansa? Kuoleeko joku sitten? Mä ihan oikeasti pelkään.  Adrenaliini alkaa virtaamaan suonissani, "pakene tai taistele"-moodi menee päälle,  tälläkertaa en pakene. Tälläkertaa hyökkään takaisin. Aluksi sanoilla, sitten fyysisesti. Mä oon antanut varoituksen sanan, sitä ei otettu kuuleviin korviinkaan.  Tuo ihminen saa ihan just nyrkin kuvan naamaansa.  Kädet valmistautuu, hyökkäykseen...  Tule vain se viimeinen askel, niin sen jälkeen saat mitä tilaat. Kuuluu sähinä pääni sisältä. Tuo ihminen on kohta ruumis.  Puolustaja on puoliksi läsnä, se

Odotan vain viimeistä hengenvetoani. Että pääsen kuolleiden joukkoon. Hengitän niin hiljaa, etten edes itse sitä tunne, en ole elossa. En ole kuollut. Olen rajatilassa, elämän ja kuoleman välissä. Voinko hukkua rauhassa ajatuksiini? Onko tämä suo pohjaton? Ääretön?  Tunnen kuinka mieleni irtoaa kehostani, todellisuus hämärtyy. Missä olen? Kuka tuo vieressäni istuva henkilö on? Ja ennen kaikkea KUKA MINÄ OLEN? Vai olenko kukaan? Kehoni kutistuu, ja suurenee. Ympäristö on niin vieras, mutta niin tuttu. Päässäni naksahtaa hetkellä millä hyvänsä, olen taas siinä mielentilassa, että voin tehdä ihan mitä vaan, niin itselleni kuin jollekin muulle. Puolustaja on pelottavan lähellä, samoin Itsetuhoinen. Mä pelkään, mitä jos mulla naksahtaa...? Kuoleeko joku vai kuolenko minä? Meitä on nyt 8. Tänään tulin tietoiseksi uudesta sivupersoonasta. 

Niin loppu, niin valmis lähtemään rannalle. Ei mua kukaan voi auttaa, mun päätös on pysyvä, lopullinen. Kuolema, niin kaunis, tarinamme kuittaa, päiväkirjan viimeinen lause; Nyt mä saan ne siivet.  Siipemme on vahvat, hopean harmaat, mä enkeliksi muutun. Tai lakkaan olemasta, liityn kuolleiden joukkoon, musta tulee muisto, ehkä hyvä ehkä paha, tai sitten ei yhtään mikään.  Tuntuu, että persoona vaihtuu kohta. Dissosiaatiokohtaus ei ole kaukana.  Mieleni pakenee, pilvilinnaan dissosiaation. Mä en kestä todellisuutta.