Hulluuden symbolit

Kaaos mielessäni laantui jo hetkeksi. Mutta se alkoi jo uudestaan. Tiistaina.. jouduin taas osastolle. Sen takia kaaos ollut hetken laantuneena, Ajatukset pyörii edelleen itsemurhan ympärillä. Kuolla vaiko ei?  Halu päättää päivänsä on voimakas. Vaikka olen suljettujen ovien takana, se vaan kasvaa. Ei musta ole elämään. Vaikka muut näkevät toivoa, niin minä en. En tule täyttämään 18vuotta, En tule olemaan koskaan erillä viiltelystä. Ehkäpä tää elämä ei olekaan juuri minua varten.

Mä en osaa kertoa miltä tuntuu. Kaoottinen olo? Ei. Mitä tämä sitten on? En tiedä. Äitini kävi tänään täällä. En oikein osaa sanoa, esitinkö vai en. Olinko oma itseni vai en. Mutta nyt.  En meinaa kyetä edes hengittämään.  Äiti, olisitpa viennyt minut mukanasi !  Ahdistus senkun pahenee. Mutta mä en näytä sitä. En saa päästää pimeää puoltani irralleen. Hymyile ja ole hiljaa. Se on minun taktiikka. Mun pitäis kestää tätä oloani vielä pitkäänkin. Mutta mun aika on kohta täynnä. Kirjani viimeinen sivu lähestyy. Ei vielä ole loppu, mutta pian on.  Mielessäni on selvät sävelet, mä en elä enää kauaa. Anteeksi mutta olen liian väsynyt.

Mä rääkkään itseäni. Pakotan itseäni kaikkeen vaikken kykenisi. Haluan vajota sängyn pohjalle.  Tekeminen tuntuu vaan liian pahalta.  Voisin vaan itkeä. Sattuu taas henkisesti ihan liikaa. Kaikki kutsuu tappamaan itsensä.  Autot, sillat.. kaikki. Kaikki haluaa pelastaa elämältä. Olenko enää tarpeeksi vahva vastustamaan kuolemaa? Olenko enää halukas vastustamaan kuolemaa..? Vastaus on ei, en ole enää halukas.  Tilaisuuden tullen...  Itsemurha ota minut!

Ahdistava aamu, Hetken helpompi olo, ja nyt kaikki on ennallaan. Ajoimme sillan yli. Taas se vesi. Se huusi nimeltä, "Neonkettuuuu! Tule tänne! Minä vapautan sinut!" Haluaisin hypätä autosta ja hypätä sillalta alas. Haluaisin toteuttaa toiveemme. Kuoleman. Tuntuu siltä että ajatukseni ovat kietoneet minut köydellään. Eivätkä ne anna hengittää.  

Pääni sisältä kuuluu käsky; "Älä poistu huoneestamme." Sain hetken aikaa levättyä. Mutta sama kaaos jatkuu. Ajatukseni kiertää kehää itsemurhan ympärillä. En ole varma onko mikään enää totta. Tuntuu etten ole olemassa.  Aivan kuin kaikki muutkin olisi harhaa. Ahdistus muuttaa kaiken harhaksi. Tarvittavat lääkkeet auttaa vain hetken. Nyt olo on yhtä kaoottinen kuin aikasemmin. Ne saa oloni vaan turtaksi. Sain aikaan siivota eteisen.  Nyt olo on väsyneempi kuin aikaisemmin. Mä väsyn kaikesta. Hengittäminen tuntuu edelleen fyysiseltä työtä. Pitäisi siivota huone, mutten taida kyetä edes siihen. Kaaos päässä voimistuu. Makaan lattialla taas. En jaksa enää mitään. Haluan kuolla.

..se leikin kestäköön. Mutta tätä leikkiä en kestä. Demonit käskee kuolla. Ajatukseni kiertää edelleen kehää. On vain pakko kuolla . Yritin eilen  kuristaa itseni huivilla. Sen lievän itku-ahdistus-paniikkikohtauksen ansiosta yritin kuristaa itseni. Ehkä tänään  yritän uudestaan. Mä olen jo ihan finaalissa. Päässä räjähtää aivan pian. Ulospäin myrsky ei tällä hetkellä näy. Ehkä vielä tänään se näyttäytyy täydessä hirveydessään? Tällä hetkellä demonit huutaa päässäni. Mutten tunne mitään.  Olen liian väsynyt tuntemaan mitään.  Makaan lattialla. Tuijotan kattoon. Aivan kuin vajoaisin lattian läpi helvettiin.  Ympäristö tuntuu kaukaiselta. Olenko oman universumini suojissa? Ei en ole suojassa. Olen vaarassa. Hengittäminen tuntuu taas raskaalta työltä. Ajatuksiini mahtuu vain yksi lause. " Miten tapan itseni nyt? " Kuulin ihmisten naurua. Se saa mut syvemmälle ahdistuksen kierteeseen. Sekin saa mut voimaan pahoin. Pelkään itseäni. Tämä ahdistus vie järjen. Järjen ääneni o

Kaikki menee päin helvettiä.  Otsassani on kynnen jäljet ja kädessäni (taas) tikkejä. Eilen sain 4 ahdistus-paniikkikohtausta. En meinannut pysyä pystyssä ja ihmiset joutuivat taluttamaan mua. Hävettää. Ei, en saisi olla riesana. Enkä varsinkaan taakkana. Mutta nyt.. tuntuu että pääni leviää kohta. En enää kestä. Haluan kuolla. Ja suunnittelen kuolemaani. Mieleeni ei mahdu mitään muuta kuin itsemurha. Haluan huutaa, itkeä ja kiljua. Päässäni on sota käynnissä. Mutta mitään ei näy ulos. Kaikki pysyy sisälläni. Kukaan ei arvaa .

Ei, ei, ei, ei, ei! Huusin pääni sisällä kun aloin repimään käsiäni auki. Olo on ollut outo edelleen. Jotenkin koko ajan masentaa. Mikään ei vaan ole huvittanut ja tahtoisin jäädä aängyn pohjalle vaan makaamaan. Koulu vaivaa ja ahdistaa. Haluan lopettaa sen mutta kukaan ei tunnu ottavan tosissaan. Kunpa vaan kokisin olevani siinä kunnossa että jaksaisin käydä sen loppuun. Kaikki pääsisi huomattavasti helpommalla. Huomenna on isänpäivä ja pitäisi jaksaa lähteä käymään isän luona ja samalla moikata vaaria, mutta kun tuntuu että päässä räjähtää vähemmälläkin. En jaksa. Mä en enää ole varma puhunko ihmisille vai harhoille. Kaikki tuntuu harhalta. Minä olen myös yksi niistä harhoista. Olen vain mielikuvitusta.  En ole olemassa. En ole koskaan ollutkaan.  Joku on luonnut mielessään minut. Tämä tunne vie järjen. Tuntuu  että menetän kohta hallinnan itseeni. Ajattelen liikaa. Mietin vaan itsemurhaa. Saisinkohan meidät piankin hautaan? Ehkä meidän pitäisi opetella vaikenemaan? Ehkä jos me

Ensimmäinen ja viimeinen päivä koulussa tällä viikolla.  Ei hävetä yhtään kun jouduin lähtemään taas aikaisemmin sieltä. Tästä ei tule mitään. Lopetan tuon koulun. Se vaan ahdistaa lisää.  Oloni on outo. Energiajuoman takia olen yliaktiivinen. Mutta ei se aamuinen ahdistua ole kadonnut, yritän vain tukahduttaa sen energiajuomilla. Koulussa luulin olevani kuollut. En tuntenut kehoani, ensimmäinen josta tunto katosi oli pää. Tiedostin tuijottavani jonnekkin mutten tietyllä tavalla ymmärtänyt sitä. Olin vain sumussa. Mieleni oli täydessä sumussa. Ja sieltä sumun keskeltä yritin huutaa päästäkää mut pois !  Sumu hälveni päivän mittaan. Mutta mieleni on kaaoksessa. Joka tuskin katoaa koskaan.

Tunnen olevani eristyksissä. Vaikka istun lattialla, huoneessani, ovi on auki ja kuulen kaukaista puhetta. Silti, koen olevani eristyksissä . Olen mielessäni eristyksissä.  Mutta pääni sisällä on hiljaista. Demonit ovat väsyneet huutamaan. Ne lepäävät tyrmässään. Mutta tätä tyrmää ei saa lukkoon. Ne tulevat kun haluavat. Ja ennen kaikkea, ne menevät sinne kun haluavat. Tuntuu jotenkin... tyhjältä. Liian hiljaista. Demonit ovat olleet koko päivän ihan hiljaa. Tuntuu että olisin ihan yksin.  Kaikki ihmiset ovat kuin harhaa. Kaikki on taas kuin harhaa. Ahdistus muuttaa kaiken harhaksi.  Tuntuu että päässä räjähtää piakkoin. Sanat rupeaa katoilemaan päästäni-> kuvat käyttöön..

Valokuvaamassa käyty. En taaskaan hallinnut itseäni. Tuntui että juttuni meni yli.  Hävettää. Tuntuu taas että maailma kaatuu niskaan. Ahdistus puristaa keuhkojani kasaan. Aamun itku-ahdistus-paniikkikohtauksen jälkeen olo oli turta. En meinannut pysyä hereillä lainkaan. Se väsytti mieleni totaalisesti.  Tunnen itseni jälleen harhaksi. Tuntuu etten olekaan olemassa. Olen vain mielikuvitusta.  Jokin hullu on luonnut mielessään minut. Tämä tunne vie järjen. En taaskaan tunne jalkojani. Aivan kuin niitä ei olisi olemassakaan.  Koko kroppani tuntuu vieraalta.  Peilistä katsoo joku muu, se en vain voi olla minä, sen täytyy olla joku muu. Yritän nyt pitää itseni kasassa. En iskeä illuusiota pirstaleiksi. Nyt pitää vaan olla ja pitää itsensä kasassa. Tuntuu että päässä räjähtää vielä tänään.  Aamulla räjähti, joten voi hyvinkin räjähtää uudelleen. Pelkään pahoin että demonit ottavat vallan ja tuhoaa minut lopullisesti. Mutta haluanko annanko niiden ottaa minut valtaan ja tuhota kokonaan?

Revin eilen illalla toisesta kädestä tikit ja tänään toisesta.  Heti alkuun olo helpottui. Ja perään sitten särky lakkasi. Huh.. helvetin kipeät oli jo nuo tikit.  Olen taas ulkoapäin ihan peilityyni. Olen liian järkyttynyt näyttääkseni sisäistä kaaosta.  Demonit eivät ole hiljaa,  eivät todellakaan. Meteli alkaa käydä sietämättömäksi.  Tuntuu että tänään vielä räjähtää päässä. Tunnen kuinka järjen ääneni alkaa järkkymään. En ole enää itseni hallinnassa. Demonit ottaa valtaa. Ne on valmiina tuhoamaan.  Olenko valmis luovuttamaan vallan niille?

Psykologin käynnit aivan tuntuu turhilta. Emme ole samalla aaltopituudella.  Hän ei tunnu ymmärtävän mistä on kyse .. (Dissosiaatiohäiriöstäkö?)  Hän sanoo ettei halua tietää mitä mieleni demonit haluaa, haluaa tietää mitä minä itse tahdon.  Ymmärtääkö hän että demonit ovat osa minua? Eikö hän tiedä että tahtoni on ilmeisesti myös demonien tahto? Eikö hän ymmärrä ettei saa tietää minusta ilman demoneitani? Tänään kirpputorilla, ihmisten seassa pujotellessani ahdistus voimistui. Olisin halunnut vain juosta sieltä pois! Mä inhoan  ihmisiä, varsinkin lapsia. Mutta mä vain vihaan itseäni. Revin ihan justiinsa tikit kädestäni. Nuo 14 tikkiä joutaa helvettiin kädestäni..Tuo jatkuva särky, sitä en siedä. Se ei helpota oloani. Olen nyt menossa takaisin pk:lle. En haluaisi. En missään nimessä halua sinne. Mutten halua olla kotonakaan. En halua olla missään. Harhailen pimeässä mielessäni. Aina välillä jokin demoneita tulee sihisemään korvaani. "Kuole huora. Kuole pois .  Vain siten p

Tuntuu etten ole taaskaan elossa.  Leijun vaan ja olen olemassa.   En ole mitään muuta. Rukoilen mielessäni kuolemaa. Sattuu taas,  niin paljon. Suunnittelen että tappaisin itseni tässä lähiaikoina. Olen kyllästynyt elämään. Kissa kehrää vieressäni, mutta minä olin muualla. Kaukana todellisuudesta,  epätodellisuuden syövereissä. Palasin mielessäni takasin tähän hetkeen ja haluan itkeä. Pitäisi olla sitkeä ja kiduttaa itseään täällä elävien kirjoissa pitkäänkin. Mutta mitä kun joka aamu herää vain kuollakseen psyykkisesti uudelleen? En vain jaksa enää hengittää...