Hulluuden symbolit

Oon koko päivän miettinyt että kirjoitanko tänään vai en. No päätin kuitenkin kirjoittaa. Oli taas aamulla mukava herätä ahdisti sen verran pahasti että hengittäminen sattui ja tuntui kuin joku olisi iskenyt puukon kylkeen. Sitä tämä pitkään kestänyt ahdistus saa aikaan. Aamulla kun olin käynyt aamupalalla, olisin mennyt takaisin nukkumaan, mutten pystynyt. Viime ja toissa yön unet vaan pyörivät mielessä. Toissa yönä näin tosiaan sellaista unta jossa yritin itsemurhaa lääkkeillä. Viime yön unessa viiltelin, raavin ja purin itseäni. Eli ei hetken rauhaa, tää ahdistus tulee jo uniinkin. Toivon että voisin joskus kirjoittaa tänne jotakin positiivista, mutta sellaista ei ole nyt toviin tulossa. Tämän päivän oloa kuvavaava kappale on: Sana ft. Ane-1 Liekki sammuu " Oon voimaton, oon heikko, en jaksa enää, anna käsi, anna voima, anna usko elämään . Tää sattuu eikä apua näy missään, oon kahlittu, köydet käsissäni kiristää. En pysty livistää, oon vankina mun mieles...." "

Tänään taas saatu helvetimoiset itku-paniikki-kohtaukset. No onneksi pysyi omana tietona, olisi varmaan kestänyt kaksi kertaa kauemmin jos siinä joku olisi ollut. Sillä jos mulle ruvetaan sanomaan, ettei ole mitään hätää, koitappa rauhoittua ja kaikki on ihan ok, mä vaan rupean panikoimaan entistä enemmän kun en usko sitä. Mä en tiedä miksi, mutta aina jos mulle väitetään jotakin mulla menee pirun kauan ennen kun uskon, tai voi olla etten edes usko. Muuten tänään oon ollut ihan helisemässä näiden ajatuksieni kanssa. Kun mielessä pyörii taas tuo itsemurha ja sitten oon myös suunnitellut että jos rupeaisin taas valehtelemaan aikuisille? Kun mulle tulee tuosta puhumisesta kamalat syyllisyyden tunteet, kun en vaan saisi vaivata muita!  Mulla oli taas joku asia mikä mun piti kirjoittaa muttei sitten, katos taas mielestä. Tosi kiva kun soinut päässä jo pari päivää tuo Hanniball & Soppa & Pahat Viinit - Pahoinvointivaltio "Vielä ne kehtaa väittää, et kaikki on OK, Vielä ne ke

Aivot lyö tyhjää, en vaan tajua mistään mitään. Haluaisin vaan pyytää anteeksi kun olen olemassa. Jostain syystä mulla on kamala syylisyys siitä että olen olemassa. Mulla on vaan sellanen olo että oon turha, tulhaan vaan muiden aikaa ja olisi huomattavasti parempi jos mua ei olisi.. Joo, taas tällaista angst-paskaa multa, mutta tuskin hämmästytte, sitähän mä aina kirjoitan. Mulla oli jokin ajatus, jonka haluaisin kirjoittaa mutta näin se vaan katosi kuin tuhka tuuleen. Oon koko päivän tapellut itseni kanssa, että pystyn hymyilemään mutta nyt haluan vaan itkeä, ja mikä oudointa mä itkin tänään! Yleensä jos mulla on todella paha olla ja ahdistus tuntuu tappavan mut siihen paikkaan, en mä pysty itkemään vaikka kuinka yrittäisin. Nyttenkin käyn helvetinmoista taistelua että pysyn kasassa. Taas tämä tunne että haluaisin huutaa tän ahdistuksen pois, itkeä pois tän pahan olon ja nukkua vuoden yhteen putkeen. Oon taas niin vitun väsynyt. Mutta olenko mä fyysisesti vaiko henkisesti noin väsyn

Mä en tiedä mitä kirjoittaisin. Tää on harvinaista. Haluaisin vaan huutaa, kun puhelin vittuilee ihan täysillä, ahdistaa mm. Kaikki. Mä en valitettavasti oikein pysty kirjoittamaan kunnolla viikkoon kun "rakas" lumia 800:seni putosi ja näyttö särkyi. Nyt kirjoittelen zte bladella. Mutta veikkaan tietäväni ahdistuksen syyn, tai sen mikä tämän laukaisi. Eilinen. Kävimme syömässä ja elokuvissa. No istuin autoon, kun olimme lähdössä, ajatukset valtaa mieleni. "Ei, mä en jaksa, mä en pysty enkä mä halua lähtee!" No lähdin kuitenkin, sain kyllä tapella ihan helvetisti että jaksoin nauraa ja jutella muiden kanssa. Ja nyt varmaankin luullaan että se teki hyvää mulle, siis olla muiden kanssa, joo tuntu ihan vitun hyvältä herätä aamulla ja ruveta melkein itkemään kun ei vaan jaksaisi nousta ylös kun on niin loppuunpalanut olo. Mutta eipä kukapa näistä tietää, kun en puhu? Ja muutenkin mulla ei saa olla parempi olo, Se kostaa mulle heti, jos edes ajattelen positiivi

Toiset huokasee helpotuksesta kun on taas viikonloppu, ja sitten olen minä, joka meinasi saada taas paniikkikohtauksen kun tajusi viikonlopun alkavan. No koitan tässä kasata ajatuksia ja saada tiivistettyä tän päivän ajatukset. Kun en oikein jaksaisi kopioida tuota tekstiä päiväkirjastani, koska se on 6 ja ½ sivua pitkä, enkä uskoisi että sitä jaksettaisiin lukea. No asiaan, oon ajatellut ihan likaa tuota itsemurhaa. Ja mitä enemmän ajattelen, sen enemmän haluan itseni tappaa. Kirjoitin tuohon vihkoon, että miksi kaikki sanoo että on itsekästä tappaa itsensä? No on se itsekästä, mutta yhtä itsekästä on pakottaa toinen elämään, toisten takia,jos kerran mikään ei ole auttanut masennukseen tai ahdistukseen! Onko reilumpaa pistää vain lääkkeitä lisää ja lisää, että ihminen ei tappaisi itseään? Sitten vaan vannotetaan ettei tapa itseään ja annetaan olla. Mä oon sitä mieltä ettei tätä maailmaa lääkkeillä pelasteta! Joo, tiedän. Raskasta tekstiä jälleen. Mutta tästä on turha tulla mulle va

Numerohelvetti loppu jo nytten, ja tervetuloa takaisin itsetuhoiset ajatukset, olenkin jo kaivannut teitä! Tavallaan tarkoitin tuon vitsinä, mutta tavallaan en..? Koska kestän nuo itsetuhoiset ajatukset helpommalla. Tässä kun lueskelin eräältä foorumilta ketjua jossa itsemurhaa yrittäneet kirjoittivat. Tajusin että jos haluaa oikeasti tappaa itsensä, niin siinä kyllä onnistuu. Ja olen kyllä jo kauan tiennyt että jos/kun itseni tapan en mä vedä ranteita auki tai ota 7 grammaa Panadolia viinan kanssa, ei sillä henki lähde. Luin tuossa että parasetamolia pitäisi ottaa 20-25 grammaa jolloin se voi johtaa kuolemaan. Eli sitten kun tapan itseni, vedän vähintään tuon 25 grammaa panadolia ilman alkoholia koska alkoholi saattaa suojata maksaa vaurioilta. Kuulemma 10-15 grammaa aiheuttaa takuuvarmasti sen vakavan maksavaurion. En tiedä miksi tätä selitän, se vaan on tässä ollu mielessä. Tilanne on nyt sellainen että rupean miettimään että haluanko oikeasti kuolla? En viitsi yrittää, jos e

Tää päivä mennyt kaloreita miettiessä. Tein  ateriasuunnitelmat viikonlopulle ja arjelle. Mutta kummassakin maksimi kalorimäärä on 700. Tietenkin ihanteeni olisi pitää kalorit 600:ssa, mieluiten alle. Laskin tuossa että jos iltapala menee suunnitelmien mukaisesti, niin oon syönnyt tänään 592 kalorin verran. Eli ensimmäinen päivä, ja pääsin jo alle 600:n! Jotain positiivista! Mutta mä vaan mietin miksi en ole tuohonkaan tyytyväinen? Varmaan siksi koska tiedän että tää ei tule pitämään ja haluaisin jo luovuttaa laihduttamisen suhteen.. Herää varmaan kysymys että miksi sitten yritän laihduttaa, jos kerran haluaisin luovuttaa sen suhteen? -Vastaus on se että ajatus on pinttynyt minuun, en pysty päästämään siitä irti.  Ja sekin siksi etten harrasta liikuntaa. Mutta miksi en liiku? - No syitä on 2. 1.) En liiku koska sitten mut voidaan pakottaa syömään, koska enhän mä muka muuten jaksa.. 2.) Mulla ei ole minkäänlaista motivaatiota, liikkumiseen.. Mä en oikeastaan tiedä mitä muutakaa

Taas. Taas eilen illalla viilsin. Sen ikuisuudelta tuntuvan kohtauksen jälkeen käteen tuli lukuisia naarmuja ja kaksi vähän syvempää. En vaan ollut oikeassa mielentilassa. Tää päivä on mennyt jonkinlaisessa sumussa. Mua vaan rupesi taas kuvottamaan, inhottamaan tuo syöminen. Syön ihan liikaa. Vaikka mulle sanotaan että mun pitäisi syödä myös aamupala ja lounaaksi muutakin kuin salaattia. Niin en voi, pään sisältä tulee sellainen komento, etten uskalla..  Tänään ne pakkotivat mut syömään lounaalla lämmintä ruokaa, ei helvetti, mua oksetti seuraavaan ruokaan asti. Ja se syyllisyys mikä siitä seurasi, oli pahempi kuin tuo huono olo, olin poikennut suunnitelmastani, pään sisältä kuulu haukkuja " läski, et pysty edes suunnitelmista pitämään kiinni, oot säälittävä, mä en kohta enää pyytele, mä käsken tappamaan meidät !"   Mä oikeasti kohta enää hallitse meitä,tai no sitä. Se tekee mitä haluaa, mä oon vankina mun mielessä! Nyt se sanoo että huomenna ei syödä mitään. En uskalla

Wou, nyt tää ahdistus meni sitten yli. En vaan oo taaskaan saannut mitään sanottua tästä olosta. Kyllähän sitä on kyselty esim. Äiti soitti ja kysy että mitä kuuluu. Mä meinasin ruveta huutamaan ettei se sille kuulu. Sitten nuo ohjaajat kyselee millanen olo mulla on. Mä vaan kohautan hartioitani ja sanon etten tiedä. Vaikka tiedän varsin hyvin että kohtaus lähestyy.. Nyt onkin kohtaus päällä, en saa henkeä, naamaa pistelee, samoin käsiä, pelkään vaan että pyörryn tai että en pysty enää hallitsemaan itseäni. No oma vika, koska en kerro totuutta, pidän kaiken paskan sisälläni. Mutta kun en vaan halua olla taakkana, olisi vaan helpompi kun mua ei olisi.. Rupesimpa rauhoittumaan. Kaikki tunteet katosivat, nyt oon ihan turta.. Kestihän tuo itku-paniikki-helvetti  10minuuttia. Tuo oli lyhyin mikä mulla koskaan ollut. Pisin oli 3viikkoa sitten ja kesti 2tuntia+se helvetillinen tyhjyys 4tuntia..

Miksi mä vaiennan itseni? Tai miksi annan SEN vaientaa minut?  Halusin eilen sanoa tämän ahdistuksen ulos, itkeä pois tän pahan olon ja käpertyä viltin alle piiloon tätä ahdistavaa todellisuutta mihin olen antanut Sen itseni ajaa. Tässä tapauksessa "Se" on ääni pääni sisällä. Tai en tiedä voiko sitä sanoa ääneksi, miksipä muuksikaan? Se komentelee,haukkuu ja alistaa mut totaalisesti, ei mulla ole sanavaltaa sitä vastaan. Eilen illalla, se vaan tiuski "miksi kapinoit minua vastaan? Miksi annat pois kaiken millä voit itseäsi satuttaa? Etkö tajua että pääsisimme huomattavasti helpommalla jos vain tottelisit minua!? Vain siten pääsemme hengestämme! Katso vaikka peiliin, oot ihan hirveän näköinen, pahemmaksi vain muutut!" No tietenkin menin peilin eteen ja katsoin itseäni. Sieltä katsoi joku, en tiedä oliko se edes ihminen, jota en ollut ikinä nähdyt. Sen silmät, olivat tyhjät, ei minkäänlaista elon merkkiä. Ajattelin että ei tuo en voi olla minä! Mutta kukapa muukaa

Viikonloppu, tarkkoja jos ollaan lauantai. Ei, ei ole tää viikonloppu pelastus, pikemminkin kirous. Suunnittelen tässä seuraavaa viiltoa. Käsivarteen, sääreen vaiko vatsaan? Mutta millä? Onhan sitä kaikella saatu haavoja aikaan. Mielipiteitä on monia, mutta mun viiltelyyn soveltuu parhaiten mattopuukko, sheiverin- ja terottimenterät. Pahimmat haavat sain aikaan terottimenterällä ja sheiverinterällä. Terottimenterällä sain ranteeseen 9 tikkiä ja sheiverinterällä haava joka oli noin 1 millin päässä luusta.. Mattopuukko on liian massiivinen mulle mutta käytän sitäkin tarpeen vaatiessa. Mutta mua rupee masentaan ku en saa aikaan liikkua, haluaisin maata viltin alla, piilossa tältä pahalta ololta. Piilossa itseltäni. Nyttenkin me ollaan salilla, lähdössä kylläkin, mutten saanut aikaan mitään, tuskinpa kukaan saisi tälläsella ahdistuksella. Pahimmalta tuntuu kun joutuu nauramaan eikä pysty hallitsemaan itseään. Voisin istua loppu illan yksin, yrittää vaan kestää tätä ahdistusta. Mä en vaan

Olo on taas jotenkin epätodellinen. Tunteet on ihan sekaisin ja pää on jonkin asteisesti jumissa, mutta pystyn kumminkin kirjoittamaan. Olen pettynyt itseeni, monestakin syystä. Haluaisin itkeä ja huutaa. Mutten vaan pysty. Enkä myöskään pysty näyttämään sitä jos olen vihainen. Muutenkin tuo toiselle vihoittelu on minulle aika vierasta, pidän ne visusti omana tietona. Vaikka tavallaan haaveilen siitä että osaisin olla vihainen. Muutekin kuin ahdistuspäissäni. Silloin kun ahdistus käy sietämättömäksi, mä oon tosi ärsyyntynyt, suoraan sanottuna vittumainen. Toinen asia mihin oon pettynyt on se että olen liian pahasti ajatusten ja tunteiden vietävissä.  Ja tuon komentelevan äänen päässäni, se puhuu mulle kokoajan kylmään sävyyn ja alistaa mua. Mulla itselläni ei ole sana valtaa. Varmaan ajattelet että  "kyllähän sulla täytyy olla sana valtaa, se on kumminkin sun keho, et varmaan vaan yritä tarpeeksi.." Mutta kun uskaltaisi kapinoida sitä vastaan, se tuntuu jo elävältä, kuin s

Moikka, Nyt sain aikaan aloittaa tämän blogin. Tänään on taas ollut aika ahdistava päivä. Jos joku joka on minut tänää nähnyt, kehtaakin väittää että ei usko, niin olen onnistunut tehtävässäni, eli näyttelemisessä. Jos totta puhun, niin mietin kokoajan millä voisin viiltää. Ja sitten tulisi lähtö, täältä perhekodista siis. Olen ollut täällä kohta 4kuukautta ja siinä ajassa mut on tikattu 2 kertaa. Ensimmäisellä kerralla olin viiltänyt "oikean ranteeni auki" terottimen terällä ja toisella kerralla viilsin sääreeni haavan joka oli parin millin päässä luusta.  Ihme ja kumma en oppinut kummastakaan. Haluan vaan mennä syvemmälle ja syvemmälle,haluan vaan todistaa että viiltelen enkä "vain" naarmuttele.. Kaikki tämä koska sen sairaanhoitajan sanat soivat päässäni "Oletkos naarmutellut milloin viimeksi?" Mutta omalla kieroutuneella tavallani joudun tunnustamaan että nautin viiltelystäni, se on vaan tavallaan niin kaunista kun veri valuu ja se kun tuntee v