Hulluuden symbolit

Mä luovutan. Mulle riittää tää elämä. Lenkillä olin valmis hyppäämään auton eteen. En mä tuu oppimaan enää elämään. Olen toivoton tapaus. Mikään ei tapa tätä pahaa sisältäni tai näitä ääniä päästäni. Huudan pääni sisällä että : Tappakaa mut! Mä en jaksa enää teitä! Saan niiltä vastauksen: Hyvä, alat ymmärtää pikkuhiljaa. Tapamme sinut mahdollisimman pian. Haluan viiltää. Oikein, oikein syvälle, Luuhun asti.. Helvetti soikoon kuinka haluankaan viiltää...

Vaikka rakas koirani on täällä perhekodilla, olo on silti aikas heikko. Vaikka kuinka yrittäisin keskittyä koiraani, niin ei, ei onnistu. Suunnittelen vaan kuinka tappaisin itseni. Ehkä tää elämä ei vaan ole mua varten. Mutta silti mielessäni pyörii, että haluanko kuolemaa oikeasti? Onko nämä ajatukset vaan pinttynyt muhun? Mutta kun tuntuu ettei musta ole elämään? Mutta onko musta edes kuolemaan...? Ahdistus alkaa taas muistuttelemaan olemassa olostaan. Ehkä koirani ottaminen tänne perhekodille ei ollutkaan hyvä ajatus.. Tuntuu että pää leviää, hetkellä millä hyvänsä. Ja jos se leviää niin hyvin suurella todennäköisyydellä viillän tai raavin.. Mikään ei tunnu miltään muulta kuin pahalta, saisinko kuolla pois?

Olo on taas jotenkin sekava. Huomisesta tulee raskas päivä. Ensiksi on soveltuvuuskokeet, sitten psykologin aika ja sen jälkeen vielä sossupalaveri. Pääni on jo leviämis-pisteessä. Tuntuu etten jaksaisi edes hengittää. Mutta miten sitten huomenna? Jos  en nytkään jaksaisi hengittää? Ahdistus nostaa taas kätensä kaulalleni. Muistuttaa olemassa olostaan. Oon vaan ihan helvetin väsynyt. Enkä jaksaisi enää.  Äänet päässäni käskevät tappaa itsensä. Ajatukset pyörii edelleen tekotavan ympärillä. Pääni alkaa taas lähestymään räjähtämispistettä. Yritän rauhoitella itseäni. Ei, nyt pitää olla rauhassa, ei me ei saada raapia taikka viiltää. Meni jo. Vanhat haavat auki taas.. Jokin on taas täällä huoneessa. Se istuu mun selän takana. Tunnen sen. Se vain tuijottaa mua. Se kuiskaa korvaani : V I I L L Ä tai R A A V I....

Mä katoan taas omaan maailmaan. Jokin tartuu nilkkaani ja painaa sitä maata kohti. Kun katson nilkkaani en näe mitään mikä painaisi sitä maahan. Oma universumini mukamas parempi paikka. Siellä ollessani esineet liikkuu ja näen kaiken sumeana. Olo tuntuu lähevän helvettiä. Kaaosta. Patoan kaikki negatiiviset tunteet sisääni. Älä näytä totuutta! Kuuluu pääni sisältä.  Halu viiltää kasvaa. Halu raapia on jo pilvissä. Tuntuu kuin hukkuisin ajatuksiini. En meinaa pystyä hengittämään kun ajatuksia ja ääniä tulvii mielestäni. Äänet käskee tappaa itsensä. Ajatukset pyörii tekotavan ympärillä. Mä luovutin jo elämän suhteen. Osastolla hoitaja kysyi että olenko itsetuhoinen. En vastannut, koska en saa valehdella enkä halunut kertoa totuutta että olenhan minä, mietin itseni tappamista kokoajan. Sillä en olisi päässyt pois sen vuoksi. Kuka sanoi että askel painaa jo? Olen kevyt kuin sudenkorento. En ole kevyt kuin sudenkorento. Ja askeleetkin painavat jo. Sillä koko maailma roikkuu harteillan

Mä en halua luottaa enää kehenkään. Haluan olla yksin ja miettiä kuolemaa. Voisinpa tappaa itseni tähän paikkaan..  Vihaan ihmisiä. He vaan pilaavat aikeemme. Mun epäilykset alkaa taas nousta pilviin. Epäilen ihmisiä, joku varmasti aikoo tappaa mut. Täällä huoneessa on varmasti kamerat. Mun puhelinta varmasti kuunnellaan ja läppärini on varmasti hakkeroitu. Siis olen aivan varma näistä. Musta tuntuu että oon turha. Tuhlaan vaan ihmisten aikaa. Ja mä päätin etten enää tuhlaa muiden aikaa ja täten vaikenen kuin muuri. Tähän blogiin tulen kyllä jatkossakin purkamaan tätä oloani. 

Ristiriitainen olo.  Haluanko kuolla vai  yrittää uudelleen oppia elämään? Demonit päässäni huutaa kuinka Me halutaan kuolla ja käskevät tilaisuuden tullen tappaa itsensä. Vaikka pääsin pois osastolta, ja mun pitäisi olla iloinen että pääsin sieltä pois, mutta mä en ole. Mua ahdistaa ja on ahdistanut koko ajan. Mua ahdistaa elää. Mua ei ahdista kuolla. Me  halutaan kuolla.  Viimeisen kuukauden ajan oon miettinyt vain kuolemaa ja itsemurhaa. Mun ja näiden demonien välillä on kahleet. Ja itsemurha katkaisee nämä kahleet. Mä oon oikeasti yksin, mutta musta tuntuu että joku on täällä huoneessa mun kanssa. Mä en näe ketään mutta jokin/joku istuu mun takana, mä tunnen sen. Se koskee mua olkapäähän. Se hengittää mun niskaan. Mikä sinä olet? En saa vastausta...

Sekava olo. Demonini nukkuvat. Kaikki sikeässä unessa, paitsi yksi,  Kahdeksas. Kahdeksas huutaa ja haukkuu. Mun pitäsi olla jo kuollut, Ja se on vihainen. En ole perhekodilla vaan osastolla, ollut kohta viikon. Se vihaa mua, haluaa mut hautaan. Kahdeksas on yrittää vällillä puolustaa mua muilta demoneiltani. Mutta liittoutuu sitten taas muiden Demonieni kanssa. Mä välillä yritän pyytää Kahdeksatta apuun kun on oikein paha hetki. Nykyään se vaan tuhahtaa ja alkaa haukkumaan. Se on ollut mun "kaveri". Tämä on kuin sota jota en tule voittamaan.

Jokin koputtaa pääni sisällä ja sanoi  lempeästi "hellouu" Havahduin että itkin. Se pyysi mua lopettamaan.  Se ei ollut mulle vihainen. Se yritti ymmärtää. En enää ole varma kuka olen. Tiedän olevani "Neonkettu" (En halua kertoa oikeaa nimeäni.) mutta epäilen jo sitäkin. Leijun omassa universumissani. Kadotan välillä yhteyden tähän maailmaan.  Se on vaan turvallisempaa. Leijun vaan epätodellisuudessa. Ahdistus romahti päälleni. Itkisin jos muita ei olisi läsnä. Pelkään sitä hetkeä kun jään yksin.  Sillä kun jään yksin osani joita kutsun demoneiksi nostavat päänsä ja kuulen ne paljon selkeämmin. Ne metelöi kokoajan, en saa hetken rauhaa.

Pari päivää mennyt usvapeiton takana. Se on pelottavaa mitä hymy voi peittää taakseen. Jokin demoneistani on hallinnut. Olen huutanut pääni sisällä ja käskenyt antaa mun olla. Mutta ei, näyttelijä on ollut ja on edelleen läsnä. Mutta nyt, Tuntuu kuin olisin kadottanut kaiken. Elämäni, Tunteeni, Ajantajun. Kuolema pitää sieluni portilla vahtia. Mieleni yrittää tappaa kehoni. Jotenkin tuntuu että kaikki on vaan harhaa. Matka jatkuu kohti pohjaa. Kulissit kaatuu, maailmani romahtaa. Huuto pääni sisällä voimistuu. 'Me halutaan kuolla! ' Voisinpa huutaa, herran jumala kun haluan huutaa tämän pahan sisältäni. Mutta minä en huuda, vaikenen kuin muuri.

Älkää jättäkö mua yksin. Kun pahuus on irti, mä voin tehdä mitä vaan. Tai Ne pistää  mut tekemään mitä haluavat. Tämä tuntuu painajaiselta, josta ei voi herätä. Kaikki on kuin unta, painajaista, yhtä epätodellisen tuntoista. Kaikki on kuin hämärän, tai no usvan, peitossa. Olo ei ole tyhjä, olisimpa autio sisältä. Tahdon kuolla. Olen ihan sairaan väsynyt.

Olo on kuin junan alle jääneellä. Otsa on verillä, tuli vähän paniikin omaisen kohtauksen seurauksena raavittua sitä. Mietin pakonomaisesti miten saan itseni tällä sekuntilla hengiltä. Muutama ajatus on, mutta toimiiko ne? Sitä en voi mennä takaamaan. Hakkaan päätäni seinään. Seinään jää verta noista raapimisjäljistä. Tarvittava lääke ei auttanut.  Tää on päässyt jo liian pahaksi. Mä haluan pois.

Vaan 4tikkiä maanantailta. Siis vain 4, säälittävä minä. Hirteen joutaisin. Mietin vain kuolemaa. Halu kuolla kasvaa päivä päivältä.  Tämä viikko on ollut täydellinen helvetti. Sain neljä tikkiä ja antibioottikuurin. Demonit mekastavat päässäni. Hokevat kuinka surkea olen. Ja kuinka minun pitäisi kuolla. Vittu, mä en jaksa tätä enempää.  Olo on täydellinen kaaos. Kuolema-aiheinen kaaos. Kaikki on palannut lähtöruutuun. Lähes kaikki demonit/osat/persoonat, millä nimellä haluaa nyt puhua niistä, tahtovat tappaa minut. Viides kielsi avaamasta mielessäni olevan tyrmän ovea. "Älä avaa ovea, älä  edes raota, pidä pahuus kytkettynä. Ja sinä jos joku tietää mitä se pahuus on." Mutta minä avasin tyrmän oven, ja päästin pahuuden vapaaksi. Pahuus on irti. Todisteena haavat käsissä ja naarmut otsassa. Keuhkot tuntuu olevan rei'itetyt. Tuntuu kuin en saisi happea. Voisin hakea tarvittavan lääkkeen. Mutten saa aikaan. Haluan huutaa. Itkeä. Kiljua. Tappaa itseni.