Universumin suojissa?

Mä katoan taas omaan maailmaan. Jokin tartuu nilkkaani ja painaa sitä maata kohti. Kun katson nilkkaani en näe mitään mikä painaisi sitä maahan. Oma universumini mukamas parempi paikka. Siellä ollessani esineet liikkuu ja näen kaiken sumeana.

Olo tuntuu lähevän helvettiä. Kaaosta. Patoan kaikki negatiiviset tunteet sisääni. Älä näytä totuutta! Kuuluu pääni sisältä.  Halu viiltää kasvaa. Halu raapia on jo pilvissä.

Tuntuu kuin hukkuisin ajatuksiini. En meinaa pystyä hengittämään kun ajatuksia ja ääniä tulvii mielestäni. Äänet käskee tappaa itsensä. Ajatukset pyörii tekotavan ympärillä. Mä luovutin jo elämän suhteen.

Osastolla hoitaja kysyi että olenko itsetuhoinen. En vastannut, koska en saa valehdella enkä halunut kertoa totuutta että olenhan minä, mietin itseni tappamista kokoajan. Sillä en olisi päässyt pois sen vuoksi.

Kuka sanoi että askel painaa jo? Olen kevyt kuin sudenkorento.
En ole kevyt kuin sudenkorento. Ja askeleetkin painavat jo. Sillä koko maailma roikkuu harteillani. Tai ainakin siltä tuntuu.

Pelkään että menetän hallinnan itseeni. Että mieleni Demonit ottavat valtaansa. Ja tappavat meidät. Se olisi tämän tarinan loppu. Ja kaikissa tarinoissa ei ole onnellista loppua.