Hulluuden symbolit

He uhkailivat ja painoivat maanalle. Ahdistivat nurkkaan. Kiristivät otteitaan. Väittivät että kukaan ei ole mua vastaan, eträ pelaamme samaan maaliin. Mä itkin, ja itkin. Mun suunnitelmat murskattiin. Mutta mä nousin. Lopetin itkemisen ja syöksyin taistoon. Minähän en luovuta. Minä en ole niin heikko kuin luulevat. En ollut seuraavana hetkenä istumassa vessan lattialla viiltämässä. Se ei käynyt edes mielessä. Sillä sitähän lääkäri odotti. Mua ei lannisteta niin helpolla. Ja päivää myöhemmin laitoin poliklinikan hoitajalle viestin ja kerroin että en enää aio tulla polikäynneille, sillä luottamukseni rippeet vietiin palaverissa. Ja nyt, 3 päivää myöhemmin, mä olen oma itseni. He eivät murskanneet mua. Yllättyvät varmaan. Mutta mä vaikenen tämän alueen psykiatrian puolelle. Siirrän hoidon Seinäjoelle koska mä en luota enää kehenkään psyk.puolen hoitajaan taikka lääkäriin. Heillä ei ole mitään merkitystä mulle. Mä olen vahvempi kuin he luulevat. Mä haistatan pitkät hoitavalle taholle ja

Kyyneleet nousee väkisinkin silmiini. Miksi te yritätte pitää mua täällä? Ne sanat sattuu niin paljon. Miksen saa mennä ja elää? Teidän kannalta, valitettavasti mä lähden. Ei auta mikään tähän päätökseen. Mä haluan vain elää omaa elämääni. Enkä jumiutua muiden takia johonkin kuntoutuskotiin. Mä haluan mennä ja kokea. Paha olo vain seuraa. Ei se musta irrota, mä tiedän sen. Se on kääriytynyt minuun. Peittää jo silmäni, sumentaen katseeni. Mutta mun on vaan opittava sietämään sitä. Miksi mä en ole jäämässä tänne? Koen olevani vain tiellä, riesana. Ja jos menisin juttelemaan ohjaajille, ajatus siitä että joku muu on huonossa kunnossa ja tarvitsee huomiota, raastaa mua, enhän mä osaa enää edes puhua näistä asioista. Mä en tarvitse sitä huomiota niin paljoa. Mun pitää seistä omilla jaloillani, pärjätä yksin. Ja jos en pärjää, mun on pistettävä itseni pärjäämään. Loppujen lopuksi, olen yksin aina. Kukapa musta välittäisi?

Tämä on pelkkää soutamista ja huopaamista. Mä en pysty asettumaan. Anteeksi mutta mä olen liian trigger-herkkä. Muut psyykkisesti sairaat asukkaat triggeröi mua. Mun on pakko suojella itseäni ja lähteä. Anteeksi. Mä koen itseni niin epäonnistuneeksi. Mitä tämä elämä olisi jos kuntoutuisin? Ehkä helpompaa. Mutta ei, mä olen kuitenkin liian trigger-herkkä muiden ahdistukselle. Se tarttuu muhun. Mä en voi jäädä tänne. Mun on pakko lähteä, sillä pelkään että muut triggeröityy mun olosta. Mä tiedän mitä mä haluan. Mä olen päättänyt elää omaa elämääni, ja katkaista välit lähes kaikkiin menneisyydestä muistuttaviin henkilöihin. Mä muutan pois kuntoutuskodista, tää ei ole mun paikka. Sairaus tarttuu, ja täällä tulen vain hullummaksi kuin mitä jo olen. Mun pitää suojella itseäni.

Vastustuskyky on kadonnut. Maksa tulehtunut. Lääkäri valitti syömisistäni. Luuleeko se että mua kiinnostaa? Mielummin kärsin kuin päästän itseni lihomaan grammaakaan.

Meikit pitkin kasvoja. Ahdistus pilvissä. Jouduin eilen takaisin osastolle. Kävin päivystyksessä näyttämässä tulehtunutta haavaa, sain antibioottikuurin ja lähdin. Jäin istumaan sairaalan pihalle, miettimään elämääni ja siinä samassa se hyökkäsi mustan hyökyaallon lailla päälle. Paniikki. Istuin ja hyperventiloin tupakkapaikalla. Jotenkin sain aikaan lähteä takaisin päivystykseen. Hoitaja soitti heti päivystävälle psykiatriselle sairaanhoitajalle. Ja tämä sairaanhoitaja jutteli kanssani huimat 5 minuuttia ennen kuin kutsui psykiatrin. Ehdin sanoa etten kertonut aamulla kuinka itsetuhoinen olen. Ja täällä sitä nyt ollaan, lukkojen takana, toivoen että pääsisin pois ja pian. En ole tehnyt mitään muuta kuin nukkunut tänään. Tänä aamuna hoitaja kysyi että onko mulle puhkeemassa anoreksia. Sanoin että on jo puhjennut. Syöminen on ihan kamalaa tai niin kuin sanon, ruoka on ok, kunhan sitä ei tarvitse syödä. Syyllinen olo, kun en ole tänään saanut mitään aikaiseksi. Enkä ole fyysisesti kun

Maailman pitäisi olla värikäs, muutakin kuin vain mustaa. Mutta kun en näe edes harmaan eri sävyjä. Kaikki on tasaista mustaa. Mieleni synkistyy päivä päivältä. Ei valoa enää missään. Kuolema lopettaa tuskan. Elämä on vain kidutusta. Eilen alkuyöstä ambulanssilla päivystykseen, käteni tikattiin taas kerran.. Yö osastolla ja nyt olen taas kuntoutuskodissa. Järkeni sanoi että mun olisi pitänyt jäädä sinne lääkärin koekaniiniksi. Silti puhuin itseni pois. En halunnut että mut pumpataan täyteen lääkkeitä. Olen saanut traumoja lääkekokeiluista. Mutta eihän tämä näinkään voi loputtomiin jatkua..? Masennuslääkkeet eivät auta. Ja sen kyllä huomaa näistä jatkuvista valitusvirsistä. Jos mulla olisi hyvä olla, miltähän se tuntuisi? Uskallanko hypätä tuntemattomalle maalle ja kokeilla? Ei, mulla ei ole syytä siihen. Toiset taistelevat siitä että saavat elää seuraavanakin päivänä. Minä luopuisin taaskin tästä elämästä samantien. Lentäisin luokse enkeleiden ja miettisin että miksi sinnittelin lii