1.5.2018

Maailman pitäisi olla värikäs, muutakin kuin vain mustaa. Mutta kun en näe edes harmaan eri sävyjä. Kaikki on tasaista mustaa. Mieleni synkistyy päivä päivältä. Ei valoa enää missään. Kuolema lopettaa tuskan. Elämä on vain kidutusta.

Eilen alkuyöstä ambulanssilla päivystykseen, käteni tikattiin taas kerran.. Yö osastolla ja nyt olen taas kuntoutuskodissa. Järkeni sanoi että mun olisi pitänyt jäädä sinne lääkärin koekaniiniksi. Silti puhuin itseni pois. En halunnut että mut pumpataan täyteen lääkkeitä. Olen saanut traumoja lääkekokeiluista. Mutta eihän tämä näinkään voi loputtomiin jatkua..?
Masennuslääkkeet eivät auta. Ja sen kyllä huomaa näistä jatkuvista valitusvirsistä. Jos mulla olisi hyvä olla, miltähän se tuntuisi? Uskallanko hypätä tuntemattomalle maalle ja kokeilla? Ei, mulla ei ole syytä siihen.

Toiset taistelevat siitä että saavat elää seuraavanakin päivänä. Minä luopuisin taaskin tästä elämästä samantien. Lentäisin luokse enkeleiden ja miettisin että miksi sinnittelin liian kauan. Sanana kuolema on niin kaunis.

Taidan olla energiajuomien suurkuluttaja tällähetkellä. Olen juonut tänään kolme 0,5L energiajuomaa.. Miksiköhän? Viimeyönä nukuin huiman tunnin. Istun nuokkuen sängyn reunalla, toivoen että kofeiini alkaisi vaikuttamaan. Mutta turhaan. Tiedän että joudun avaamaan neljännen kofeiinilitkun.
Tämä on jo sen tasoista väsymystä ettei enää kofeiini tai uni auta. Kuolema kuittaa tämän väsymyksen.

Mielenkiinto elämää kohtaan on pyöreä nolla, ellei jopa pakkasen puolella. Mutta silti puhuin itseni pois ainoasta paikasta jossa olisin ollut turvassa. Mä ehkä pelkään sitä turvallisuudentunnetta?