Hulluuden symbolit

Mä vaan leijun, leijun korkealla dissosiaation pilvilinnassa. Shhh... älä romauta linnaani! Vihollinen, jota todellisuudeksi kutsutaan, piirittää meitä. Yrittäen romauttaa meidät alas. Ei tule onnistumaan, olemme vahvoilla ! "Miten toinen ihminen voi, niin voimakkaasti sut kuiluun mukanaan vetää? Sä vaan vapaana yrität lentää, mutta kuiluun vajoat köytettynä, siivet katkaistuna. Yrität kaikin voimin köydet vain avata. " Mä en tunne ketään, en ketään joka vaikuttaa muhun näin voimakkasti. Tämä ihminen on kaverini. Hän kaataa kaiken paskan mun niskaan, saa mut huolesta kipeäksi tempauksillaan, itkee mulle pahan olonsa, antamatta mun sanoa omastani mitään. Mä olen se jolle kaikki puretaan.  Tämän kaverin vuoksi oma oloni on pohja mudissa. Mä muutan huomenna, ja kaverini painoi mut alas. Ihan niinkuin mulla ei olisi stressiä muuton takia. Mä rupean taas pelkäämään, mitä jos en pärjää? Mitä jos alan taas viiltelemään? Mitä jos mä pilaan toisenkin mahdollisuuden...? Positiivinen a

Mitä mä kirjottaisin..? Muutto lähestyy, hiljaisuus päässä valtaa. Kukaan ei puhu. Kaikki ovat hiljaa. Omille ajatuksille on vihdoinkin tilaa. Mietin sitä, kun pääsen vihdoinkin omaan asuntoon, kun saan haettua kissat kotiini. Kun saan olla vihdoinkin omillani.  Oli jotenkin ihanaa käydä pyöräilemässä kun ei tarvinnut miettiä matkaa, miettiä kaloreita. Sai vain pyöräillä. Vaikkakin persoona vaihtui kesken lenkin. Muutuin 4-vuotiaaksi Pikkuiseksi. Hän oli iloinen kun osasi avustuksellani pyöräillä "isojen tyttöjen pyörällä". Dissosiaation maailmassa olen mennyt, taas pari päivää. Jalat ei ole osunut lattiaan  useampaan päivään, kuulen vain kuinka jalkani osuvat maahan, mutten tunne sitä.  Vaikka olo on ollut hyvä, mä en ole tässä maailmassa. Mä leijailen omassa maailmassani. Ehkä mä pian palaan todellisuuteen. 

Kaikessa hiljaisuudessa, mä odotan. Mä odotan tietoa.  Mä odotan tiedonjanoisena. Huomenna tai keskiviikkona, saan tiedon tukiasunnoista. Jos menee ensi kuun puolen välin puolelle, mä otan oman vuokra-asunnon.  Katson hiljaa luontoa. Luonto valmistautuu kuolemaan. Kuolemaan herätäkseen uudelleen. Mä vaan mietin, onko mulle käynyt samoin? Olen kuollut montakertaa kun kaikki muu on alkanut elää ja herännyt monta kertaa kun kaikki muu on kuollut? Sillä nyt musta tuntuu että mä elän. Aivan kuin olisin noussut kuolleista. Nyt mulla on sellainen tunne, mä kyllä selviän. Mä voitan tän taistelun!  Mä en muista milloin olisin ollut oikeasti iloinen! Milloin mulla olisi ollut näin mahtava olo! Mulle on tulossa kaksi kissaa, kunhan vain saan sen asunnon, haen kaksi kollikissaa. Niiden nimeksi tulee Feliz ja Vida. 

Mä kävelen kaupungilla lähes tunteettomana. Yhtäkkiä mulle tulee voimakas ahdistus ja tunne että mut olisi hylätty. Kysymys herää, kuka mut on hylännyt? Ei kukaan.  Näen kaverini ja sovimme että menen hänen luokseen lauantaina yöksi, mitäköhän teemme? Juomme tietenkin! Humalassa huolet haihtuu, niin hetkeksi.  Kotiin päästyäni syöksyn vessaan oksentamaan. Ahdistus on saatava hallintaan. Kyyneleet nousee silmiini. Mä en kestä enää. Mä leikin liian vahvaa. Liian pitkään. Romahdus on lähellä. Lähden isäni luokse käymään, haluan muuta ajateltavaa.  Mainitsen äitipuolelleni että olen alkanut oksentelemaan. Hän käskee kertoa äidilleni, lupaan vaikken sitä aio tehdä.  Kuka sillä tiedolla mitään tekee?  Kotiin tultuani kerron äidilleni että menen kaverin luokse yöksi ja että aiomme juoda. Saan valitukset siitä että olen kohta koukussa viinaan. Olen jo.  Kotona kyyneleet kohoaa silmiini. Mä en vaan jaksaisi. Mä lennän mielessäni, kauas pois. Mä en palaa enää koskaan. Mä haluan pois, en vain tie

"Mä vihaan tätä paikkaa. Mä vihaan sitä että vihaan tätä paikkaa. Mä vihaan elää. Mä vihaan kuolla. Mä vihaan sitä että vihaan.  Mä vihaan sitä että olen elossa.  Mä vihaan kaikkea.  Mua ahdistaa se että vihaan. Mä kaipaan vapautta.  Mä kaipaan "normaalia" elämää. Mä kaipaan entistä itseäni." Mä katson ihmisiä ympärilläni,  ovatko he totta? Mistä voin olla varma?  Mä haluan äkkiä pois täältä! Mun on vaan päästävä vapaaksi, saatava lentää, olla kuin lintu, OLLA VAPAA!  Yritän selvitä päivästä toiseen. Mä vaan odotan, odotan vain vastausta,  milloin pääsen pois.  Hiljaisuus vallitsee mieltäni.  Ei ajatuksen ajatusta, ei sanan sanaa. Täysi hiljaisuus.  Laitoin kyselyä asunnosta Seinäjoella. Toivottavasti saisin sen. Mä en enää kestä! Saanko unelmoida, että olen vapaa? 

Odotin tätä päivää. Turhaan. En saanut tukiasunnosta tietoa. Mä muutan omaan asuntoon sitten. Kyselyä oon laittanut kahdesta asunnosta. Mä lähden pian. Mä en enää tätä paikkaa kauaa katsele!  Haistakaa koko kuntoutuskoti vittu! Me häivytään!  -Puolustaja

Saanko mä vaan huutaa? Mua ahdistaa niin saatanasti. Mä haluan vaan itkeä ahdistukseni pois. Mä odotan, vain hiirenhiljaa odotan, huomenna selviää tukiasuntojen tilanne. Mä haluan pian pois täältä. Jos menee vielä kuukausi, Mä otan oman vuokra-asunnon. Mä en enää odottele!  Maisemat vilisee auton ikkunan ohi. Pimeys laskeutuu, katuvalot leikkaa pimeyttä. Syksy on hiljaa vaihtumassa talveen. Luonto kuolee. Valmistuu kylmään ja pitkään talveen, herätäkseen taas eloon.  Mulle käy päinvastoin. Mä alan herätä eloon kun kaikki muu kuolee. Mieleni kuolee kun kaikki muu alkaa elää. Olen hiirenhiljaa, en huuda että elän. Hiljaa elän omassa maailmassani. Täällä on hyvä. 

"On pakko liikkua, pakko laihtua." Kaikuu lause päässäni, 13,3 kilometrin lenkki ei riitä! Pakko liikkua lisää, mutta miten liikun lisää, ilman että se herättää epäilyksiä?  Luonto kuolee, miksen kuole sen mukana? Siksi koska, mä herään eloon kun kaikki muu kuolee. 

Haluan oksentaa. Oon syönyt liikaa. Mä en voi. Mä haluan päästä täältä pois.  Eiliseen mahtui ahdistusta ja hauskuutta. Kävin katsomassa kaveria osastolla. Oli inhottavaa nähdä kaveri niin huonossa kunnossa, mutta ei mua se kaveri ahdistanut. Vaan se paikka. Olin toisen kaverin kanssa pelaamassa biljardia ja juotiinhan me tietenkin. Lievä krapula päällä.  Mä en koske taaskaan mihinkään, mä leijun, mä leijun niin korkealla, katon rajassa, näen kehoni sieltä. Olen irrallaan kehosta. Tää tuntuu helpottavalta. Ei tarvitse tehdä mitään tietoisesti. Saa vain olla. Ei tarvitse edes ajatella. Tätä tekstiäkään en ajattele, kirjoitan vain sanoja peräkkäin.  Hiljaa, ollaan aivan hiljaa, älä riko mielesi hiljaisuutta. Kuuluu hento kuiskaus, aivan hiljainen. Me ollaan nyt hiljaa. Shhh... 

Siinä mä istun, kyyneleet silmissäni kiroten itseäni.  Taas tää alkaa. Oksentelu.  Oksennan kaiken ulos, olo on sen jälkeen parempi vaikka häpeä piinaa. Mua hävettää, sorruin tähän taas. Mutta mä haluan vaan laihtua lisää. Paino tippunut 25kg, 3 kuukaudessa.  "Pitää olla syömättä, tai syödä tosi vähän. Tai ainakaan tiettyihin ruokiin ei kosketa. Liikunta on pakollista, vaikken siitä tykkää niin paljoa. Liikkua pitää paljon, painan liikaa. Pitää saada paino alipainon puolelle." Tuo ajatus virta vie mukanaan, nyt mennään lujaa kuilun pohjaa kohti. Mutta, shhh.. tästä ei puhuta. Kaikki on hyvin, mun pitää vaan jaksaa hymyillä!