Hulluuden symbolit

Olen viimeaikoina miettinyt että millainen olisin jos en olisi ikinä sairastunut?  Enkä enää oikeastaan edes tiedä "osaisinko" elää ilman sairautta? Olen tottunut siihen ajatukseen että olen sairas.  En edes uskalla ajatella mitä elämä olisi ilman näitä osia. Ne ovat olleet kanssani jo yli 6 vuotta. Mitä tämä elämä olisi jos ne ei puolustaisi minua? Ja mitä elämä olisi jos ne ei tuhoaisi minua?  Mitä elämä olisi jos en tiukan paikan tullen pystyisi pakenemaan omaan maailmaani? Onkohan enää edes mahdollisuutta parantua? Ja onkohan mulla enää edes toivoa päästä elämään ns. Normaalia elämää?  Harhat vaan hyppii silmille. Yksi seisoo taas suoraan edessäni, toinen oikealla puolellani ja vasemmalla. Mietin että uskallanko kohta enää mennä ulos. Aina kun menen tupakalle, Krista seisoo huoneeni ikkunassa ja joku seisoo metsän reunassa. Osat vauhkoaa. Pitäisi kuulemma viiltää, pitäisi kuulemma jollakin tavalla satuttaa kehoamme. 

Missä mä oon? Keitä nämä ihmiset täällä on? Oikeesti, missä mä olen?! Onko tämä todellisuus? Vai olenko minä edes totta? Elänkö samassa maailmassa harhojen kanssa?  Epätodellinen olo. Olenko sittenkään olemassa. Haluaisin käpertyä sängyn nurkkaan piiloon harhoiltani. Täällä huoneessa on taas useampi ihminen lisäkseni.. Tämä on oikeasti pelottavaa! Haluan paeta harhojani, mutta miten sen teen kun ne seuraa perässä…? Keho on raskas ja heikkona. Yli viikko siitä kun olen viimeksi syönyt kunnolla. Ylös noustessa, huimaa ja silmissä sumenee. Pitäisi varmaan ruveta syömään kunnolla.. Et todellakaan rupea!!

Voisiko joku kertoa miksi pitäisi olla hereillä? Miksi pitäisi olla ihmisten kanssa tekemissä? Harhojenkin kanssa on paljon parempi olla, kun on 100% varmaa ettei ne ole eläviä olentoja. Ne ei ole eläviä ja ne ei voi tehdä mulle mitään.  Öäh.. Silti nämä harhat alkaa käydä hermoilleni. Ne ei puhu, ne tuijottaa. Ne seuraa vihaisella katseellaan jokaista liikettäni. Käveleminen tuntuu oudolta, päässä heittää. Aivan kuin olisin humalassa, mutten ole, en ole juonut itseäni humalaan 4 vuoteen. Voi toki johtua tästä syömisvammailusta.  Pääni ei kestä enää mitään, yksikin väärä sana, ajatus tai tunne, niin katoan tästä maailmasta omaan universumiini. Siellä on paljon parempi olla. Mutta voisiko joku kertoa miksi pitäisi olla hereillä, kun unimaailma on parempi paikka? Vaikka tuntuu kokoajan että eläisin unessa, haluan nukkua ja nähdä ihan oikeaa unta, en tällaista painajaista. Nukuin hetken ja herääminen tuntui aivan kamalalta. En halunnut enää herätä. Päästä kuuluu kuiskaus on olemassa vaiht

Mulla on ihan hirveä olo. :) Mua ahdistaa ihan saatanasti! :) uskotko? Et varmastikaan. Because you will never see what is inside of me. I don't know how I will learn to be what I'm. I so fucking tired to be always "happy". Nobody even know how much I want to show my feelings. But I can't. I don't know why I write this in English.  Kirjoitin englanniksi koska joku pääni sisällä haluaa että kirjoitan englanniksi jotakin. Harhat vaan hyppii silmille. Kokoajan joku on vieressäni, joku puhuu jotakin tai joku koskee muhun. Päivällä istuin tupakalla pihalla, ja katsoin huoneeni ikkunaan, katsoen että näkyykö kasvilamppu kuinka hyvin. Sitten näinkin taas harhoja. Joku seisoi ikkunassa ja vaikutti uhkaavalta. Se joku oli Krista. Krista seisoi siinä ja tuijotti. Se oli siinä pari minuuttia. Siirsin katseeni hetkeksi muualle ja kun katsoin uudestaan, Krista oli edelleen siinä. Jatkoin Kristan tuijottamista ja meni jonkin aikaa, niin se katosi. Sitten pari tuntia myöhemm

Harhat on taas voimistuneet. Nyt ne alkaa jo häiritsemään.  En varsinaisesti näe niitä.  Olen tällä hetkellä oikeasti yksin, mutta aistin neljän muun henkilön läsnäolon. Yksi istuu vieressäni. Toinen istuu tuolilla sänkyni vieressä. Kolmas seisoo ikkunan viereisessä nurkassa. Neljäs istuu lattialla suoraan edessäni.  Mistä voit tietää missä ne ovat jos et näe varsinaisesti niitä?  Näen kaikki pikkuisen tummempina, väreilevinä hahmoina. Näen kaikkien ääriviivat.  Kukaan ei puhu mitään. Tämä hiljaisuus alkaa olla jo kiusallista. Kukaan heistä ei vastaa kysymyksiini. He vain on. Nyt tuo lattialla istuva otti nilkastani kiinni. Liikautin jalkaani ja se kiristi otettaan.  Vieressäni istunut nousi ylös, koski hiuksiini ja lähti.  Lähdin huoneesta, samalla Jasmine otti kehon valtaan, eli rooli päälle.  Harhat seuraa edelleen. Ahdistus voimistuu. Onneksi ei päässä tikitä vielä. Tarvitsisin nyt jotain järkevää tekemistä tai ajateltavaa. 

5 tuntia ääni oli pois.  Kun joku asia tuntuu liian ahdistavalta käy näin.  Tuntuu taas jotenkin oudolta, kaikki ajatukset kaikuu päässäni ja sitten ne on vielä englanniksi? Ja en edes osaa englantia kunnolla? Eli nyt voin sanoa etten oikeasti tiedä mitä ajattelen.. Milloin nämä oireet alkaa antamaan edes vähän periksi?  Huudan pääni sisällä itselleni. Mene nyt jumalauta sanomaan ettet tee mitään typerää!  Autopilotti istuu. Istuu ja tuijottaa seinää.  Tunnelma pääni sisällä muuttuu jännittyneeksi. Uhmaako se meitä, vai ei? Nousen sängyltä, romahdan tuolia vasten, peläten, onko seuraava ajatus "väärä" eli laukaiseva tekijä? Uhmasin niitä. Menin sanomaan. Eli en purrut, raapinut, viiltänyt tai mitään mikä olisi vahingoittanut kehoani.  Pääni sisäinen kaaos voimistui, menihän uhmaamaan niitä! Puhuin jotakin, mistä en muista mitään. Mutta tikitys ja pelko "väärästä ajatuksesta" katosi.  Nähtävästi mut pitää vaikka pakottaa puhumaan. Se auttaa. Jos toinen osaa johdatell

Käsistä lähtee tunto, huimaa ja silmissä sumenee. Aave-kohtauksen jälkeen tuli paniikkikohtaus, jonka aikana raavein otsani verille, joka jätti helvetin pahan ahdistuksen jälkeensä. Kiduin pienien poissaolokohtauksien kanssa useamman tunnin. Se yltyi siihen että päässäni tikitti. Tasan yksi väärä ajatus tai sana johtaa räjähdykseen. Se väärä ajatus tuli. Ja p urin taas kättäni. En ole koskaan purrut noin leveää jälkeä. Kun purin sitä korvissani alkoi soida ja silmissä sumentua, en tiedä miksi koska se ei sattunut..? Ihmiset varmaan miettii että miten pystyn tähän? Pystyn siihen kun osaan sivuuttaa kivun. Jos tiedän että joku asia aiheuttaa kipua, sivuutan sen kivun. Eli kun esim. Puren se ei satu lähes tulkoon ollenkaan, koska jätän sen kivun huomioimatta. Olo alkaa olla fyysisesti aika heikko. Olen tiistaina syönyt kunnolla. Olen elänyt energiajuomilla, kahvilla ja tupakalla. Satunnaisesti olen syönyt jugurtin tai vähän salaattia.  Järjen ääneni eli Victoria (8) käskee mennä syömään,

Istun sängyn reunalla, energiajuomatölkki kädessä, tapellen Annikan kanssa mielessäni. -Sä et todellakaan mene syömään!  - Mä en jaksa enää tätä paskaa, ei tästä paastoamisesta ole mitään hyötyä! Joudumme kohta takaisin osastolle!  - Luuletko tosiaan että mua kiinnostaa?! Ohjaaja tuli pyytämään että tulisin syömään. Annika riemastui,  Nyt pysyt kovana! Et mene syömään. Ahdistus voimistui, menetin hallinnan, nousin sängyltä ylös tietämättäni. Kaikki muuttui vieraaksi. Missä helvetissä olen? Seuraava havainto todellisuudesta oli se kun oksetti ja olin menossa tupakalle. Selvä merkki siitä että olin syönyt.  Annika riehuu päässäni, olen maailman säälittävien ja paskin ihminen, en onnistu edes olemaan syömättä.  Näiden haukkumisten alla romahdus alkaa olemaan lähellä.  Päässäni tikittää. Olen irrallani kehostani.  Ajatukset maalautuu kokoajan mustemmiksi.  Mietin vaan silloin ennen kuin menin viimeksi osastolle, miksen vaan lähtenyt ja tappanut itseäni? Nyt voin vaan haaveilla kuolemasta. 

blog/13111461/?claim=9zakfvagf5q">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a> Nyt hulluudensymbolit löytyy bloglovinista! Klo 14 Makaan sängyllä, yrittäen nukahtaa. Mutta ei ahdistus ei anna lupaa. Eikä osat anna myöskään lupaa.  Kamalat haukkumiset saan tästä, menin syömään jugurtin.  Viilsin taas eilen illalla. Haava olisi vaatinut tikit, mutta kerroin tuosta haavasta vasta pari tuntia sitten, eihän sille enää voi mitään tehdä.  Xanor auttoi hetken, nyt alan taas vajota mieleni kuiluun. Katoan tästä hetkestä. Haluan vain nukkua tämän ahdistuksen pois. Rakkaat ahdistus ja osat, saisinko luvan nukkua edes 30 minuuttia?  Samalla pään sisältä kuuluu naurua. No et todellakaan!  Klo 20 Oli taas paniikkikohtaus lähellä. Kroppa alkoi jo jännittymään mutta kirjoittamisen myötä rentoutui. Persoonaruletti oli taas jonkin aikaa päällä. Aluksi oli kauhean ylimielinen olo, sitten kirosin itseni alinpaan helvettiin koska söin jugurtin, seuraavana olin mykkä ja sitten taas vainoharhaisena e

"Senkin idiootti! Et taaskaan onnistunut! Vittu sulle annettiin tasan yksi  tavoite, etkä onnistunut edes siinä! Onko noin hankalaa olla koko päivä syömättä?! Joo aivan sama vaikka käskettiin.. Käyttäisit jääräpäisyyttäsi!" Koen itseni taas täysin epäonnistuneeksi. En onnistunut tavoitteessa. Olisi pitänyt olla tämä päivä syömättä. Osat ovat raivoissaan.  Istun auton kyydissä,  Katsoen ikkunasta ulos. Samalla katoan jonnekin, En edes tiedä minne. Mutta väliäkös sillä,  Täällä on ihan hyvä olla.  Täällä ei ole osien meteliä, ei pakkoajatuksia.  Totta puhuen,  Täällä ei ole mitään. Tämä on tyhjiö.  Tämä on minun turvapaikka. Ajatukset käy liian haastaviksi mielelleni.   Pakene.  Tunteet käy haastaviksi mielelleni. Pakene. Käskystä! Sanoo joku. Joku jonka tehtävä on suojella minua. Ja niin jalkani irtoavat lattiasta, irtoaminen kehostani. Nyt olen tyhjiössä.

Tuijotan seinää, mietin vain että miksi nyt taas on kaikki mahdolliset oireet päällä?  En ole kehossani. Joku osa ottaa vallan kokoajan. Pakkoajatukset voimistuu. Pakkotoiminnot pahenee. En ole syönyt koko päivänä muuta kuin pari kesäkurpitsan palaa jotka oli salaatissa. Eli syöminen takkuaa. Ääneni lähti just äsken. Harhat vaeltaa edes takaisin.  Päästä käsketään viiltää.  Ahdisti helvetisti. Masensi yhtälailla. Ja nyt katosi ajatukset ja tunteet. Seison ja tuijotan Tuota hirviötä joka peilistä takaisin katsoo. Tuon hirviön katse porautuu syvälle sisimpääni.  Sen katse on tyhjä, Mutta sen silmistä näkee  Tukahdettujen kyynelten jäljet. Tuo hirviö on sairaus. Se on kehossani valloillaan. Kumpi voittaa? Minä vai sairaus? Se jää nähtäväksi.

Seison kehoni edessä. Katselen kuinka ahdistus velloo kehossani. Tunnen osani ajatukset "mun on paettava täältä"  Menee hetki kun tämä mykkä ja arka osani Elina, yrittää päättää, paettakko vai jäädä? -Hän pakeni. Seuraan kehoani ja Elinaa huoneeseen. Elina romahtaa sängylle, itkua pidätellen. Samalla Lenita huutaa ettei saa itkeä. Elina katsoo seinää  ja antaa vallan minulle. Hän jäi kuitenkin sen verran paikalle etten puhunut 3tuntiin. Rupesin nukkumaan, toivoen ääneni palautuvan. Ei, se palautui vasta kun ohjaaja tuli ja rupesi juttelemaan. Ahdistus sai taas aikaan Elinan paikalle tulon.  Tänään on ahdistuksen lisäksi ollut kamala migreeni päällä. Makasin pimeässä huoneessa jolloin vasempaan silmääni alkoi ilmestyä mustia kohtia, katto väreili ja tähtiä vilisi.   

Muutto ohi. Täällä pitäis nyt olla 3 kuukautta. Persoonaruletti päällä. Kokoajan vaihtuu persoona. Sä oot vaan ihan helvetin suuri riesa! Sä vaan estät, tai siis yrität, estää meidän suunnitelmaa raa'asta murhasta tai tuskallisesta itsemurhasta! Vittu, luovuta! Anna meidän hoitaa työmme loppuun! Olen tänään keskustellut ihan ääneen osieni kanssa. Jospa ne saisi siitä saisivat  itsensä rauhoittumaan. Mutta ei. Yltyy vaan.  Öäh.. En jaksa kertoa enempää..

Olen loppu. Olen ihan helvetin huono ihminen. Äidin kanssa oleminen tuntuu pahalta, hän on ollut jotenkin vihaisen oloinen. Onneksi saan häneen välimatkaa kun muutan sinne kuntoutusyksikköön.  Sen kerran jälkeen kun hän huusi todella vihaisena, olen alkanut pelkäämään häntä. En osannut muotoilla erääseen viestiin lausetta niin hän muuttui vielä vihaisemman oloiseksi. En halua että hän vie mut huomenna sinne yksikköön..  Emme halua! Ahdistaa jo muuttaa sinne muuttaminen, en siis kaipaa lisää ahdistusta.  Sisuskalujani revitään riekaleiksi. Ahdistuksen fyysiset oireet iskee päälle pahempana kuin eilen. En halua lähteä huoneesta pois. En halua nähdä ketään. Miten yksi ihminen saa näin hankalan olon aikaan? Ja noin pienestä asiasta. Mieleni ei kykene käsittelemään ahdistusta, alan irrota kehostani.  Leijun ilmassa. Jalkani ei koske maahan, tuntuu siltä etten edes oikeasti hengitä, rupean taas haalistumaan. Palauttaisiko kipu? Ainoa ajatus jonka tiedostan.  Keho ei ole omani.  Jalkani ei os

Täällä taas, istun päivystyksessä, valkoinen harso kädessä. Sama hoitaja kuin viimeksi, häpeän silmät päästäni. Hoitaja katsoo kättäni ja sanoo "Kuule nää sun kädet alkaa olemaan siinä kunnossa että kohta joutuu tekemään ihonsiirron. Näille ei kohta voi enää tehdä mitään."  Hoitaja kysyi että pysyikö ne tikit nilkassani? Johon vastasin ettei pysynyt kun revin ne kahden päivän jälkeen irti. Joten hän ei ruvennut tikkaamaan. Sanoin itsekin että turhaa työtä olisi ruveta tikkaamaan kun se on kaksi päivää ja ne ovat irti. Joku osistani, veikkaan Nitaa, otti kehon itselleen. Nyt ranteessa komeilee L-kirjaimen mallinen haava.  Tein niinkuin halusitte, mutta ette ole tyytyväisiä. Mikä teille riittää? Kysyn mielessäni osiltani. Vastaus kuuluu kuin yhdestä suusta, kuolema. Se riittää.

Uskotko sinun voittoosi kun vastassa paljon suurempi?  -Uniklubi  Jälleen kerran katson kännykän näppäimistöä, miten voisin kertoa tämän hetken olon? En vain enää kestä.  En ennen saanut kunnolla selvää osien keskustelusta, nykyään saan. Jatkuvaa keskustelua siitä miten saisin satutettua itseäni oikein, oikein pahasti. Ne käskee lyömään käden vasaralla sirpaleiksi. Ne käskee viiltämään valtimot auki. Taidan kohta totella. Mielummin teen sen itse tietoisesti kuin että joku muu tekee sen tietämättäni.  Katseeni kiertää huonetta. Millä voisin viiltää? Millä voisin lyödä käteni sirpaleiksi? En löydä mitään. Ahdistus kasvaa. Pelko kasvaa. Huomenna palaveri. Pelkään kuollakseni. Ylihuomenna pitäisi muuttaa kuntoutusyksikköön, enkä koe olevani siinä kunnossa että pärjäisin siellä.   Miksi en sano? Heh, se on yhtä tyhjän kanssa. Hoitajat näkevät vain ulkokuoren. Eivät totuutta.  Ne käskee hakemaan panadol-purkin ja ottamaan kaikki tabletit. Ne käskee viiltää, ne käskee lyödä vasaralla luut sir

Pesen hiuksiani ja katson verivanaa, se leviää kauniisti sekoittuen veden kanssa. Sakset. Ne ei koskaan petä, tuumaa Nita. Seisoin vieressäni ja katsoin kuinka Nita leikkaa kättäni. En jaksa enää edes hätkähtää, yrittää tehdä asian eteen mitään. Koska en voi. En pysty.  Tyhjyys valtaa kehoani. Tuntuu että kehoni alkaa kadota, muuttumaan savuksi ja katoamaan tuuleen.  Kun katson kättäni, se alkaa haalistumaan, haihtumaan.  Alan taas irrota kehostani, tälläkertaa tuntuu että lopullisesti. En hallitse kehoani ollenkaan. Osani tekevät mitä haluavat. Seuraan itseäni ja näen itseni kokoajan sumeammin. Taidan kadota kohta lopullisesti. En kyllä enää tiedä haluanko edes elää elämääni sivusta seuraten?  Jostain syystä sisälläni syttyi taas valtava tunteiden sekamelska. Vihaa, ahdistusta, tuskaa.. Menneisyyden haamut kummittelee pääni sisällä. Yhtäkkiä tuntuu siltä että vihan tunne on niin voimakas että haluaisin tappaa jonkun ihmisen. Haluaisin kostaa kaikki kiusaamiset, KAIKKI .  Olenko se min

Ne sanoo mä oon keijukainen  Ne sanoo mä en totta oo mä oon joku outo tulokas uusi asukas, niin ne puhuvat  Ne sanoo mä oon menninkäinen  En lihaa enkä verta oo.. -Johanna Kurkela Reissusta paluu osastolle. Omalla tavallani huokasin helpotuksesta. Nyt ei tarvitse enää esittää.  Taas... Tikit lähti nilkasta. Näin kuinka Nita repi niitä irti ja itse huusin vieressä. Yritin saada itseeni yhteyden, saada kehoni itselleni. Muut pääni sisällä nauroivat, samoin Nita, joka tikkejä repi irti. Romahdin kehoni vieressä polvilleni. En jaksa tätä showta enää!  Sillä hetkellä tämä jonka nimeä en saanut tietää, istui viereeni. Hän hymähti ja sanoi jos et jaksa, tiedät varmasti mikä on viimeinen keinosi? Sillä hetkellä Nita oli jo repinyt tikit irti ja palauduin kehooni, puoliksi. Enää en nähdyt tätä joka istui vieressäni.  Pääni sisältä kuuluva meteli yltyy, ne saavat minut uskomaan etten ole oikea, olen vain tyhjyyttä, he sanovat olevansa totta. Minä olen harha. En ole oikea. Pääni sisällä olevat ov

Lasinsirpaleilla tanssii kyyneleet, jäätyneinä silmiimme... -Uniklubi Nyt unelma on sirpaleina, samoin mieleni. Itkin pääni sisällä, en halua tehdä tätä. Siinä samassa tunteet kuoli. Tunteettomana kirjoitin kauppakirjan. Tunteettomana annoin pennun hihnan uudelle omistajalle. Ne tunteet on tällähetkellä liian vaikeita mielelleni.  Tunnen ahdistuksen fyysisinä oireina. Mieleni on tyhjä. Täysin tyhjä. Mutta sitten muihin asioihin. Olen mukana  eräässä projektissa jonka tehtävänä on levittää tietoa mielenterveys häiriöistä. Meitä on 12 mukana tässä projektissa, meillä on instagram @tuomitut_mielet ja blogi tuomitutmielet.blogspot.fi liittykäähän lukijoiksi jos kiinnostaa. 

Tuleeko sulla välillä ääni päähäsi? Möröt sun päätäsi vääntäisi kääntäisi, sanoo sun on siks luovuttaa viikatemies oven takanasi koputtaa.  -Julma Henri & syrjäytyneet Hengittäminen on hankalaa. Leijun irrallani kehosta. Katselen kehoa, kuinka se istuu sohvalla, ajattelematta mitään, tuntematta oikeastaan mitään muuta kuin ahdistuksen fyysiset oireet.  Osat komentelee, käskee, uhkailee. En uhmaa niitä, mutten pysty totella.  Enhän edes ole kehossani.  Käsiäni kirvelee. En edelleenkään saa rasvata sitä, sama homma myös vasemman käden kanssa. Ne halkeilee ja kutiaa. Olen kyllästynyt kirjoittamaan joka päivä että "on paha olla ja ahdistaa" mutten tällähetkellä voi muuta kirjoittaa. Kaikki menee päin helvettiä. Ja lujaa.  Hoitaja sanoi ettei tilanteeni voi tästä enää huonontua. Ai ei vai? Kuului päänin sisältä. Kävin asunnollani, olisi pitänyt pakata tavaroita, mutta vastasin terän suloiseen kutsuun. Jälleen kerran jouduin jalkani kanssa päivystykseen.  Tää on tosiaan vaan pi

Siinä taas katsoin kuinka Nita puree kättäni, tai onko se käteni kun en ole kehossani. Toivoin palautuvani, kivun ja veren ansiosta kehooni, mutta en palautunut.  Tässä istun kehoni vieressä, katsoen jotakuta joka en ole minä. Seuraan kehoani, kuinka se käy pyytämässä tenoxin ja särkylääkkeen. Sanomatta mitään purema jäljestä. Kuulen jonkun, varmaan Victorian ajatukset, siitä että kuinka haavasta pitää kertoa. Victoria pakottaa kehoni kertomaan siitä. Omat ajatukseni ei hallitse millään tavoin kehoani. Se tekee mitä tekee joku käskee.  Leijun aaveena ilmassa kehoni vieressä. Olen varmaan tullut tähän tilaan jäädäkseni..?

Haluan raadella kädet verille.  Purra kättäni.  Raapia ranteeni verille.  Työntää naulan ihon alle.  Katkaista käteni.  Hakata itseni mustelmille.  Tai ehkä vain tapat itsesi? Mieleni pyörittää pakkotoistolla keinoja,  mahdollisimman raakoja keinoja, murhata joku. Tai tappaa itseni.  Katon rannettani. Se huutaa  pure! Helvettisoikoon pure nyt! Yritän olla katsomatta sitä. Mutta lupaan mielessäni itselleni, että kohta hampaani ovat ihossani. Miksi? Haluan tietää olevani elossa, haluan itseni takaisin kehooni. Siinä istun, katson itseäni, aivan kuin siinä olisi joku vieras ihminen. Yritän koskea itseeni, mutten onnistu. Käteni menee lävitseni, olenko ihminen vai aave? En pysty koskemaan itseeni?  Kierrän itseäni kuin kissa kuumaa puuroa, mistä kohdasta onnistuisin saamaan kontaktin itseeni?  Luovutan, romahdan lattialle. Viekää kehoni, elämäni! En välttämättä enää halua edes jatka tällaista elämää..? Antaa osieni viedä kehoni. Sitähän ne haluavat. En voi enää muuta kuin katsoa kun ne aja

Päivitän tätä liian usein mutta, aivan yhtäkkiä iski kamala tunneryöppy päälle. Ahdistus, ikävä sekoitus otti koko kehon ja mielen valtaansa. Ahdisti osieni keskustelu tuskallisimmista keinoista tappaa itsensä ja myös kun tuntuu etten "parane" tai edes opi elämään näiden osieni kanssa ja että ne tulee tappamaan minut vielä joku päivä. Ja se päivä tuntuu olevan niiden puheiden perusteella lähellä. Haluaisin itkeä ja huutaa tämän ahdistuksen sisältäni pois. Mutta sen sijaan, istun hiljaa haudaten kasvoni käsiini, kuunnellen keskustelua kahdesta vaihtoehdosta. Itsemurha tai murha. Osani suunnittelee kokoajan joko todella raakaa murhaa tai sitten mahdollisimman tuskallista itsemurhaa. Sen vuoksi ahdistuin.  Ikävän tunne tuli myös ihan puun takaa. Yhtäkkiä mieleeni muistui kaksi rakkainta gerbiiliäni. Leevin kuolemasta 8vuotta  eihän sulla enää voi sitä olla ikävä?! Kuuluu pääni sisältä osieni kommentti, niiden joiden olemassa olosta ei ollut vielä tietoa. Mietin samalla että onko

Persoona-helvetti vaan yltyy yltymistään. Tänään jo kaksi vallannut kehon ja kolmas hallitsee oikean puolen. En jaksa, en halua jaksaa, en pysty jaksamaan.  Hengittäminen ei meinaa tuntua normaalilta. Se tuntuu vastenmieliseltä.  Tuntuu kuin ajatukseni kiristäisi narua kurkkuni ympärillä. Kuulen pääni sisältä kuinka persoonani nauravat, he keskustelevat samalla kuka ottaa seuraavaksi kehon valtaan.  En ole läsnä tässä maailmassa. Istun kehoni vieressä. Samassa asennossa kuin kroppani. Mutta seuraan itseäni usvapeiton takaa, katson kuinka olemukseni alkaa viestittää ahdistuksen määrää. Kohta, aivan kohta, olen joku muu, olen kohta joku 17 osastani. Tiedän että olemukseni muuttuu kohta. Kohta peitän kaiken ahdistuksen, niin alkaa jo käymään. Silmieni katse alkaa muuttumaan iloisemmaksi. Voisinpa kyetä pysäyttämään sen nyt. Kehoni nousee ylös ja kävelee yleisiin tiloihin, keskittyen tämän postauksen kirjoittamiseen. Kasvojen ilme iloinen, eikä olemuskaan viesti enää ahdistuksesta.  Istun

Haluan vain maata sängyn pohjalla ja nukkua. Hereillä oleminen on liian ahdistavaa. Mutta enhän mä voi kokopäivää nukkua, koska sitten en nuku yöllä.  No ainakin yksin voin olla.  En halua puhua kenellekään, en halua nähdä ketään haluan olla yksin.  Kaaos mielessäni pahenee. Juuri tästä syystä haluaisin nukkua.  Eilen illalla tuijotin kättäni, pään sisältä kuului käsky avaa nuo haavat. En uskaltanut vastustaa joten avasin haavat kynsilläni. Oikea puoli kehostani on edelleen jonkun muun. Ja sen näkee käsistäni. Vasen käsi on suht. Koht. ok. Se on kuiva muttei halkeile vielä niinkuin oikea käteni. Sain aluksi rasvata vasenta kättäni, mutten enää.  Pääni sisäinen meteli alkaa kuulumaan jo ulkomaailmasta. Toisin sanoen alan kuulemaan harhoja. Yleensä en kuule omiani, näen ja tunnen enimmäkseen. Mutta tänä aamuna, kuulin naurua joka ei tullut pääni sisältä. Se ei ollut iloista naurua, se oli pilkkaavan kuuloista. Sitten kuulin piippauksen, joka kuulosti aivan samalta kuin jostain vanhasta p

Tuo kohtaan kädessäni, mitä eilen hakkasin, siihen ei tullut edes mustelmaa. Osani ovat pettyneitä, tai ennemminkin vihaisia, en taaskaan yrittänyt kunnolla.  Tänään feikki hymy naamalle ja eteenpäin. Hehheh, kukaan ei tiedä todellista oloani.  Miksi nauran asialle? Todellisuudessa en naura, osani(sama asia kuin persoonat) nauravat. He haluavat meidät äkkiä pois täältä. Pystyisinköhän valehdella lääkärille että kaikki on nyt ok? Ja lähteä siitä sitten junan alle? Järkeni sanoo ei, etten saa valehdella. Osani sanovat että valehtele. Pelkään mennä seuraavan kerran lääkärille, mitä jos Nita tai Lenita ottaa vallan? Sitten meidät uloskirjataan ja me päästään toteuttamaan kauan toivotti itsemurha.. Itsevihan määrä on kasvanut. Punon mielessäni suunnitelmaa, että miten raa'asti voisin tappaa itseni. Tai ennemminkin miten saisin pitkän ja tuskallisen kuoleman? Eräs keino on mielessäni.  Tiedän ajatuksieni seilaavan taas todella syvissä vesissä, mutten saa sitä stopattua..  Kirjoitin hoita

Tuijotan kättäni. Tunnen kuinka inho/viha/raivo-sekoitus valtaa mieleni ja lopulta koko kehoni. Lyön kättäni hammasharjalla kiroten itseni  alinpaan helvettiin. Vaihdan hammasharjan nyrkkiin, kiroten itseni vielä alempaan helvettiin johon ei edes itse saatana pysty mennä.  Pääni sisältä kannustetaan lyömään kovempaa, niin kovaa että tulee mustelma. En lyö oikeaa puolta, eli "Nitan puolta", lyön "omaa puoltani"  Viha itseäni kohtaan ei laannu, lyön kovempaa ja kovempaa, kunnes huomaan täriseväni, niin valtava viha itseäni kohtaan on. Vaihdan nyrkkini, sytkään, sillä on helppo lyödä ja kovaa.  Kohta kädessäni, jota olen hakannut, on turvoksissa ja kipeä. Siitä huolimatta, mieli sanoo lyö kovempaa. Lyön vielä muutaman kerran, sitten lopetan, täristen edelleen vihan vallassa.  Tätä oloa on vaikea kuvailla. Lause  vihaan itseäni.  Ei tunnu riittävältä. Olen pilannut kaiken. Sietäisin kuolla, mutten voi päästää itseäni helpolla tavalla haudan lepoon. Joudun kehitellä oike

Katson itseäni peilistä. Olen tunteeton ja ilman ajatuksia. Olen kuin robotti.  Katson itseäni silmiin joista paistaa ahdistuksen ja masennuksen sekamelska. En näe muutakuin silmäni mutta tunnen kuinka joku laskee kätensä olkapäälleni ja kuiskaa korvaani, Et enää tiedä mikä on totta ja mikä ei, ethän tiedäkkään? Et enää tiedä kuka olet persoona-helvettisi keskellä? Eikö olekin näin? Myönnä se.  Ääni kuului vanhalle naiselle. En tiedä kuka hän oli. Heti perään ääni sanoi, ettei minun tarvitse tietää kuka hän on. Unelmani särkyi pieniksi sirpaleiksi. Kirjoitin pennusta myynti-ilmoituksen. Omalla tavalla helpotti kun niin moni ihminen on valmiina ostamaan pennun.  Kurkkuani kuristaa. Ahdistus alkaa taas kurottamaan kylmiä käsiään kaulalleni. Tuntuu että järjen rippeeni alkaa katoamaan. Päästä kuuluu käsky Pure. Raavi. Lyö. Yritän välttää yksinoloa. Koska sitten teen jotakin itselleni. Haluan lyödä niin että, olen mustelmilla.  Käsiä ei tarvitse raapia, ne on jo halkeile jatkuvasta pesemis

Käytänkö järkeä vai tunteita? Kaikuu kysymys päässäni. Mitä nyt kun en enää itse usko pärjääväni omassa asunnossa ja jos lähden kuntoutusyksikköön, joudun luopumaan pennusta?  Jos joudun tästä pennusta luopumaan, en ota enää koskaan koiraa. En opiskele mitään koiriin liittyvää. Jos lemmikin otan, en ota koiraa. Olen niin monesta koirasta luopunut ja todistanut itselleni etten ole kykenevä koiranomistajaksi. Siihen loppuu sitten lempiharrastukseni. Istun autossa ja tuijotan ikkunasta ulos, olen täysin omassa maailmassani. Ainut ajatus minkä tiedostin oli "voisinpa olla lintu. Ei tarvitsisi murehtia mistään, ja kun jokin tuntuu uhkaavalta niin voisi lentää pakoon.." Särkyykö unelma nyt sirpaleiksi? Ja särynkö minä sen mukana? Onkohan mieleni kohta palasina?

Ole nyt jumalauta hiljaa ja anna mun hoitaa tää!! Huudan pääni sisällä, mutta Nita ottaa vallan. Samalla hetkellä poistuin kehostani, usvapeiton taakse. Seuraan itseäni, tai oikeastaan Nitaa vierestä. Nita muutti olemukseni ja puheeni terapian loppu vaiheessa. Hän puhui ylpeällä äänensävyllä. Terapeuttini kysyi että haluanko lähteä hänen kyydillään, kun oli itse menossa sairaalalle päin. Nita ilmoittaa olevansa sillä tuulella että kävelisi vaikka Helsinkiin, mielummin kuin menisi kenenkään kyytiin. Siinä vaiheessa terapeuttini huomasi asian ja sanoi että haluaa jutella kanssani. Olin jo pitkään toivonut että hän huomaisi Nitan olevan läsnä. Kun hän sanoi nimeni, Nita rupesi poistumaan paikalta vastahakoisesti, pää alkoi taas nykiä samalla tavalla kuin silloin kun Nita sai vallan. Rupesin itse saamaan kehoani takaisin. Ja kun sain itseni takaisin kehooni, mutta silti Nita oli puoliksi läsnä. Terapeutin ilme oli vakava, hän kysyi että kuka olen, johon vastasin nimelläni. Hän kysyi uudest

Pää nykii. Nita yrittää ottaa vallan..  Puoli kehoani on Nitan. Oikea jalka ei osu lattiaan.  Miksi se on aina oikea puoli mikä on jonkun muun? Otin nukahtamiseen tarkoitetun lääkkeen, toivoen ettei Nita saa valtaa, näin illalla.. Huomaa että oikea puoli on ollut monta päivää Nitan, oikea käteni on ihan kuiva, enkä saa rasvata sitä koska ihoni alkaa halkeilemaan ja siitä aiheutuu kipua.  En jaksa. Yritän kontrolloida tekemisiäni kun en pysty kontrolloimaan mieltäni. Aluksi riitti käsien peseminen kolme kertaa putkeen. Ei enää, kuusi kertaa riittää toistaiseksi.   Kun psykologi sanoi hoitajille siitä hakaneulasta joka oli kädessäni, heti käskettiin ottamaan pois. Ennen sitä eräs hoitaja vaan tuumasi että onhan sulla noita jo naamassa. Ehkäpä naamassa ne on eri syystä?  Oon niin vitun väsynyt tähän "persoonasirkukseen". En enää tiedä milloin olen itse paikalla, peilistä katsoo aivan joku muu. Nytkin tuijotan itseäni suoraan edestä päin. Näen itseni, mikä tuntuu hirveältä. Aivan

Kehoni on puoliksi jonkun muun. Oikea puoleni on ollut koko päivän jonkun persoonani hallinnassa.  Tuntuu oudolta kun sulkee vasemman silmän, kaikki on vierasta.  Kun sulkee oikean silmän, kaikki on tuttua.  Oikea jalka ei tunnu osuvan lattiaan. Vasen jalka osuu ihan normaalisti lattiaan. Oikea puoli kasvoista näyttää vieraalta, vasen omalta.  Oikea käsi näyttää liian isolta, vieraalta. Vasen normaalilta, omalta.  Autopilotti on päällä.  En ajattele vieläkään tietoisesti mitään.  En tunne mitään.  En tiedosta missä olen.  Olen vain. 

Tarvittava lääke naamaan, tupakalle ja omalla tavallaan hakaneulalla lävistin kättäni. Painoin sen nahan läpi kaksi kertaa, nyt se on kädessäni kiinni.  Ahdistus valtaa kehoani, tunnen kuinka painaa rintakehääni ja samalla kuristaen. Persoonat huutaa, pakkoajatukset kiertää kehää ja ahdistus kuristaa.  Pakkoajatukset menee kokoajan vain pahemmiksi. Nyt ajatuksissa pyörii miten kidutan ihmisiä ennen niiden tappamista. Tuntuu vaan niin kauhealta, minä, joka en oikeasti tekisi pahaa kenellekkään, mietin kidutus menetelmiä? Yritän tässä keskittyä tämän postauksen kirjoittamiseen, mutta ne ei lähde. Oikeastaan ne vaan yltyy. Pelkään vaan että joku kaunis päivä, päässäni naksahtaa kunnolla ja sitten toteutan nuo suunnitelmat. Vaikka psykologi sanoi että pakkoajatukset harvoin muuttuu teoiksi, pelkään silti.  Tik,tik,tik,tik, tik,tik,tik, tik,tik,tik.... Kohta naksahtaa.. En tiedä miten, mutta naksahtaa..  Kuuluu päästäni, ehkä nyt olisi järkevä veto pestä kädet 6kertaa ja lähteä huoneesta.

Täällä istun. Päivystyksessä. Odottaen että kirurgi katsoo kättäni.  Et olisi saanut näyttää kättäsi! Nyt meidän luomukset pilataan!  Yritän pitää itseni kasassa. Yritän pitää itseni hallinnassa. Persoonat käskee karata, hypätä ensimmäisen rekan alle. Voin kohta tehdäkin sen.  Voimani on nyt täysin loppu. En jaksaisi enää edes hengittää.  Hukun ahdistukseni syövereihin, kadottaen todellisuuden, elän omassa maailmassani missä ei tarvitse kuunnella ketkään tai mitään. Ympäristön äänet ovat kaukaisia, jalkani alkavat irrota lattiasta, alan nousta ilmaan. Yritän kaikin keinoin pitää itseni tässä maailmassa, läsnä tässä hetkessä.  Nyt taitaa mennä autopilootti päälle. En tunne enää mitään, en ajattele tietoisesti mitään. Olen vain tyhjä kuori, vailla tunteita. En tiedosta että missä olen, vaikka tiedän istuvani päivystyksessä. Kaikki tuntuu harhalta. Olenko oikeasti olemassa? Olenko oikeasti tässä? Onko tämä kehoni?  Edit/ ei tullut tikkejä, haavat oli liian vanhoja. Persoonat ovat tyytyväi

Mietin viime kesää, en muista mitään heinäkuusta elokuun loppuun? Miksi en? Olen ollut niin kamalassa lääketokkurassa osastolla. Silloin lääkkeillä yritettiin hiljentää persoonieni äänet, he eivät onnistuneet.  Hyvä Varjokettu, Olemme pettyneitä sinuun. Olet taas vuoden vanhempi, olet elänyt taas vuoden liian pitkään. Sietäisit kuolla. Toivomme että tänä vuonna ymmärtäisit tappaa itsesi.  Terveisin, Ne jotka asuvat pääsi sisällä. Tosiaan täytän tänään 19. Persoonani sanovat että eilisen viillot on syntymäpäivälahjani.  Olo ei ole enää rauhallinen. Terät kutsuu, ihoni huutaa teriä. Haluan viiltää!

Kehoni ei ole ystävämme. Se on vihollisemme, se täytyy tuhota. Kehoni ei ole arvokas, se on yhtä tyhjän kanssa.  Pitäisi ruveta nukkumaan jos ajatukseni sen sallisivat. Mielessä pyörii viiltely. Luon ajatuksissani mielikuvia viiltämisestä.  Miltä se tuntuu kun lämmin veri valuu ihoa pitkin?  Miltä ympäristö kuulostaa, kun kuulo menee yliherkäksi?  Miltä se näyttää kun haavasta alkaa tulla verta ja sitä valuu lavuaariin?  Miltä terä tuntuu sormien välissä, ja tuntuisiko ensi kerralla vaikka kipua? Pieni vihlaisu tuntuu silloin kun rasvakudos alkaa?  Näitä onkin järkevä miettiä samalla kun makaa sängynpohjalla, yrittäen nukkua. En haluaisi taas nähdä unta viiltelystä tai itsemurhasta. Tai painajaisia siitä kun jokin läheinen ihminen huutaa minulle.  Jostain syystä olen alkanut pelkäämään taas lähes kaikkia ammattiauttajia ja miesten lisäksi myös läheisiä naishenkilöitä esim. Äitini ja äitipuoleani. En ymmärrä syytä. Jostain sisältä vaan tulvii sellainen pelko/ahdistus/masennus sekamelska

Kun lähdin tänään osastolta, tiesin jo silloin mitä tapahtuu. En maininnut asiasta ollenkaan, ketä siellä oloni ja epäilykseni kiinnostaa.. Menin omalle asunnolleni jonne tukihenkilöni tuli. Kun hän lähti, terien kutsu yltyi. Samalla pääni sisäinen kaaos hiljeni, tunnelma muuttui jännittyneeksi, kuulin vain persoonien kuiskailevan " Nytkö? Nytkö viilletään?"  Muistan hymähtäneeni ja kuiskanneeni persoonilleni että nyt on aika. Otin haavataitokset ja harsorullan kaapistani, sitten otin terät piilostaan. Menin vessaan ja laitoin oven lukkoon. Sitten alkoi viiltely. En ole ikinä menettänyt viiltäessä noin paljoa verta.  Kun lähdin asunnolta, o ksetti ja heikotti, en ollut syönyt koko päivänä ja viilsin kuusi aika syvää haavaa. Nehän halusi että me lähdetään lomalle, mehän tiedettiin lopputulos. Hyvä, olemme ylpeitä sinusta! Tämä on totta, tiesin että tulen viiltämään, mutta koin painostuksena hoitajien puheet että mun pitää lähteä. Järkeni sanoi että ei kannata lähteä, mutta lä

"Saatanan huora, vitun ämmä! Sun ois pitänyt puhua ittes pois niin oltais voitu oikeesti kuolla!! Ai niin, sä oot niin helvetin säälittävä ettet pystynyt! Oisit vitun ämmä antanut mun hoitaa tilanne, mutta ei, pistit jopa Elinalle vastaan!! Hmmm.. Mitäköhän mun pitäis vielä sanoa? Ai niin! TAPA ITTES!!" Tälläistä huutoa pääni sisältä, Lenita ei hirveästi ilahtunut siitä etten puhunut itseäni pois osastolta. En kestänyt tätä jatkuvaa haukkumista joten kehittelin terän energiajuomatölkistä ja siitähän se riemu repesi.  En taaskaan tuntenut kipua näin vain kuinka tuo metallinpala liukui rannettani pitkin. Näin kuinka verta alkoi valua. Tunsin kuinka ahdistus hiukan valui veren mukana pois, joten oli jatkettava, haavasta piti tulla syvempi. Jatkoin ja jatkoin kunnes olo oli neutraali. Menin pesemään käsiäni, kuulin Lenitan rauhallisen äänen pääni sisältä, "hyvä, kerrankin teit oikein." jolloin tajusin haavan syvyyden.  Ja lopputulos, istun (taas) päivystyksessä. Nyt Le

Miksi ihmeessä kotiin meneminen on niin hankalaa? Ai niin, persoonani suunnittelevat viiltoja ja samalla itsemurhaa!  Lääkärin tapaamisella kävin kamalaa taistelua Lenitaa vastaan, tai siis, luulin käyväni Lenitan kanssa tappelua mutta kävinkin Elinan kanssa. Sain sanottua että tappelen persoonaa vastaan ja että se hallitsee jo vasenta puolta kehostani. Tapaamisen lopussa Elina sai sitten vallan. Kaikki oli taas ihan vierasta, pelottavaa, olin vieraiden ihmisten ympäröimänä. Saman tien kun tapaaminen loppui ja pääsin huoneeseen, paniikki päälle. Elina pelkäsi niin paljon, niin paljon kaikkea pelottavaa eikä edes hänestä puhuttu hänen nimellään . Elina rauhoittui kun pesin kädet kuusi kertaa. Ääni lähti samalla kun Elina sai vallan. Nyt olen itse paikalla mutten kehossani. Elina hallitsee kehoani ja mieltäni.

Jälleen kerran, miespelkoiselle laitetaan mieshoitaja, näin hienosti pelkoani hoidetaan. Siedättämällä silloin kun olo on huonoin. Eikö voisi joskus ottaa ne kuuluisat aivot käyttöön? Noh, tämä päivä vedetään tarvittavilla lääkkeillä. Nytkin jalkani ovat ahdistuksen takia halvaantuneet.  Ahdistaa nähdä ihmisiä. Ahdistaa olla yksin. Ahdistaa ajatella. AHDISTAA HENGITTÄÄ. Haluaisin iskeä pääni täysiä seinään.  Ottaa yliannostuksen lääkkeitä. Viillellä  kädet kunnolla auki.  Hypätä junan alle. Kuolla.