Aave?

Istun sängyn reunalla, energiajuomatölkki kädessä, tapellen Annikan kanssa mielessäni.

-Sä et todellakaan mene syömään! 

- Mä en jaksa enää tätä paskaa, ei tästä paastoamisesta ole mitään hyötyä! Joudumme kohta takaisin osastolle! 

- Luuletko tosiaan että mua kiinnostaa?!

Ohjaaja tuli pyytämään että tulisin syömään. Annika riemastui, 

Nyt pysyt kovana! Et mene syömään.

Ahdistus voimistui, menetin hallinnan, nousin sängyltä ylös tietämättäni. Kaikki muuttui vieraaksi. Missä helvetissä olen? Seuraava havainto todellisuudesta oli se kun oksetti ja olin menossa tupakalle. Selvä merkki siitä että olin syönyt. 

Annika riehuu päässäni, olen maailman säälittävien ja paskin ihminen, en onnistu edes olemaan syömättä. 

Näiden haukkumisten alla romahdus alkaa olemaan lähellä. 

Päässäni tikittää. Olen irrallani kehostani. 

Ajatukset maalautuu kokoajan mustemmiksi. 

Mietin vaan silloin ennen kuin menin viimeksi osastolle, miksen vaan lähtenyt ja tappanut itseäni? Nyt voin vaan haaveilla kuolemasta. 

Kuolema on tällähetkellä ainut ajatus mielessäni jonka tiedostan. En enää näe itseäni vierestä. En tunne kehoani. Näen kaiken "aaveen silmin" usvan takaa. Mieleni uskottelee etten olekkaan oikeasti elävä ihminen. Olen aave siitä mitä joskus olin. Alan uskoa, enhän ajattele tietoisesti tai tunne mitään, en edes hengitystäni. Olet oikeasti aave, aave rajan takaa.

Sanoo rauhallinen ääni, kuulen äänen kuulokkeiden läpi. Kukaan muu autossa olevista ei reagoinut tuohon ääneen, se oli oman mieleni tuotos, mutta alan uskoa siihen. 

Olenko edes olemassa? 

Ja jos olen, miksi en tunne kehoani? Miksi en ajattele mitään? 

Miksi en tunne mitään? 

Miksi näen lattian ja kuinka jalkani ovat lattiassa kiinni, mutta miksen tunne sitä?

Miksen tiedä hengittäväni jos kerran olen elävä?