Fiksu päätös..

Kun lähdin tänään osastolta, tiesin jo silloin mitä tapahtuu. En maininnut asiasta ollenkaan, ketä siellä oloni ja epäilykseni kiinnostaa..

Menin omalle asunnolleni jonne tukihenkilöni tuli. Kun hän lähti, terien kutsu yltyi. Samalla pääni sisäinen kaaos hiljeni, tunnelma muuttui jännittyneeksi, kuulin vain persoonien kuiskailevan "Nytkö? Nytkö viilletään?" 

Muistan hymähtäneeni ja kuiskanneeni persoonilleni että nyt on aika. Otin haavataitokset ja harsorullan kaapistani, sitten otin terät piilostaan. Menin vessaan ja laitoin oven lukkoon. Sitten alkoi viiltely. En ole ikinä menettänyt viiltäessä noin paljoa verta. 

Kun lähdin asunnolta, oksetti ja heikotti, en ollut syönyt koko päivänä ja viilsin kuusi aika syvää haavaa.

Nehän halusi että me lähdetään lomalle, mehän tiedettiin lopputulos. Hyvä, olemme ylpeitä sinusta!

Tämä on totta, tiesin että tulen viiltämään, mutta koin painostuksena hoitajien puheet että mun pitää lähteä. Järkeni sanoi että ei kannata lähteä, mutta lähdin silti lomalle. Nyt käsi on viilletty. Tikit nuo vaatisi, mutten jaksa välittää. Tulehtukoon koko paska.

Eläin puoliksi jossain toisessa maailmassa. Kaikki on vierasta ja tuttua yhtäaikaa. 

Tuntuu oudolta kun "Oikeat teräni" ei kutsu, eikä ihokaan huuda viiltämään. On jotenkin rauhallisempi olo. En kylläkään ole viiltämisen jälkeen edes katsonut kättäni, mutta se on rumassa kunnossa. Noh, äläs nyt noin sano, niistä tulee kauniita kunhan et kerro kenellekkään! 

Kun otin suojat haavojen päältä, tajusin kuinka syviä ne on. Suljin silmäni ja sanoin persoonilleni, että nämä on pakko käydä näyttämässä. 

Ei sä et mee pilaamaan tätä! Sä et lähde niitä näyttämään! Korkeintaan sanot huomenna osastolla.. Jos nyt sitäkään. 

Taas tunnelma pääni sisällä on kaoottinen. Pitää viiltää lisää! 

Hävettää se eilinen viilto, siihen tuli vain 4tikkiä. Vain 4....