Tunteeton vailla ajatuksia

Katson itseäni peilistä. Olen tunteeton ja ilman ajatuksia. Olen kuin robotti. 

Katson itseäni silmiin joista paistaa ahdistuksen ja masennuksen sekamelska. En näe muutakuin silmäni mutta tunnen kuinka joku laskee kätensä olkapäälleni ja kuiskaa korvaani,

Et enää tiedä mikä on totta ja mikä ei, ethän tiedäkkään? Et enää tiedä kuka olet persoona-helvettisi keskellä? Eikö olekin näin? Myönnä se. 

Ääni kuului vanhalle naiselle. En tiedä kuka hän oli. Heti perään ääni sanoi, ettei minun tarvitse tietää kuka hän on.

Unelmani särkyi pieniksi sirpaleiksi. Kirjoitin pennusta myynti-ilmoituksen. Omalla tavalla helpotti kun niin moni ihminen on valmiina ostamaan pennun. 

Kurkkuani kuristaa. Ahdistus alkaa taas kurottamaan kylmiä käsiään kaulalleni. Tuntuu että järjen rippeeni alkaa katoamaan. Päästä kuuluu käsky Pure. Raavi. Lyö.

Yritän välttää yksinoloa. Koska sitten teen jotakin itselleni.

Haluan lyödä niin että, olen mustelmilla. 

Käsiä ei tarvitse raapia, ne on jo halkeile jatkuvasta pesemisestä. 

Pureminen houkuttaa.

Ne huutaa, huutaa huutamistaan. Kaaos pahenee, tuntuu että kalloni halkeaa metelin vuoksi. Taas puoli kehoa on jonkun muun. Tälläkertaa se ei ole Nitan.