Hulluuden symbolit

Kuinka paljon koira voikin oloa helpottaa? Rakas karvapalloni, älä ikinä katoa elämästäni! Yksikään ihminen ei kykene siihen että voin hymyillä, aidosti, hänen seurassaan. Sitten tulee 7-vuotias, sekarotuinen koirani ja nostaa mut yhdessä illassa pohjalta. Ainut mitä pelkään on se romahdus, joka seuraa kun koirani lähtee takaisin kotiin.. Sitä mä vaan pelkään..

Miksi? Miksi aina kun lähden ihmisten ilmoille, ahdistus pahenee kun ajattelen huoneeseen palaamista? Miksi? Huonehan on ainut turvani. Muualla olen silmien alla. Joku näkee mut aina jossain muualla. Ihmiset, nuo salakavalat olennot vaanivat lähes kaikkialla. En ole lähes missään turvassa. Olen elänyt pari päivää omassa universumissani. En oikeastaan muista mitään mitä olen tehnyt. Vika voi olla siinä etten ole tehnyt mitään. Mutta nyt, alan palautumaan tähän maailmaan. Huudan pääni sisällä. Ei mä en halua todellisuuteen, täällä on niin paljon parempi, täällä olen turvassa! Tunnen kuinka musta todellisuus alkaa vetämään minua puoleensa, alan taas ymmärtämään missä olen. Olen helvettiä pahemmassa paikassa. Sillä olen elossa. Tämä tila ei näytä enää oudolta. Ihan tutulta, olen ollut täällä ennenkin. Ajatuksieni musta aalto syöksyi päälleni. Kuolemaa, kuolemaa, kuolemaa ja vielä lisää kuolemaa ajatuksissani . Milloin, miten, missä? Siinä päässäni pyörivä kysymys litania. Huuda

Mä en meinaa uskaltaa kirjoittaa tänne. En haluaisi enempää haukkuja. Anteeksi että olen yrittänyt purkaa ahdistustani kirjoittamalla. Huomaan taas, että jos jokin asia oikeasti helpottaa oloani, se on sitten jollakin tavalla huono juttu. Palataan sitten vanhoihin kaavoihin, ja pysytään niissä. Olisi taas paljon purettavaa, sanoja on vaan liian vähän. Mä en osaa aloittaa mistään. Mä en vaan jaksa miettiä. Itken taas, sitähän olenkin koko päivän tehnyt. En jaksa pitää kyyneleitä sisälläni, en yksinkertaisesti jaksa. Nyt kun sen saa tätä oloani purettua kirjoittamalla, mieleeni tuli automaattisesti yksi keino purkaa tätä, ja se on kipu. Keinolla millä hyvänsä, eroon tästä olosta. Tänä iltana päästän pimeän puoleni vapaaksi. Mä en jaksaisi edes hengittää, mutten pysty lopettamaan sitä.

Kiitos ht.netin käyttäjät, haluan sanoa että kukaan teistä ei tiedä minusta muuta kuin sen että olen ahdistunut ja masentunut, teillä ei ole tietoa menneisyydestäni, joten turvat kiinni. Teidän ei kannata huudella yhtään mitään kun ette tiedä totuutta. Toki ymmärrän, anonyyminä on helppo huudella. Mutta pitäkää mielummin asiat itsellänne. Mä en halua tietää niistä! Ja Ihan vittuillakseni, en poista blogia enkä pistä yksityiseksi . Jos pitää mua huomiohuorana, niin aivan sama, sitten ollaan, teidän mielestänne.

Pikku lasten huutoa + auringon paahdetta = TUSKALLINEN PÄIVÄ LUVASSA. Noin ajattelin kun lähdettiin rannalle. Ajatukseni ei jättänyt rannallakaan rauhaan, ja oli tuskaa mustissa vaatteissa. Mä vihaan kesää.. Tää on syvältä.. Pakko esittää.. Nyt on pakko.. Perheen jäsenet eivät varsinkaan saa edes arvata totuutta.. Miten helvetissä mä sen selittäisin jos näyttäisin totuuden? Henkeä ahdistaa, tuntuu kuin keuhkot olisi täynnä reikiä, mutta silti painan tätä ahdistusta sisälleni. Nyt ei ole vaihtoehtoa.. Hymyileminen sattuu, nauraminen tappaa aina pienen palan sisältäni kerrallaan.. Pitkä ja tuskallinen kuolema luvassa. Pieni demoni sisälläni sihisee häkissään, Se haluaa ulos, Se haluaa tuhota tätä kroppaa.. Se on ollut vaan n. Viikon häkissään mutta Se haluaa ulos! Odotan että pääsen huoneeseeni. Mä odotan vain sitä, että voin päästää tän padotun ahdistuksen sisältäni ulos. Mä tiedän. Mä niin tiedän että huomenna, mä oon taas sängyn pohjalla. En taaskaan jaksa tehdä mitään ja kaik

Mä kuolen tähän väsymykseen. Tällä viikolla lähes joka yö tunnin välein heräilyä. Lievästi väsyttää ja ahdistaa. Sitten vielä jos nousen ylös niin silmissä sumenee ja mun pakko nojata johonkin. Välillä silmissä sumenee vaikka seison vaan paikallani tai kävelen.. Mutta mä pelkään jo öitä. Kun näen kellon lähestyvän 21, ahdistus yltyy, mä en halua nukkumaan koska en pysty. Mä en jaksa valvoa. Mä en halua tuijottaa kattoon enää. Mä haluan nukkua. Vaikken nuku päivisin, en nuku myöskään öisin. Pääni ei kestä tätä enää. Mitä mä teen? Mä edelleen väännän suupieleni ylöspäin, ja hoen itselleni, kukaan ei näe tuskaani hymyni takaa. Mun on pakko hymyillä, vaikka se sattuu. Tuo peittely on pakon omaista. Se on pakko, mulla ei ole vaihtoehtoakaan.. Taas syöminen on tuntunut olevan astetta vaikeampaa. Heitin aamulla taas leivän roskikseen.. Mua ei kuvota se ruoka, mä en vaan meinaa pystyä nielasemaan. "Pakko nauraa, pakko hymyillä, pakko uskotella ettei mua ahdista, Tää on pakko. Ih

Taas muhun sattuu.. Haluan vaan tekeytyä mahdollisimman pieneksi johonkin sängyn nurkkaan. Mä en kestä itseäni, sillä alan pakon omaisesti peittämään tätä. Ja sitten rupean vaipumaan entistä syvemmälle ahdistukseeni. Jos mä en enää pääse täältä kuilustani ylös, miten mä pääsen sitten? En enää omin avuin. Ja apua en uskalla pyytää. Tää kuiluni rupeaa menemään liian syväksi. Mä en pääse täältä elävänä pois. Se tunne kun vaan haluaisin puhua ja luottaa, mutten uskalla. Tilaisuuksia tulee, mutten sano mitään. Väännän suupieleni pakon omaisesti ylöspäin, kukaan ei näe tuskaani hymyni takaa . Näin uskottelen itselleni ja samalla toivon sisimmässäni että joku ymmärtäisi tuon irveen kasvoillani olevan vaan totuuden peitoksi luotu. Muhun sattuu kun hymyilen ja nauran. Sitä kipua ei kukaan vain näe. Voisin vaan huutaa ja itkeä, jos se veisi tätä pahaa sisältäni edes vähän pois.. Mutten osaa huutaa, eikä se auta mitään. Mä haluan pois. Ulos näiden seinien sisältä. Pihalle täältä, ja äkkiä! T

Koska en jaksa. Vastaan itselleni kysymykseen että miksi aion tappaa itseni. En väitä että sen haluan tehdä. Mä en jaksa enää yrittää mitään. Kuolema on mun kohtalo, se on kirjoitettu kiveen. Mä tulen kuolemaan piakkoin. En vielä, mutta piakkoin. Olen niin säälittävä etten kestä elämää. Olen niin heikko että lähden täältä oman käden kautta. Olen raukkamainen, kyllä mä sen tiedän. Anteeksi. Anteeksi että olen olemassa. Mä olen vaan piikki muiden lihassa, turha edes väittää muuta. Vaikka sitä ei sanota suoraan, mä luen sen rivien välistä. Mä tiedän olevani ärsyttävä ihminen. Mä takerrun epäolennaisiin asioihin, yleistän kaiken ja käännän kaiken itseäni vastaan. Mä en valitettavasti jaksa muuttua. Enkä mä osaa muuttua.. Anteeksi. Mä kulutan toisten aikaa. Jättäkää mut kuolemaan, sen olen ansainnut.. Anteeksi ettei mulla mene hyvin, mutten siltikään ymmärrä miksi siitä pitää rangaista? Tehkää mitä haluatte, mun kohtalo on kirjoitettu kiveen. Mä tulen kuolemaan. Pieni demoni sis

Mä oon taas ihan kuoleman väsynyt. Heräilin viime yönä tunnin välein. Opinpas etten rupea aikaisin nukkumaan vaikka kuinka väsyttäisi. Mä en enää jaksa maata huoneessa. Ei, en jaksa olla neljän seinän sisällä. Haluan jopa pihalle. Se on outoa. Mulla on taas sekava olo. Mä en tiedä itkisinkö vai nauraisinko. Mä olen vaan astetta pahemmin sekaisin.. Olen liian väsynyt. Mulla taas pyörii sama kysymys litania päässä.. Miten muutaman asian kysyminen on näin vaikeaa? Miksi mä en saa mitään aikaan? Miksi mä olen näin säälittävä? Miksi mun pitää olla elossa? Miksi mun pitää olla tälläinen? Mulla on fyysisesti outo olo. Näen tähtiä, päässä heittää ja väsyttää. Haluaisin ruveta nukkumaan, mutten viitsi, koska viime yö. Eipä mulla taaskaan ollut mitään asiaa, kirjoitinpas kuitenkin..

Eilen illalla, tai no, koko eilinen ja tämä päivä, on mennyt leijuessa tuolla jossain todellisuuden tuolla puolen. Ei ole ahdistanut, en ole vieläkään tuntenut oikeastaan mitään. Eilen illalla, tai yöksi tuo klo 00:30 jo luokitellaan rupesin jo miettimään että mitä jos mä en ole sittenkään oikea? Mitä jos mä olen vaan jonkun hullun mielikuvituksen tuotosta? Mitä jos mä haihdun tuhkana tuuleen? Mitä jos mä vaan lakkaan olemasta? Mä olen vaan jokin fantasia olento, mä olen tarua, mä olen pelkkää fiktiota.. Olen vain jokin fiktiivinen henkilö jonkin hullun ajatuksissa.. Olo on tosiaan ollut epätodellinen. Koen kaiken harhana. Varsinkin toiset ihmiset, ne on pahimpia. Kun puhun ihmisille, tuntuu aivan kuin puhuisin jollekin olemattomalle. Nuo ihmisten äänet, ne tuntuu tulevan jostain kaukaa, oon itse täällä avaruuden toisella puolella, mutten palaa takaisin, en halua. Täällä on parempi. Eipähän tarvitse tuntea mitään. En oikein tiedä mitä kirjoittaisin, mulla ei ole mitään muuta ke

Sunnuntai, pahin viholliseni. Mulla ei ole 5 vuoden ajalta yhtäkään hyvää kokemusta tästä päivästä.  Eikä tämäkään ole poikkeus. Mä en oikein muista koko päivästä mitään. Mitä olen tehnyt, Se jää arvoitukseksi.. Varmaan olen vaan ollut.. Mitäpä muutakaan? Koen itseni taas harvinaisen turhaksi. Mä vihaan vaan olla.. Tuntuu kuin näkisin koko ajan vaan unta. Todella, todella pahaa painajaista. Odotan vain milloin herään ja tämä painajainen loppuisi. Mutta se ei voi loppua, sillä tämä ei ole unta, tämä on totta. Tämä on se maailman pahin sairaus, johon on sairastunut 7miljardia ihmistä joista kukaan ei tule selviämään. Tämä sairaus on elämä. Mua ei ahdista, sen vuoksi koen taas leijuvani vaan tuolla jossain, kaukana todellisuudesta. Tuntuu taas kuin mua ei olisi olemassa. Olisin vaan haihtunut kuin savuna ilmaan.. Ihmisten äänet kuuluu samaan aikaan selkeinä mutta silti tuntuu että ne kuuluu jostain kaukaa, kilometrien päästä. Mä en oikein tiedä miltä musta tuntuu, jotenkin sekavalta..

Tuijotan kirjaimia, ei sanan sanaa tule mieleen. Asiaa olisi enemmän kuin laki sallii. Ehkä eräät kappaleen sanat kertoisi enemmän,"Tarvitsen apua, en pysty hengittää, tuhat eri tunnetta repii mua hengiltä!" -Methodi Sattuu henkisesti niin että hengittäminen ei ole enää itsestäänselvyys. Kipu kädessä, todistaa mun olevan elossa. Vittu, mä olen taas päästänyt tuon demonin irti. Raavein käteeni neljä naarmua. 10 päivää, satuttamatta, enempää en kestänyt. Anteeksi että olen olemassa. Anteeksi että hengitän vielä.. Jos saisin huomenna kirjoitettua enemmän. Jos huomenna löytäisin sanoja kertomaan jälleen..

Tunsin kuinka sisälläni kiehui kävellessäni kohti huonetta. Olin vihainen. Olin vaan vihainen itselleni. Mä en osaa enää puhua vaikka olisi tilaisuus. Mä olen säälittävä, vaikka haluaisin sanoa asioita niin ei, en kykene. Vaikka luottaisin sen edes sen verran, en pysty. Sanat katoaa päästäni. Mä en saa kerrottua mitään. Huoneeseen päästyäni, laitoin kameralaukun pöydälle, siihen se tulee taas jäämään loppu illaksi, ehkä jopa loppu viikoksi. En halua enää kuvata, ei kiinnosta. Ainakaan tällä hetkellä. Siitä asti istunut huoneessa, en taaskaan saa mitään aikaan, pitäisi siivota huone, ei tule kesää.. Ei tule onnistumaan. Vaikka mua häiritsee nuo vitun pölypallot nurkissa, i don't care. Yritän pitää itseäni kasassa, ei helvetti, mä en rupea itkemään, mä en helvetti soikoon jaksa taas itkeä! Tuijotan kattoon yrittäen pitää itseni kasassa, yrittäen pitää kyyneleet sisällä. Mä vaan pilaan aina kaiken. Eilisilta meinasi mennä sitten klo 23 jälkeen aikas reippaasti päin helvettiä. K

Aamua lukuun ottamatta, ollut ihan ok päivä. Sain jopa itseni pihalle, kuvaamaan yhdelle laavulle. Näköjään mun pitäisi olla enemmän ihmisten seurassa. Kyllä, se jotenkin mystisesti piristi mieltä kun katsoin autossa, kun pari poikaa pelleili, kun niillä (ainakin näytti) olevan hauskaa. Muutenkin jätkien seurassa on huomattavasti helpompi olla, yleensä tyttöjen kanssa on jotenkin kiusaantunut olo. Kiitos noiden kahden, pelastivat päiväni! Sanoo ihmisvihaaja.. :D Mun pitäisi elvyttää tuo valokuvaus harrastus ihan täysin. Mulla on jo pitkään ollut tavoitteena päästä hautausmaalle kuvaamaan. Ne kiehtoo mua. Varsinkin vanhat hautausmaat. Voisin sanoa että tämän päivän kohdalla, pääsin hetkeksi kahleista irti. Mä en sano että mulla olisi vieläkään hyvä olla. Ei, en ole vieläkään siinä pisteessä että tuntisin niin. Olo on parempi, ei hyvä, ei paha, helpompi. Ensimmäinen positiivinen postaus tänne. Tämä on harvinaista. Huom! Blogin osoite muuttuu. Tuo huominen-ei-ole-parempi.blogspot.c

Kaikki tuntuu harhalta. Tunnen jo itsenikin harhaksi. En tunne enää olevani olemassa. Olen vain lakannut olemasta, vain tuo demoni sisälläni on enää olemassa, en siis minä, vain se. Ihmiset ympärillä tuntuvat myös harhoilta. Vaikka näen ja kuulen heidät, he ei tunnu todellisilta. Tiedän heidän olevan todellisia, sillä harhaa ei näe uudestaan.  Olen elänyt tässä maailmassa ennekin, en pelkää, en yhtään. Eihän tämä ole mukavalta tunnu, en jaksa välittää. Antakaa mun vaan olla. Tunnen tuon sideharson ranteessani. Kun katson sitä, näen siinä tekstin: "Lasinsirpale tässä heips, tiedoksi vaan olen hullu. " Se on kuitenkin jo merkattu ihooni, lukuisia kertoja. En pysty edes laskemaan, noiden merkkien määrää. Arvet, merkki hulluudesta.  Vaikka se on hihan alla, se kuvottaa. Se kertoo että olen sairas, se on todiste hulluudestani. Haluan repiä sen pois. En kuitenkaan viitsi. Sen alla on todiste hulluudestani. Ihooni on piirtyneet hulluuden merkit. Olen hullu. Niin olen aina sa

Mä en ymmärrä, oon taas ihan yks kaks, vaipunut masennuksen rinkiin. Mä en saa syötyä lähes tulkoon mitään.Jo veden juominen tuntuu myös vaikealta. Söin viimeksi 9h sitten, mikä on yleensä täällä pk:ssa täysi mahdottomuus, mutta siltikään mulla ei ollut nälkä.  En meinaa nukahtaa millään, haluan vaan olla yksin. Masennus testin tulos on taas pilvissä,  61 pistettä, en ole koskaan saanut niin suurta piste määrää. Olen maannut koko päivän huoneessa. Oloani ei helpottanut se että mulle tultiin valittamaan. Ei, se keino ei toimi minuun. Ja kyllä, mä tiedän että ollaan sovittu että mun on pakko tehdä jotain vähintään tunnin ajan. Ohjaajat on ilmeisesti huolissaan, ei siksi että mua masentaa ne ei edes tiedä tuosta testistä tai tunteesta, vaan tuosta haavasta kädessäni, se on tulehtumisvaarassa. Syön siihen antibiootti kuuria. Mutta kun revin sitä, sen takia ne tarkkailee mua enemmän.  Kysyivät että haluanko sen tulehtuvan, vastasin rehellisesti, haluan. Se on tarkoitukseni.  Rupesin vain it

Istun ja tuijotan tuota kohtaa kännykän näytöllä. Mun ei tarvitsisi kuin hipaista sitä, mutta en uskalla, vaikka se helpottaisi, en pysty. Soita numeroon Valtakunnallinen kriisipuhelin.  Poistun puhelu tilasta ja kirjauduin tänne. En uskaltanut soittaa. Olo on vain pahentunut eilisestä. Mä en uskalla soittaa mihinkään, mitä mä sanoisin? Mitä jos jollakin on tärkeämpää kuin minulla? Tuijotan kännykän näppäimistön kirjaimia en meinaa keksiä niistä sanoja.. Ajatukseni ei kulje. Lasten ja nuorten chatti, mä haluan aloittaa keskustelun, mä vaan rupesin tärisemään kun ilmoitus tuli, keskustelussa yksi paikka auki.. Mutta kun mä en uskalla, mitä mä sanon?? Aloitin keskustelun, vaikka tilanne ahdisti. Sain kerrottua asiota, ja olo on helpompi. Ahdistaa enää lievästi, masentaa vieläkin aika pahasti. Muttei niin pahasti kuin eilen. Tuo 20 000kg:n paino rintakehän päällä ei ole katoamassa, en edes odottanut sitä. Mä en osaa elää ilman sitä. Ilman sitä, mä en ole mitään, en edes olemassa.

Mikä mua vaivaa? Seisoin kallion reunalla, pudotusta yli 5metriä veteen, mutta mä en hypännyt vaikka se vesi kutsui mua nimeltä. "******, tule tänne, tule luokseni, minä autan sinua. Älä pelkää, en halua sinulle pahaa, haluan pelastaa sinut! Hei, älä mene, etkö halua pois? ******, olet aina tervetullut takaisin, sitten kun haluat, minä pelastan sinut!" Harvinaisen pelottavaa. Mä olisin halunnut hypätä, mutten voinut. Koska muut nuoret. Nyt jo kadun. Olisi pitänyt vaan hypätä. Halusin äkkiä takaisin huoneeni turvaan, äkkiä pois muiden nuorten seurasta, äkkiä ylhäiseen yksinäisyyteen takaisin. Mä en lähde enää mihinkään. Niin on paljon parempi. Mä oon ollut huoneessani lähes koko ajan. Mä en halua olla muiden kanssa. Yksin on edes vähän parempi. Rupee taas olo menemään aika lähelle viimeistä niittiä. Mä en vaan enää tiedä minne kirjoittaisin, tännekin olen jo kerran kirjoittanut. Mutta kun nykyään jo tuntuu etten pysty kirjoittamallakaan purkamaan tätä riittävästi. Mulle ei

Taas muhun sattuu henkisesti niin etten meinaa pystyä hengittää. Tänään näyttää olevan jonkin asteen maksimaalisen mega-ahdistuksen multihuipentuma. Kaikki lähti aamulla siitä kun heräsin taas ahdistukseen. Mä oon jo liian väsynyt peittelemään tätä oloani. Mulla ei yksinkertaisesti voimavarat riitä, oon henkisesti ihan riekaleina.  Koko aamun olen vain maannut sängyllä ja kirjoittanut tukinettiin. Sinnekin sain selitettyä jotakin sekavaa tästä olostani. Huoneesta poistuminen tuntuu vastenmieliseltä. Mä haluan olla yksin. Mä en jaksa olla muiden kanssa. Enkä edes halua. On vaan niin paljon parempi olla sanomatta mitään. Niin paljon parempi kärsiä yksin. Mua hävettää, makaan vaan sängyllä enkä saa mitään aikaan. Makaan vain sänkyni nurkassa, yrittäen olla mahdollisimman huomaamaton, yrittäen olla mahdollisimman pieni riesa muille. Voisin vaan nukkua. Mutta ahdistus ei sitä salli. Eikä myöskään ajatukseni. Mun pitäisi vaan ottaa itseäni niskasta kiinni. Mutten vaan onnistu siinäkään.

Jaksanko enää tapella muiden kanssa? Jaksanko sittenkään enää edes yrittää selittää ihmisille totuutta? Vastaus molempiin on ei. Mä en jaksa selittää asioitani enää kenellekään kasvotusten. Aikuiset näyttää luulevan olevansa kaiken tietäviä, jumalia. Olkoot, en jaksa selittää, en osaa selittää, mä en halua selittää. Olettakoot ihan rauhassa, se mitä ne luulee ei välttämättä ole totuus. Todellisuudessa, asiat voivat olla aivan toisin. Niinkuin yleensä onkin. Tänään päivällä opin todella hyvin etten enää mieti menneitä. Mua rupesi ahdistaan sen verran pahasti, että vaivuin vaan omaan universumiin. Elin siinä illuusiossa tunnin. Aluksi en halunnut puhua, nautin siitä kun mikään ei tuntunut miltään, sain hetken rauhan todellisuudelta, rauhan ahdistukselta. Mutta kun palasin takaisin tähän todelliseen ajatusten myrskyyn, en kyennyt enää puhumaan, en vain saanut pihaustakaan suustani. Sitä jatkui yhteensä 2½ tuntia. Mulla on muka taas alkanut tää syömisvammailu, ainakin niin ihmiset l

Joka päivä oppii jotain uutta. Tänään opin ettei kannata ajatella positiivisesti. Tänään olisi ollut ihan hyvä päivä . Korostin tuon lauseen koska kirjoitin sen ensimmäisen kerran tähän blogiin. Mutta miten on mahdollista että vointi romahtaa tuosta noin vaan? Ahdistus palasi takaisin. Se ei kestänyt enää olla ilman huomiota. Ahdistushan herättää mut aamuisin, että hyvää huomenta vaan, on todella kivaa herätä siihen kun rintakehän päällä on vähintään 20 000kg:n paino. Mä ymmärsin juuri että mä pelkään sitä että mulla on parempi olo. Mä vaan pelkään sitä kun olo romahtaa. Pelkään muutenkin monia asioita. Tuossa lista: Fonofobia - melupelko Selenofobia = kuukammo Geraskofobia - vanhaksi elämisen kammo Bakteriofobia = bakteerikammo Autofobia = omaan itseensä kohdistuva pelko Atelofobia = epätäydellisyyden pelko Atykifobia = epäonnistumisen pelko Hedonofobia - mielihyvän pelko Lievin noista on bakteerikammo. Se on aika kausittaista. Aamulla mulla oli helvetinmoinen ongelma kestää

Mä vaan itken. Mä oon ihan loppu. Mä oon koko vitun illan vaan maannut sängylläni. Mä en saa mitään aikaan. Kunhan vain saisin tilaisuuden, tappaisin itseni välittömästi! En edes epäröisi, se olisi saman tien henki pois.. Mä en enää jaksa pitää tätä paskaa sisälläni. ANTAKAA MUN MENNÄ! MÄ OLEN LIIAN SÄÄLITTÄVÄ! Mä en jaksa enää...    

Mä en tiedä mitä kirjoittaisin. Ajatus ei vaan kulje. Mä en taaskaan ymmärrä mitään mitä mun ympärillä tapahtuu. Oon aivan toisessa universumissa. Mä haluan pysyä tässä universumissani, täällä on huomattavasti helpompi olla. Mun pää ei kestä todellisuutta. Todellisuus tuntuu edelleen harhalta. Mä oon taistellut itseni kanssa koko päivän. Mä en jaksa enää vastustaa itseäni. Mä odotan vain kuolemaa. Tuntuu kuin koko maailma roikkuisi harteillani. Mä oon liian väsynyt tähän helvettiin. Antakaa mun mennä. Antakaa mun kuolla. Taas tällainen valitus-postaus multa, mutta se ei olekaan mitään uutta..

Koko päivä. Koko vitun päivän, olen vähän väliä ruvennut itkemään. Mä en tunne olevani elossa. Näytänkin jo ruumiilta. En ole enää henkisesti elävien kirjoissa. Mua revitään ja raadellaan sisältäpäin. Mä en enää edes taistele vastaan. Anna mennä, tee mitä haluat. Niinhän mä lupasin, kun löin hanskat tiskiin. Joten tee mitä teet, kunhan et henkiin jätä.. Taas netissä testit huutaa hoosiannaa. Suuria pisteitä 3 eri testistä, mutta ei niistä sen enempää. Tuntuu koko ajan että joku kuristaisi. Painaisi näkymätöntä seinää vasten. En saa taaskaan kunnolla happea, tai siltä tuntuu, aivan kuin keuhkot olisi rei'itetty. Ahdistus viestittää olevansa olemassa, se ei anna mun edes nukkua, ei yöllä eikä päivällä, mun on pidettävä sille seuraa. Mä alan väsymään sen seuraan, mutta se ei lähde pois, vaikka kuinka rukoillaan. .  Mut on otettu henkisesti hengiltä   , kroppa vaan sinnittelee päivästä toiseen, rääkäten itseään. Viiltämällä, lyömällä, raapimalla, puremalla.. Kaikkea sitä

Taas. Taas olen itsetuhon kierteessä. Mä en pääse täältä. Oon liian heikko tappelemaan itseni kanssa. Oon jo luovuttanut. Oon jo päättänyt kuolla. Eilen, oli aluksi ihan ok olla. Sitten kaikki romahti. Aloin vaan itkeä. Ja illalla noin klo 22, en enää kestänyt. Vasempaan käteen tuli arvioni mukaan 77 pinta naarmua. Oikeaan 1 pikku naarmu ja 2 syvempää haavaa. Nämä ajatukset tekee minusta hirviön.. Mä olen jo hirviö, itselleni.. Tämä ahdistus kasvaa päivä päivältä suuremmaksi. Mä en kykene sanomaan sille vastaan. Se ei anna mun nukkua. Mun on pidettävä sille seuraa.. Mä oon säälittävä, en osaa enää muuta kun satuttaa itseäni. Mä elän vain sen takia. Tunnen kuinka loppu lähenee..

Niin monesti oon yrittänyt uskaltautua kirjoittamaan tänne. En ole saanut aikaan, olen liian säälittävä. Jos se etten kirjoita tänne, merkitsee että oloni on ollut helpompi, niin todellisuudessa se ei ole niin. Olen ollut ihan yhtä heikoilla jäillä mitä aikaisemmin. Oon jo luovuttanut. Mä en enää edes yritä jaksaa elää. Mä en halua. Mä en jaksa. Oon taas päässyt viiltelyn maailmaan. Tällä viikolla olen viiltänyt molemmat ranteet verille. Viime yönä viilsin oikean käden rannetta 3 tuntia. En kyennyt lopettamaan, jatkoin vaikka olo helpotti. Aiemmin tällä viikolla viilsin vasemman ranteen. Koen taas itseni liian turhaksi. Mitä väliä jos tapan itseni? Ei musta ole mihinkään! Taitaa nämäkin kuulua näihin helvetin turhiin postauksiin mutta antaa mennä.. Oon taas jotenkin sekavassa mielentilassa. Voisin tänään taas viiltää, en jaksa enää edes yrittää lopettaa viiltelyä, en näe siihen yhtäkään syytä.