Se on vain pakon omaista peittelyä..

Mä kuolen tähän väsymykseen. Tällä viikolla lähes joka yö tunnin välein heräilyä. Lievästi väsyttää ja ahdistaa.
Sitten vielä jos nousen ylös niin silmissä sumenee ja mun pakko nojata johonkin. Välillä silmissä sumenee vaikka seison vaan paikallani tai kävelen..

Mutta mä pelkään jo öitä. Kun näen kellon lähestyvän 21, ahdistus yltyy, mä en halua nukkumaan koska en pysty. Mä en jaksa valvoa. Mä en halua tuijottaa kattoon enää. Mä haluan nukkua. Vaikken nuku päivisin, en nuku myöskään öisin. Pääni ei kestä tätä enää. Mitä mä teen? Mä edelleen väännän suupieleni ylöspäin, ja hoen itselleni, kukaan ei näe tuskaani hymyni takaa. Mun on pakko hymyillä, vaikka se sattuu.
Tuo peittely on pakon omaista. Se on pakko, mulla ei ole vaihtoehtoakaan..

Taas syöminen on tuntunut olevan astetta vaikeampaa. Heitin aamulla taas leivän roskikseen.. Mua ei kuvota se ruoka, mä en vaan meinaa pystyä nielasemaan.

"Pakko nauraa, pakko hymyillä, pakko uskotella ettei mua ahdista, Tää on pakko. Ihan pakko, mulla ei ole vaihtoehtoa. "
Siinä on ajatukseni tiivistettynä. Ei kaunistelua, ei kiertelyä tai kaartelua.. Suoraa tekstiä suoraan päästäni.

Mä en tiedä miltä musta tuntuu just nyt. Sekava olo. Ei muuta. En tiedä itkisinkö vai nauraisinko..