Can you see the pain in my eyes?
Taas muhun sattuu henkisesti niin etten meinaa pystyä hengittää. Tänään näyttää olevan jonkin asteen maksimaalisen mega-ahdistuksen multihuipentuma. Kaikki lähti aamulla siitä kun heräsin taas ahdistukseen. Mä oon jo liian väsynyt peittelemään tätä oloani. Mulla ei yksinkertaisesti voimavarat riitä, oon henkisesti ihan riekaleina.
Koko aamun olen vain maannut sängyllä ja kirjoittanut tukinettiin. Sinnekin sain selitettyä jotakin sekavaa tästä olostani.
Huoneesta poistuminen tuntuu vastenmieliseltä. Mä haluan olla yksin. Mä en jaksa olla muiden kanssa. Enkä edes halua. On vaan niin paljon parempi olla sanomatta mitään. Niin paljon parempi kärsiä yksin.
Mua hävettää, makaan vaan sängyllä enkä saa mitään aikaan. Makaan vain sänkyni nurkassa, yrittäen olla mahdollisimman huomaamaton, yrittäen olla mahdollisimman pieni riesa muille.
Voisin vaan nukkua. Mutta ahdistus ei sitä salli. Eikä myöskään ajatukseni. Mun pitäisi vaan ottaa itseäni niskasta kiinni. Mutten vaan onnistu siinäkään.
Mun ajatukset takkuaa taas astetta pahemmin. Ahdistus huitelee reippaasti vielä siedettävän rajan yläpuolella.
Mä en kestäisi tätä oloa, mutten kykene tekemään mitään. Mä en edes pystyisi viiltämään, en edes tappamaan itseäni. Mä kykenen vain odottamaan kropan kuolemaa.
Haluan vaan itkeä tämän pahan pois. Mutta kyyneleet on loppuneet. Kaikki on vaan pidettävä sisällä, sitä ei vaan saa pois vaikka mitä tekisin. Tää paha olo on vaan pinttynyt minuun, sitä ei vaan saa edes pesemällä pois.
Taas huoneesta lähteminen tuntuu harvinaisen vastenmieliseltä, miksi mun pitäisi lähteä mukaan kuvaamaan? Mistä mä edes ottaisin kuvia? Luovuuteni on nollilla. En keksi mitään. En jaksa edes yrittää keksiä. Antaisivat mun vaan olla ylhäisessä yksinäisyydessäni, muiden seurassa tää henkinen kipu vaan pahenee, tunnen itseni säälittäväksi kun en kykene olemaan aidosti iloinen. Esittäminen vaan pahentaa oloani. Haluan olla yksin. En jaksa muita ihmisiä. En jaksa kuunnella muiden selityksiä milloin mistäkin, pääni ylikuormittuu jo omista ajatuksista, miten käy jos rupean kuuntelemaan muiden puhetta..
Koko aamun olen vain maannut sängyllä ja kirjoittanut tukinettiin. Sinnekin sain selitettyä jotakin sekavaa tästä olostani.
Huoneesta poistuminen tuntuu vastenmieliseltä. Mä haluan olla yksin. Mä en jaksa olla muiden kanssa. Enkä edes halua. On vaan niin paljon parempi olla sanomatta mitään. Niin paljon parempi kärsiä yksin.
Mua hävettää, makaan vaan sängyllä enkä saa mitään aikaan. Makaan vain sänkyni nurkassa, yrittäen olla mahdollisimman huomaamaton, yrittäen olla mahdollisimman pieni riesa muille.
Voisin vaan nukkua. Mutta ahdistus ei sitä salli. Eikä myöskään ajatukseni. Mun pitäisi vaan ottaa itseäni niskasta kiinni. Mutten vaan onnistu siinäkään.
Mun ajatukset takkuaa taas astetta pahemmin. Ahdistus huitelee reippaasti vielä siedettävän rajan yläpuolella.
Mä en kestäisi tätä oloa, mutten kykene tekemään mitään. Mä en edes pystyisi viiltämään, en edes tappamaan itseäni. Mä kykenen vain odottamaan kropan kuolemaa.
Haluan vaan itkeä tämän pahan pois. Mutta kyyneleet on loppuneet. Kaikki on vaan pidettävä sisällä, sitä ei vaan saa pois vaikka mitä tekisin. Tää paha olo on vaan pinttynyt minuun, sitä ei vaan saa edes pesemällä pois.
Taas huoneesta lähteminen tuntuu harvinaisen vastenmieliseltä, miksi mun pitäisi lähteä mukaan kuvaamaan? Mistä mä edes ottaisin kuvia? Luovuuteni on nollilla. En keksi mitään. En jaksa edes yrittää keksiä. Antaisivat mun vaan olla ylhäisessä yksinäisyydessäni, muiden seurassa tää henkinen kipu vaan pahenee, tunnen itseni säälittäväksi kun en kykene olemaan aidosti iloinen. Esittäminen vaan pahentaa oloani. Haluan olla yksin. En jaksa muita ihmisiä. En jaksa kuunnella muiden selityksiä milloin mistäkin, pääni ylikuormittuu jo omista ajatuksista, miten käy jos rupean kuuntelemaan muiden puhetta..
Kommentit
Lähetä kommentti