Ihmiset vaan katselee, kun perhosen siivet särkyneet..

Istun ja tuijotan tuota kohtaa kännykän näytöllä. Mun ei tarvitsisi kuin hipaista sitä, mutta en uskalla, vaikka se helpottaisi, en pysty.
Soita numeroon Valtakunnallinen kriisipuhelin.
 Poistun puhelu tilasta ja kirjauduin tänne. En uskaltanut soittaa. Olo on vain pahentunut eilisestä. Mä en uskalla soittaa mihinkään, mitä mä sanoisin? Mitä jos jollakin on tärkeämpää kuin minulla?
Tuijotan kännykän näppäimistön kirjaimia en meinaa keksiä niistä sanoja.. Ajatukseni ei kulje.
Lasten ja nuorten chatti, mä haluan aloittaa keskustelun, mä vaan rupesin tärisemään kun ilmoitus tuli, keskustelussa yksi paikka auki.. Mutta kun mä en uskalla, mitä mä sanon??
Aloitin keskustelun, vaikka tilanne ahdisti. Sain kerrottua asiota, ja olo on helpompi. Ahdistaa enää lievästi, masentaa vieläkin aika pahasti. Muttei niin pahasti kuin eilen. Tuo 20 000kg:n paino rintakehän päällä ei ole katoamassa, en edes odottanut sitä. Mä en osaa elää ilman sitä. Ilman sitä, mä en ole mitään, en edes olemassa. Leijun vaan jossakin, olematta mitään, vaikka ahdistus ei tunnu mukavalta, se on jo niin tuttu tunne.
Toivoin että tuo helpompi olo olisi kestänyt pidempään kun 5 minuuttia. Mutta ei, 5minuuttia ja se haihtui kuin tuhka tuuleen. Makaan sängyssä ja mietin että miksi taas näin. En enää tiedä, mitä hyvä olla on. Miltä se tuntuu? En tiedä, en muista. Ollut viimeksi parempi olla jotain 2vuotta sitten.. Hyvästä olosta ei ole tietoakaan. Mä en osaa tuntea muuta kun kaikkea negatiivista..