Hulluuden symbolit

Pääsin kuntoutuskodille. En lähtenyt liian aikaisin vaikka ahdistus iski päälle. Blogi jää nyt vähän hiljaisemmaksi. Päivittelen tätä aina kun jaksan :)

Näillä näkymin pääsen huomenna takaisin kuntoutuskodille. Olo on niin paljon helpompi. Toivon että pääsisin sillä ei tämä sairaalassa olo ole mukavaa. Olen ollut 13 vuotiaasta tähän päivään 16 kertaa osastolla. Odotan että pääsisin askartelemaan lihansyöjäkasveilleni terraarion. Suunnittelin istuttavansa osan kasveista sinne. Ja tilasin juuri Tšekistä erilaisten lihansyöjäkasvien siemeniä. Pääsen leikkimään kunnolla viherpeukaloa :D Kävin taas läpi kuvia joista en olisi uskonut tulevan mitään, sieltä löytyi yllättävän hyviäkin kuvia. Kuvat on vuodelta 2014 ja olleet tietokoneen kätköissä. Nyt pitää vaan säädellä niitä niin ehkä niistä on johonkin :) Mutta tiivistettynä, mulla menee ihan hyvin, jos irrallisuutta ei lasketa :)

Olo on irrallisuudesta huolimatta ihan hyvä. Vähän tässä pelottaa kun Itsetuhoinen on aikas lähellä. Mutta luulen pärjääväni hänen kanssaan. Lääkkeet on alkanut auttaa ja kerrankin kun koen että lääkitykseni on kohdillaan. Etsin tietokoneeni syövereistä kuvia, mistä ajattelin ettei niistä tule koskaan mitään. Pientä hienosäätöä niin ihan kivoja kuvia niistä tulikin :) Heinää :) Siinä minun rakas kissa :3 Orkidea :) Ehkä mun pitäis taas yrittää elvyttää valokuvausharrastusta..?

Tää kostetaan huomenna! Itsetuhoinen huusi pääni sisällä. Pelokas itkee kun pelkää Itsetuhoista. Eilen oli ihan ok päivä ahdistuksen osalta. Irrallinen olo oli kokopäivän. Olen edelleen rinnakkaisessa ulottuvuudessa. Alan taas vaipua syvemmälle usvan sekaan. Olen kohta taas täysin muualla. Tunnen kuinka kehoni alkaa muuttumaan irralliseksi. Miten saan itseni todellisuuteen?! Kosken jalkaani, en tunne kosketustani. Pitäisi lähteä tänään käymään kuntoutuskodilla, mietin vaan kun olo on näin epätodellinen että mitä siitä tulee. Se jää nähtäväksi. Olen muutenkin ihan kuoleman väsynyt, viimeyönä nukahdin vasta klo 01 jälkeen. Että saas nähdä miten tämä päivä menee, varsinkin kun Itsetuhoinen komentelee. Tuo uusi masennuslääke on auttanut. Oloni ei ole enää niin hankala että makaan sängyn pohjalla kyyneleitä nieleskellen. Ja olen päättänyt etten tapa itseäni. Sen verran olo on helpompi. Vaikka olo on epätodellinen, sen kanssa pärjää. Se on muiden mielestä ongelma, omasta mielestäni mulla o

Todellisuuden ja epätodellisuuden raja häilyy. Menthol-pastilli suuhun muttei siitä ole mitään apua. Musta tuntuu etten hengitä. Mulla ei oo mitään kosketusta todellisuuteen, meen vaan enemmän usvan sekaan. Haluan pois täältä usvasta! Mutta jokin pitää mua täällä.. Surullinen? Onko todellisuus liian vaikea tällä hetkellä? Yritän kaikin keinoin saada itseni takaisin tähän maailmaan. Kosken jalkoihini, jotka tuntuvat todella irrallisilta, en tunne kosketusta, aivan kuin koskisin johonkin toiseen ihmiseen. Eilen jouduin ottamaan kaikki tarvittavat lääkkeet. Olo oli todella hankala. Itsetuhoinen sai eilen raavittua kättäni taas. Mutta eilinen selvittiin ilman paniikkikohtausta. Ja sitten tämän masennuslääkeen mikä aloitettiin pitäisi vähentää pakkoajatuksia ja paniikkikohtauksia. Haluaisin nukkua, mutta en saa nukuttua koska ajatukset kiertää kehää. Asia mistä olen yllättynyt ja persoonan osani myös, heitä ei enää kutsuta harhoiksi tai ajatuksiksi, vaan sivupersooniksi. Eikä enää lääkärit

Mä päivitän taas turhan tiheästi mutta minkäs teen kun ei oo muutakaan paikkaa minne purkaa tätä. Todellisuus. Mikä se on? Mä elän jossain aivan muualla. Äänet kuuluu kaukaisina eikä kehoni koske mihinkään, olen muualla. Mutta mikä on tässä tärkeintä, mua ei ahdista. Miksi pitäisi elää todellisuudessa kun siellä ei ole hyvä olla..? Mä haluan olla täällä kun täällä ei oo paha olo!! Surullinen itkee pääni sisällä. Se on niin pieni, ettei se ymmärrä läsnä olon tärkeyttä. Mä haluaisin pois täältä osastolta. En vain tiedä että uskallanko lähteä..? Itsetuhoinen kannustaa lähtemään, hän haluaa viillellä. Hän suunnittelee viiltoja ja kertoo edellisistä viilloista yksityiskohtaisesti. En juuri nyt haluaisi kuunnella noin yksityiskohtaisia juttuja. Hän haluaa tikkejä, lukemattomia määriä. Hän haluaa nähdä kunnolla jänteet. Hän haluaa avata valtimot. Hän haluaa kuolla. Oman maailmani vuoksi kestän nämä puheet. Haluan vaan nukkumaan, jospa ensi yönä henget ottaisivat minut seurakseen.

Rakkaat henget, minä rukoilen teitä, ottakaa minut joukkoonne. En ansaitse elää. Eilinen.. Ajatukset valvotti.. Toissa päivänä 2 paniikkikohtausta.. Oon ollut tämänkin päivän ihan kuoleman väsynyt. Lääkäri suostui vaihtamaan tarvittavan lääkkeen ja aloitti masennuslääkkeen. Saas nähdä onko siitä apua. Se jää nähtäväksi. Elämän haluni on kuollut. Psyykkeni palasina. Kehoni on väsynyt. Silti Iloinen saa kaikki uskomaan että kaikki on hyvin. Onneksi olen sanonut hoitajille etten ole Varjokettu, vaan olen Iloinen. Kun kirjoitin Sosiaalisen olleen sinut sen kanssa, ettei se ole kehon "oikea omistaja", olin väärässä. Sosiaalinen oli sanonut peloissaan Iloiselle että joku harha, jonka nimi on Varjokettu, oli sanonut olevan kehon hallitsija. Eli Sosiaalinen ei vieläkään tiedä olemassa oloani. Ruokahaluttomuus alkaa lietsomaan tietoista syömättömyyttä. Alkaa mennä taas paastoamisen puolelle. Pystyisin syömään paremmin, mutta tuo hirviö jota syömisongelmaksi kutsutaan. Paino tippui tos

Kädessä toinen kohta vereslihalla. Silmissä tukahdutettuja kyyneleitä. Mä oon niin voimaton.  Itsetuhoinen saa tehdä mitä vaan. Se saa vaikka tappaa, jota itsekin toivon.  Haluan tappaa itseni. Halu kuolla ei ole ikinä ollut näin kova. Olen liian heikoilla. Itsetuhoisen puhuu pääni sisällä seuraavasta viillosta. Se puhuu myös kuolemasta, se sanoo että puhun itseni huomenna pois täältä osastolta. Mun loppu on lähellä. Kuiskaan sen ihan ääneen. Olen hyväksynyt sen. Mä tulen kuolemaan lähiviikkojen aikana. Mä oon kohta kuoleman oma. Mä en oo ikinä ollut siitä näin varma. Koen että olen jo psyykkisesti kuollut.. Miksen voisi olla myös fyysisesti..? Henget ei mua ota luokseen. Mun on mentävä heidän luokse.

Makaan taas sängyllä. Pelokas miettii menneisyyttämme. Sosiaalinen ei tiedä minun olemassa oloa. Sanon ääneen hänen nimensä ja esittelen itseni. Pääni sisällä hiljeni. Sosiaalinen kysyy kuka olet? Kerron olevani kehon oikea omistaja ja hänen olevan persoonan osani. Sosiaalinen sanoo ihmetelleensä päiväkirjaamme kun siellä lukee aina vieras nimi. Nyt hän tietää. Hän on sinut asian kanssa. Pelokas jatkaa menneisyyden miettimistä ja muut jatkavat keskustelua, siitä mihin jäivät. Itsetuhoinen naureskelee pahaenteisesti. Se aikoo jotakin. Mä oon väsynyt. Niin helvetin väsynyt. Jouduin eilen ottamaan kaikki tarvittavat lääkkeet. 2 xanoria ja levozinin. Eikä olo helpottanut. Eilen raavin käteen naarmun eikä mennyt kauaa ja sain paniikkikohtauksen. Näin hyvin tarvittavat lääkkeet auttaa..  Nyt on otsa verillä (taas). Paniikkikohtaukset vie aina kaikki voimat. Yleensä, jos on parempi olo, voimat kertyy nopeammin. Muttei nytten, olen liian pohjalla. Terapia jää näillä näkymin vuodeksi

En osaa sanoa mitään. En yhtään mitään. Ahdistus repii mua riekaleiksi. Paniikkikohtaus on nurkan takana. Itsetuhoinen on ihan vieressä, sillä on oikea puoli kehostani hallinnassaan. Se otti mua jo kurkusta kiinni. Se aikoo jotakin.. Itsetuhoinen kertoo mulle kokoajan keinoja tappaa itseni. Nyt se sai omalla tavallaan tahtonsa läpi, raavin taas.  Mä oon liian väsynyt taistelemaan näiden kanssa. En jaksa, enkä enää halua jaksaa.  Rakkaat henget, antakaa mun vihdoinkin kuolla.  Olo enteilee taas paniikkikohtausta. Mä haluan vaan kuolla!! Antakaa mun vaan luovuttaa! Mä en kestä enää sanaakaan, en enää ajatustakaan! Voisiko joku vaan tappaa mut?! Mulla on niin vitun toivoton olo, haluaisin vaan itkeä, mutten osaa. Mä haluan äkkiä haudan lepoon, maan alle mädäntymään.

Kirja pysyy vaiti kuuntelee mun murheeni, luottaa muhun oon rehellisimmilläni, tarkkailen mun korvilla ja tallennan silmilläni. -D3vootio Päiväkirja, ainut jolle voin purkaa kaiken avoimesti, ainut johon voi luottaa.   Klo 15 Sain puhuttua hoitajalle etten ole täysin läsnä. Olin puoliksi Iloinen ja puoliksi oma itseni. Sain myös kerrottua näistä persoonan osistani, ja se mistä yllätyin hän kutsui niitä sivupersooniksi. Ei harhoiksi vaan sivupersooniksi. Osatkin yllättyivät. Kaaos pääni sisällä rauhoittui.  Iloinen on ollut lähes kokopäivän läsnä, nyt hän jätti mut. Olin aluksi ihan ok asian kanssa. Mutta salaman nopeasti ahdistus alkoi taas velloa sisälläni. Milloin mä voisin kirjoittaa jotain positiivista? Edes että mulla on ollut ihan hyvä päivä? Nyt vaan istun, toivoen Iloisen paluuta tai Sosiaalisen tulemista. Pelkään että Itsetuhoinen tulee. Mutta tällä hetkellä olen Minä.  Klo 18:40 Olin Iloinen, sitten muutuin Pelokkaaksi. Kamala ihmismassa. Ääni pois. Paniikki. Sain itseni rauh

Istun ja yritän saada tämän sisälläni vellovan pahan pois. Tämä on vaan jotakin kamalaa. Tarvittava lääke taas naamaan, taistelu jatkuu.  Olen vaan ihan finaalissa tämän oloni kanssa. Haluaisin pois täältä sairaalasta, mutten uskalla lähteä koska Itsetuhoinen on tehnyt itsemurhasuunnitelman. Se aikoo toteuttaa sen. Ja mä en jaksaisi taistella sitä vastaan. Kannattaako mun lähteä? Vastaus tulee Itsetuhoiselta. Kannattaa, niin pääsemme pois elävien kirjoista! Itku kurkussa pyydän hengiltä taas etteivätkö ne vaan voisi antaa mun nukahtaa ikiuneen. Enkö vaan voisi päästä ikuiseen tyhjyyteen? Olen loppu. En enää tiedä kauanko jaksan.   Yritän hengittää rauhallisesti, mieli lietsoo mua paniikkiin. Käperryn takaisin peiton alle. Musta tuntuu että oon kohta joku muu.. En enää kauaa kestä tätä ahdistusta, tää vaan pahenee. Päivällä yksi tarvittava ja äsken toinen. Milloin tää hellittää?!  Itku kurkussa kysyn, vaikkei kukaan kuule.  Katseeni alkaa etsimään esinettä jolla voisi viiltää. En löydä

Jos tapat mut teet palveluksen, jost et ees haluu tehä sitä, tee se mun iloks ees, kiitokses saat kai taivaast paikan. En mä pelkää pimeetä, nään aamusta asti painajaista. -Skandaali Eilen otin kaikki tarvittavat lääkkeet, olo ei siltikään helpottunut. Eilisen helvetti elää tänäänkin. Mieliala on ihan pohjamudissa, totta puhuen, alempana. En jaksa tehdä mitään. En jaksaisi edes hengittää. En enää pelkää ihmisiä. En jaksa välittää heistä. Jos aikovat tappaa, niin tappakoot. I don't fucking care! Mulla oli helpompi olo, kiitos Iloiselle. Ja näin ollen lähdin käymään äitini luona. Niin, mulla OLI helpompi olo. Iloinen jätti mut kesken kaiken. Olihan se piristävää nähdä lemmikkejä. Mutta nyt olo paheni kun iloinen lähti. Tunnen kuinka pahan olon hyökyaalto iskee päälleni, upottaen mut kuolemantoiveiden virtaan. Tunnen Pelokkaan läsnäolon. Mutta se ei oo vielä ottanut mua valtaansa. Itsetuhoinen käskee repiä lävistykset irti. Onneksi Pelokkaalla on puolet kehostani. Koin erään potilaan

Kaikki äänet kuuluu kaukaa.  En tunne kroppaani. En tiedä mikä vuosi nyt on. Etäisyyksiä on vaikea hahmottaa. Tähtisumu tihenee.  En kontrolloi itseäni.  En ole varma elänkö. Alan vaipumaan syvemmälle omaan universumiini. En edelleenkään näe syytä elää. Taidan lähteä oman käden kautta piakkoin..

Aamulla taas nieleskelin kyyneleitä. Miksi mun piti taas herätä?  Olo on ollut todella hankala kokopäivän. Haluan vain nukkua. En olisi halunnut nähdä tätä päivää, saatika sitten huomista.. Äidin kanssa käytiin kahvilla, eikä paniikkikohtaus ollut kaukana. Mistä tämä ihmispelko on tullut? Pelokas otti mun kehon valtaansa kun ahdistuin liikaa. Pakenin itse mielessäni paikalta ja Pelokas, joka kesti paremmin ahdistuksen otti kehoni hallintaan. Palauduin tähän maailmaan. Ahdistus kasvaa. Vaikka mitä teen, ei, en saa päähäni tilaa muille ajatuksille kuin kuolemaan liittyville ja ahdistuksen syiden miettimiselle.  Mieleni alkaa väsymään, a lan irtoamaan pahemmin kehostani. Tuleeko seuraavaksi Itsetuhoinen paikalle?  Itsetuhoinen on jo puoliksi läsnä. Kohta valta on sillä.  Näen taas kaiken usvan takaa.. Tai.. Tää on enemmänkin tähtisumua. Tähtiä näkyy joka puolella, oma universumi kutsuu suloisella äänellään.. Makaan sängyllä kasvot kohti seinää. Seinät tulee kohti ja "hengittää",

Show me how defenseless you really are... -Breaking Benjamin Mua ahdistaa. Mua ahdistaa ihan saatanasti. Mä en jaksa hengittää. Mä en halua hengittää. Mä pelkään huomista, koska joka ilta kuiskaan hengille pyynnön etten enää heräisi. Mutta mä oon joka aamu herännyt. Ja melkein itkien nousen sängystä ylös. En halua enää elää. Haluan hautaan mätänemään. Mulla on vaan niin vitun paha olla. En halua nähdä seuraavaa päivää. En ole jaksanut käydä 4 päivään ulkona. Huomenna äitini aikoo pakottaa mut ulos..  Mä en halua, mä en jaksa, mä en pysty!!  Molemmat xanorit otettu, niistä ollut paskaakaan apua. Olen sanonut asiasta ihan lääkärillekkin mutta, l ääkäri ei ymmärtänyt sitä että haluaisin vaihtaa xanorin toiseen tarvittavaan lääkkeeseen. Laittoi xanorin lisäksi lääkkeen joka väsyttää 3 tunnin päästä . Ja nosti migreenin estolääkettä, koska sen pitäisi myös vähentää ahdistusta. Mitä olen kyseisestä lääkkeestä lukenut, sitä käytetään migreenin estolääkkeenä, korkean verenpaineen hoitoon, pani

Aamu alkaa ahdistuksella.  Hengittäminen on vaikeaa, kädet meinaa täristä, paniikkikohtaus on nurkan takana. Mä vaan mietin, että jos aamulla on jo paniikkikohtaus nurkan takana, mikä tilanne on illalla?  Ahdistaa niin että oksettaa, en ole syöny oikeastaan viikkoon mitään, juonut vain vettä.  En pysty edes makaamaan. Mun pitää istua, mieluiten vaeltaa ympäriinsä. Mutta mä saan pidettyä itseni paikoillani. 

Pelkoa, sairautta, kun kerta on liikaa. Ei tunnetta minussa ja kosketus tappaa.. -Uniklubi  Käperryn peiton alle, itkemään. Olo on jotakin niin kamalaa. Nita huutaa pääni sisällä etten saisi itkeä. Enhän minä itke, vaan Nadja!  Mieleni alkaa taas sanomaan yhteistyösopimusta irti. Harhat alkaa taas tuntumaan todellisilta.  Oon maannut oikeastaan kokopäivän sängynpohjalla. Miksi tekisin mitään muutakaan, kun ei ole mitään syytä olla edes hereillä? Päivällä kun makasin (yllätys,yllätys) sängynpohjalla, hoitaja kävi sanomassa että mun pitää nyt tsempata, että pääsen takaisin kuntoutuskodille. Vastasin ettei mulla ole syytä tsempata. Mä en jaksa välittää mistään. En jaksa kiinnostua mistään.  Purin taas eilen illalla kättäni. Tämäkin oli varmasti arvattavissa. Psyykkistä vointiani laskee myös tämä syömättömyys. En ole syönyt tänään mitään, juonut vähän vettä ja kupin kahvia. Nyt en laske kaloreita. Tämä johtuu täysin ahdistus-masennus-sekamelskasta. En vain saa syötyä mitään. Mikään ei mene

Pelkään elää täällä.. -Kotiteollisuus   Istun sänkyni nurkassa, pelot päällä. Ihmiset on pelottavia! Haluaisin puhua jonkun hoitajan kanssa tästä pelosta, mutten uskalla. Pelkään heitäkin. En enää uskalla mennä syömään, koska siellä on (tietenkin) muita potilaita. Eikä mulla totta puhuen ole edes ruokahalua. Ihan sama mitä syön, yökin vähän väliä. Kaikki tuntuu juuttuvan kurkkuun. Olen tämän päivän elänyt tupakalla. Tupakalla käyminen on tuskaa jos siellä on muita. Mua ahdistaa muut ihmiset, mua ahdistaa varsinkin se jos joku rupeaa puhumaan mulle. Tällähetkellä pääni sisällä on todella levotonta. Lähes kaikki persoonanosat keskustelee keskenään. Häslääjä Serafina ja sosiaalinen Katariina ovat hiljaa. Sen takia varmaan olen rauhallinen ja välttelen muiden ihmisten seuraa. Ja kyllä, Serafina ja Katariina löysivät tänne. Eli mulla ei ole pakkoa käydä hakemassa niitä tänne ne löysivät itse tiensä takaisin.  Enää ei ole outo olo, kaikki on paikalla.  Paitsi minä. Olen fyysisesti tietenkin

Mä haluan vaan kirjoittaa ja kirjoittaa! Mua ahdistaa ja ahdistaa.  Tuntuu että kohta on taas paniikki päällä. Pääni sisällä on levotonta. Toivon että vaivun kohta takaisin omaan universumiini, en kestä tätä maailmaa. Ihmiset on liian pelottavia, ajatukset on liian ahdistavia ja tunteet liian vääriä. MÄ HALUAN POIS TÄSTÄ MAAILMASTA!  Haluan huutaa, mutta suustani ei lähde pihaustakaan. Olen kokoajan varuillani, odotan vain että joku potilas tai hoitaja hyökkää mun kimppuuni. Mietin vain että uskallanko nukkua edes nukkua...? Kun yököt käy täällä huoneessa.. Mitä jos ne kuristaa mua? Mitä jos ne tappaa meidät? Se istuu jalkojeni päällä. Kurottaen käsiään kurkulleni. Mä pelkään. Ihan tosissani pelkään. Pääni sisältä kuuluu Nitan ääni, tiedät varmasti miten pääset siitä eroon..? Minäpä  tiedänkin! TAPA ITSESI JA SAMALLA MEIDÄT!  Alan miettimään.. Kuolema. Olisiko se ratkaisu. Iltaisin viimeinen toiveeni on, että toivottavasti en enää herää. En jaksa enää toistuvaa helvettiä. Haluan myös k

Se istuu vieressäni, pitäen niskastani kiinni. Se ei kykene puhumaan. Se on vihainen kun olen osastolla. Se haluaa ajaa mut niin alas että hyppään junan alle. Olen aika paljon miettinyt näitä osiani, onko niitä sittenkään 19? Mä tosiaan mietin että jos niitä kuitenkin on vähemmän tai osa on kadonnut?  Mulla on 6 persoonaa oikeasti.  Ne on ne jotka ottaa mua eniten valtaansa. Ne persoonat ovat 2,3,4,6,7,10 ja ne mitkä olin luokitellut osikseni, ovat oireita.  Huomasin että olin luokitellut persooniani oireiden mukaan. Oikeita persooniani ovat Serafina, Katariina, Dani, Nadja, Nita ja Johannes. Näillä osilla ei ole enää numeroita, niillä on vain nimet.  Mitä kävi 13 muulle osalle? Kuten mainitsin, suurin osa oli oireita, ei siis oikeita persoonanosia. Mutta Lenita, Victor, Ronja? Lenita katosi ja veikkaan Lenitan olleen todella voimakas harha. Eihän se ollut ikinä paikalla. Victor teki samoin. Ronjaa on tuskin ollutkaan. Taas. Ruokailutilanteessa iski kamala ahdistuskohtaus päälle ja läh

"Surun murtama, anoo armoa ensikertaa. Kun uskosi pettää vielä kerran, vahvat löytää tien, sinä et kuulu heihin." -Uniklubi Anon armoa harhoiltani ja osiltani. Antakaa mun olla yksi päivä tai edes tunti, rauhassa.  Se on haalistunut lisää ja se on erittäin vihainen. Hän tulee katoamaan. Eikä hän enää puhu. Se on hiljaa. Muut minät eivät ole katoamassa. Mutta miten sellaiset voisivat lääkkeillä kadota, jotka ovat osa minua?  Mulla on jotenkin todella outo olo, kun kolme osaani ovat siellä kuntoutumiskodilla. Olen kuitenkin tottunut että päässäni on yksi häslääjä, yksi ylipuhelias ja yksi ylipositiivinen. Eli Serafina, Katariina ja Victor ovat jääneet kuntoutumiskodille. No, kai mä pärjään näiden 16 muun osan kanssa. Kaupassa ollessani mulle iski kamala pelko päälle. Ihmiset näytti aivan eri planeetalta tulleilta, näinkaikkien silmissä murhanhimon, ne kaikki halusivat tappaa. Paniikki oli lähellä. Varsinkin kun eräs osistani kuiskasi juokse pois, tässä on junaraiteet lähellä,

Klo 13:40 Istun sängyn nurkassa, kännykkä kädessä, tuijottaen niitä.  Yritän saada jotakin järkevää tekstiä pelon seasta. Ne nimittäin uhkaavat tappaa. Ja niitä on tullut yksi lisää. Tämä yksi on tuttu. Hän on Kalle , joka on ollut kuvioissa mukana pidempään kuin Krista. Kalle on todella pelottava ja vaarallinen, kun Krista ei ole paikalla. Kalle tulee todella lähelle ja uhkailee.  Olen nyt kuitenkin kahden henkilön kanssa samassa huoneessa. Kalle ei ole tällä hetkellä täällä.  Naureskelen niille taas. Ne eivät ole kovin iloisia. Käskevät hakata nyrkillä päätä, ja jos en tee sitä niin ne kutsuu Kallen komentamaan. Pääni ei kestä näitä tyyppejä.  Klo 17:50 Oksettaa, huimaa, päätä särkee, keho todella oudon oloinen. Oon tainut hakata päätäni vähän liikaa. Kalle käski lyödä ja raapia. Pelkään Kallea liikaa, joten raavein ja hakkasin päätäni nyrkillä.  Ajatukset takkuilee liikaa.  Klo 20:10 Sain juteltua hoitajan kanssa. Ja siinä kun keskustelimme huomasin että nämä harhat on alkaneet h

Klo 14:25 Kamala ahdistus päällä, mutta silti nauran itsekseni sille . Se on mulle vihainen kun jouduin avun piiriin takaisin, kun en enää pärjännyt sen kanssa. Se kävi liian uhkaavaksi. Nauran sille vaikka olen ahdistunut, juttelen sille vaikka se ei vastaa. Naureskelen sille silti, vaikka muut väittävät sitä harhaksi. Se sanoo minulle että nämä "oikeat ihmiset" ovat harhoja. Koska ne niin väittää. Sanon täällä osastolla hoitajille ja lääkärille että se on harha, vaikken ole siitäkään enää varma. En ole varma mistään, katsoin Facebookista että olen 19-vuotias. Siis mitä!? Mihin tää aika on kulunut luulin olevani 16! Vaikka tavallaan tiedän nämä asiat mutten usko niihin. Ja se väittää ja  sanoo että olen 16.. Olenko kuitenkaan..? Klo 18:15 Istuimme vastakkain. Se vaikutti turhautuneelta, vihaiselta. En enää uskalla nauraa sille. Olimme täysin hiljaa. Olimme vain.   Se rikkoi hiljaisuuden. Sanomalla: " Lähden nyt hetkeksi pois, mutta jos luulet että saat olla rau

Istuin sängyn reunalla kuunnellen ja katsoen  sitä . Se nauraa ja käskee lyödä. Pistän vastaan. En voi enää lyödä, pääni on joka puolelta kipeä. Se jatkaa nauramista ja naurun seasta sanoo: "Luuletko että minua kiinnostaa? Olet niin vitun paska että hommasit itsesi takaisin osastolle!" Sillä hetkellä tajusin missä olen. Ahdistus romahti päälleni. " E i helvetti, olenko oikeasti taas täällä??" Se vastaa; "Kyllä, olethan sinä! Nyt sinulla onkin yksi syy lisää lyödä itseäsi senkin epäonnistunut paska!"  Tuijotan kättäni, pitäisikö minun kuitenkin..? Vastaus tuleekin siltä . Havahduin siihen kuinka päätäni särkee. Haukotteleminenkin sattuu. Se seisoo edessäni. Se ottaa askeleen lähemmäksi.   Se naureskelee, sanoen että minun pitäisi hakata itseni tajuttomaksi. Siihen vedän rajan. En tänään, koska nyrkillä en itseäni tajuttomaksi saa.   Se on hyväksyvinään vastauksen.  Ahdistus on maksimilevelissä. Järki sumenee. Onko tämä oikeasti totta että olen taas osastoll

Viimeyönä ambulanssilla päivystykseen ja päivystyksestä ambulanssilla osastolle. Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, mieleni sanoi yhteistyösopimuksen irti.  Itkin ja käskin sen kadota, mutta se vain nauroi. Olo vaan pahentui pahentumistaan. Ohjaaja pakotti istumaan yleisissä tiloissa, silmiensä alla, koska heti kun jäin yksin rupeisin hakkaamaan päätäni nyrkillä tai seinään. Istuin siinä kamalan pelon vallassa se oli myös siinä. Ohjaaja tuli juttelemaan, pääni oli jo sanonut sopimuksen irti, sanoin että en enää tiedä mikä on totta ja mikä ei, ja että en enää edes tiedä oliko tämä ohjaaja oikeasti olemassa. Ohjaaja soitti toiselle ohjaajalle joka sanoi että soittaa osaston päivystävälle lääkärille, koska todellisuuden tajuni oli niin häilyvä. Lääkäri sanoi että pitää tulla osastolle. Ohjaaja soitti ambulanssin ja siitä päivystykseen. En tiedä kauanko olin sielä päivystyksessä, juttelin ajatuksissani sen kanssa. En kyllä tiedä yhtään että mistä juttelimme. Mutta juttelimme kuiten

Klo 12 Pelkoja pelkojen perään. Harhoja harhojen perään. Pakko pitää kuulokkeita päässä ja kuunnella musiikkia, kun se puhuu, en halua kuunnella sitä ja sen itsetuhoisia ajatuksia. Se juoksee perässäni, minä juoksen karkuun. Se on nopeampi. Jään kiinni.  Se ottaa niskastani kiinni, sihisee korvaani kuinka ei kannattaisi juosta sitä pakoon, se  saa kuitenkin kiinni. Menen vauhdilla ohjaajilta pyytämään xanorin. Pelkotila alkaa pahentumaan. Tärinä alkaa. Jalat osoittaa kramppiin menemisen merkkejä. Pää alkaa nykimään, kohta olen joku muu, joku joka kestää sen puheet. Ne nauravat, eivät haluakaan auttaa. Sanovat kärsi sen kanssa. Käperryn peloissani sohvan nurkkaan, yrittäen olla reagoimatta sen puheisiin ja läsnäoloon. Mutta se koskee hiuksiini ja niskaani. En kestä enää kauaa.  Klo18:30 Se on vieressäni naureskelemassa. Ja tämä se on siis harha jolla ei ole nimeä, vaikka se väittääkin ettei ole harha.  Kissan maukumista kuuluu joka puolelta, se onkin ainut mistä olen varma että se on h

Istuin sohvan nurkassa, pidin tuijotuskilpailua sen kanssa. Hävisin sille, yllättävää.  En taida kyetä tekemään tänään yhtään mitään. En kykene keskittymään mihinkään, aivot lyö tyhjää. En voi muuta kuin katsella näitä hahmoja joita kulkee ympärilläni. Osa kävelee ihan ohi ja osa seisoo vieressäni. Niitä on ihan helvetisti. Niiden takia en uskalla mennä huoneeseeni. Tik.. Tik... Tik... Kaikuu rauhallinen tikitys päässäni. Tämä ei enteile hyvää..  Taas tuijotan kännykän näppäimistöä, yrittäen muodostaa järkeviä lauseita. Tai edes sanoja. Miten saan tämän tunteen joka sisälläni velloo sanoiksi? Yritän löytää sanoja. Ahdistus? Toivottomuus? Mikään ei oikein kuvasta.. Alan vaipumaan syvälle mieleni suohon. Ajatus ei kulje, tunteet on kadonnut, oma universumi kuulostaa houkuttelevalta.  Pystyisinköhän tietoisesti vaipumaan sinne? Pystyisinkö tietoisesti poistumaan mielessäni tästä hetkestä?  En ole varma. Itku kurkussa sanon harhoille  painukaa helvettiin! En jaksa enää teitä!  Ne rupeavat

Erittäin ahdistavaa lukea viime vuoden heinäkuun tekstejä. En muistanut yhtäkään niistä. Hoin kokoajan samoja asioita niissä postauksissa. Huomaa että olin koko heinäkuun lääketokkurassa.  Istuin sängyllä, tuijotin nurkkaa ja naureskelin. Yritin jutella harhojen kanssa. Ne ei puhuneet mutta, mulla oli hauskaa. Yhtäkkiä tajuan naureskelevani itsekseni nurkalle. Rakas mieli, alatko oikeasti väsymään näiden harhojen kanssa?  Sitten ahdistus pahenikin. Nähtävästi ahdistus on jo niin voimakasta ettei mieleni osaa reagoida siihen.  Pääni sisällä on kaaos. Ne huutavat koska annoin terät pois. Ne huutavat etten osaa tehdä mitään oikein. Ne huutavat että mun olisi pitänyt viiltää kaulavaltimot auki, niinkuin ne käskivät.  Alan taas irrota kehostani. Mieleni ei enää kestä kauaa tätä ahdistusta.  Alan väsymään näiden harhojen kanssa. Vaikka nauran niille, se ei tarkoita sitä etten ala väsymään niihin.

Viiltoja. Niitä on taas seitsemän. Olenko tässä maailmassa vai missä? Olenko edes olemassa? Hyvä 12-vuotias minä joka pitää niitä saksia kädessään, pyydän sinua että laskisit ne sakset kädestäsi. Et vielä ymmärrä mihin helvettiin olet joutumassa. Tiedän että olosi on helvetillinen, mutta se että aiot purkaa sitä viiltelemällä muutaman kerran, ei jää siihen. Aluksi ne muutama pieni viilto riittää, ne auttaa. Mutta pikkuhiljaa se pahenee. 7 vuoden jälkeen, olet nähnyt lihaksen, verisuonia, hermoja, jänteet ja myös luuta. Olet nähnyt rasvakudosta niin paljon ettei se enää riitä. Ja siinä vaiheessa olet niin pahassa koukussa ettei viiltely enää riitä. Alat lyödä, työntämään esim. Hakaneuloja arpien läpi ja puremaan itseäsi. Jatkat raapimista. Kehittelen kokoajan uusia keinoja satuttaa itseäsi ja haluat kokoajan pahempaa jälkeä. Kun täytät 13 ja menet 7 luokalle, mieleesi astuu Lenita. Älä usko Lenitaa, kun hän käskee viiltelemään. Tiedän, Lenita vaikuttaa todella ystävälliseltä ja kuin hal

Yritän piirtää mutta, vähänväliä kadotan otteeni tähän hetkeen. En tiedä olen elänkö tulevaisuudessa, menneisyydessä vai missä? Mieleeni tunkee kokoajan jokin muisto menneisyydestä, elän sitä tapahtumaa yhä uudelleen ja uudelleen. Näen tapahtuman silmissäni. Aivan kuin se tapahtuisi juuri nyt. Vai tapahtuiko sitä edes oikeasti?  Muistot sekoittuvat kuviteltuihin tapahtumiin. En tiedä mitä on oikeasti tapahtunut ja mitä ei.  Keho alkaa tuntumaan oudolta, ajatukset menemään umpisolmuun ja todellisuus hämärtyy.  Istun ja seurailen harhoja. Heh, en ainakaan ole yksin. Pääni sisällä on 18 muuta minää ja pääni ulkopuolella vähintään 4 jotakin tyyppiä.   Vaikka välillä nauran näille harhoille, ne on yleensä todella pelottavia. Tällähetkellä, yksi istuu vieressäni ja pitää niskastani kiinni, toinen istuu lattialla edessäni. Kumpikaan ei puhu, ne vaan on.  Nämä muut minät jotka elävät pääni sisällä, ovat vähän rauhoittuneet koska he seuraavat reaktioitani näihin harhoihin. Kyllä he huutavat pää

Tuntuu oudolta kun muistelen ala-aste aikoja, ja näkee kaiken niinkuin joku ulkopuolinen. Onko jo sillon pääni sisällä ollut joku muu? Tuntuu niin oudolta kun muistaa selkeästi sen kun istuin neljännellä luokalla, ikkunan vieressä sanoen jotakin, en tarkalleen muista mitä mutta se liittyi jotenkin eläimiin, mutta näen itseni sivusta, niinkuin jonkun toisen oppilaan silmin.  Silloin kun tulin tietoiseksi Lenitasta, teimme yhteistyötä. Lenita kuunteli tunnilla opettajaa ja minä kavereita. Muistan niin selkeästi sen kun opettaja sanoi, että hän lupaa palkinnon sille joka pystyy kuunnella kahta asiaa yhtäaikaa. Meille, eli minulle ja Lenitalle, se kuului joka päiväiseen elämään. Joten kuuntelimme kuinka opettaja kertoi verbeistä ja kaverini koirastaan.   Teimme yhteistyötä. Emmekä halunneet siitä mitään palkintoa. Olisin vaarantanut salaisuuteni, eli Lenitan.  Sitten Lenita suuttui kun menimme osastolle. Siihen loppui yhteistyö. Lenitasta ja minusta tuli vihollisia. Emme ole vieläkään väle