Sängynpohja on tullut tutuksi.

Pelkoa, sairautta, kun kerta on liikaa. Ei tunnetta minussa ja kosketus tappaa..

-Uniklubi 

Käperryn peiton alle, itkemään. Olo on jotakin niin kamalaa. Nita huutaa pääni sisällä etten saisi itkeä. Enhän minä itke, vaan Nadja! 

Mieleni alkaa taas sanomaan yhteistyösopimusta irti. Harhat alkaa taas tuntumaan todellisilta. 

Oon maannut oikeastaan kokopäivän sängynpohjalla. Miksi tekisin mitään muutakaan, kun ei ole mitään syytä olla edes hereillä? Päivällä kun makasin (yllätys,yllätys) sängynpohjalla, hoitaja kävi sanomassa että mun pitää nyt tsempata, että pääsen takaisin kuntoutuskodille. Vastasin ettei mulla ole syytä tsempata. Mä en jaksa välittää mistään. En jaksa kiinnostua mistään. 

Purin taas eilen illalla kättäni. Tämäkin oli varmasti arvattavissa.

Psyykkistä vointiani laskee myös tämä syömättömyys. En ole syönyt tänään mitään, juonut vähän vettä ja kupin kahvia. Nyt en laske kaloreita. Tämä johtuu täysin ahdistus-masennus-sekamelskasta. En vain saa syötyä mitään. Mikään ei mene alas. En meinaa saada edes vettä juotua. Paino on tippunut varmaan 10kg. Sen päättelen siitä että kun nostan käteni ylös, kylkiluunsa näkyvät. Ja viimeksi kun kävin puntarilla eli maanantaina, paino oli pudonnut jo 8kg.

Yksi merkittävä tekijä tässä syömis-asiassa on se että pelkään mennä muiden sekaan syömään. Tässä yhdistyy kaksi mulle erittäin ahdistavaa asiaa. Syöminen ja paljon ihmisiä.

Tulin tänään tietoiseksi uudesta persoonanosasta, hän on se joka auttaa mua käsittelemään surua. Hänen nimensä on Miisa. Osani Nadja kertoi mulle menneisyyden tapahtumia ja samalla tiedostin Miisan olemassa olon.

Eli persoonanosia on 7. 

Oloni on todella epätodellinen. Tuntuu kuin olisin täysin vieraan ihmisen kehossa, täysin vieraassa paikassa. Depersonalisaatio ja derealisaatio kiitos.

Makaan sängyllä, enkä tunne että edes koskisin tähän sänkyyn. Kroppa tuntuu silti raskaalta ja hankalasti liikutettavalta. Ajatukset alkaa lamaantumaan.. Jatkan myöhemmin...

 

Klo 19:30

Ehkä nyt ajatus toimii paremmin, ainakaan kroppa ei enää tunnu niin raskaalta. 

Masennus, voiko sen tasoa tällähetkellä oikein edes kuvata? Ahdistus on samoilla viivoilla. 

Olen ollut nyt 3 päivää sisällä, kun en uskalla lähteä osaston ovien ulkopuolelle. Siellä on liikaa ihmisiä, vaikka onhan täällä osastollakin. Mutten siltikään uskalla. Pelkään tällähetkellä kaikkea/kaikkia. Mus ahdistaa jo ajatuskin siitä että joutuisin lähtemään pihalle, enhän halua edes sängystä nousta. 

Luovutan, en jaksa enää. En jaksa enää edes hengittää..