Nimetön

Tuntuu oudolta kun muistelen ala-aste aikoja, ja näkee kaiken niinkuin joku ulkopuolinen. Onko jo sillon pääni sisällä ollut joku muu? Tuntuu niin oudolta kun muistaa selkeästi sen kun istuin neljännellä luokalla, ikkunan vieressä sanoen jotakin, en tarkalleen muista mitä mutta se liittyi jotenkin eläimiin, mutta näen itseni sivusta, niinkuin jonkun toisen oppilaan silmin. 

Silloin kun tulin tietoiseksi Lenitasta, teimme yhteistyötä. Lenita kuunteli tunnilla opettajaa ja minä kavereita. Muistan niin selkeästi sen kun opettaja sanoi, että hän lupaa palkinnon sille joka pystyy kuunnella kahta asiaa yhtäaikaa. Meille, eli minulle ja Lenitalle, se kuului joka päiväiseen elämään. Joten kuuntelimme kuinka opettaja kertoi verbeistä ja kaverini koirastaan.  Teimme yhteistyötä. Emmekä halunneet siitä mitään palkintoa. Olisin vaarantanut salaisuuteni, eli Lenitan. 

Sitten Lenita suuttui kun menimme osastolle. Siihen loppui yhteistyö. Lenitasta ja minusta tuli vihollisia. Emme ole vieläkään väleissä. 

Pikkuhiljaa mieleni alkoi jakautumaan useampiin osiin. Ensin oli yksi. Sitten tuli toinen, kolmas, neljäs jne. Nyt mieleni on 18 osassa, eikä loppua näy. Tunne siitä että vielä on joku josta en ole tietoinen. Epäilen sitä. Mutten voi olla vielä varma.

Tuijotan kattoa, kuunnellen osieni keskustelua, vaikken saa siitä mitään selvää. Siirrän katseeni lattian rajaan, nurkkaan ja siellä taas istuu joku. En enää jaksa edes hätkähtää. Niitä on kokoajan jossakin. Haluan vain nukkua. Antakaa mun olla. Antakaa mun vaan kuolla pois, kun eihän musta ole mihinkään. Luovuttakaa mun suhteen, niin minäkin olen tehnyt.