Nimetön

Istuin sohvan nurkassa, pidin tuijotuskilpailua sen kanssa. Hävisin sille, yllättävää. 

En taida kyetä tekemään tänään yhtään mitään. En kykene keskittymään mihinkään, aivot lyö tyhjää. En voi muuta kuin katsella näitä hahmoja joita kulkee ympärilläni. Osa kävelee ihan ohi ja osa seisoo vieressäni. Niitä on ihan helvetisti. Niiden takia en uskalla mennä huoneeseeni.

Tik.. Tik... Tik... Kaikuu rauhallinen tikitys päässäni. Tämä ei enteile hyvää.. 

Taas tuijotan kännykän näppäimistöä, yrittäen muodostaa järkeviä lauseita. Tai edes sanoja. Miten saan tämän tunteen joka sisälläni velloo sanoiksi? Yritän löytää sanoja. Ahdistus? Toivottomuus? Mikään ei oikein kuvasta..

Alan vaipumaan syvälle mieleni suohon. Ajatus ei kulje, tunteet on kadonnut, oma universumi kuulostaa houkuttelevalta.  Pystyisinköhän tietoisesti vaipumaan sinne? Pystyisinkö tietoisesti poistumaan mielessäni tästä hetkestä? 

En ole varma.

Itku kurkussa sanon harhoille painukaa helvettiin! En jaksa enää teitä! 

Ne rupeavat tulemaan kohti. Ahdistus pahenee ja mieleni alkaa lietsomaan kehoani paniikkiin. Lamaannunko vai pakenenko? Nähtävästi vajoan sängyn pohjalle, toivoen että kaikki helpottaisi, toivoen että kuolisin. Mieleni jatkaa kehoni lietsomista, en saa tätä loppumaan! 

Alan taas pelätä seuraavaa päivää. Pelkään sekoavani lopullisesti. Mieleni alkaa osoittamaan sekoamisen merkkejä. Pelkään pitää silmiäni auki, voin nähdä jonkun, jota en saisi nähdä. 

Pelkään hengittää, joku voi kuulla missä olen. 

Pelkään kuunnella ympäristöä, voin kuulla jonkun joka ei ole tästä maailmasta.

Pelkään kosketusta, se voi olla joku, jota ei ole olemassa. 

Pelkään elää.