Hulluuden symbolit

Ajatus takkuilee.  Ahdistus hiipii viereeni, kurottaa kätensä kurkulleni. Se kuiskailee vinkkejä miten tuhoaisin itseäni. Pureminen, raapiminen, itsensä hakkaaminen, suoristusrauta voisi myös olla kaverini.  Katson toista kättäni, olisiko nyt aika?  Ei vielä. Kohta. Kyyneleet nousee silmiini, ahdistus ottaa valtaa. Se sumentaa järjen ääneni rippeet, rei'ittää kehkojani.  Yritän hengittää rauhallisesti ja pysyä tässä maailmassa. Ympäristö sumenee. Todellisuus muuttuu harhaksi, ja harha todellisuudeksi.  Peilistä takaisin katsoo hirviö, sen suu on täynnä neulan teräviä hampaita ja sen silmät on mustat. Se hymyilee omalla sairaalla tyylillään. Tuoltako näytän?  Huudan pääni sisällä apua. Silti hymyilen. Mutta tällä kertaa en väitä, että kaikki olisi hyvin.  Päässäni on helvetinmoinen meteli ja ajatuskaaos. Kaikki osani haluavat sanoa asiansa, yhtäaikaa, se taitaakin olla niiden juoni. Ne haluaa että sekoan lopullisesti. Alan taas pelätä niitä. Mitä jos ne onnistuu sekoittamaan pääni l

Oloni on todella epätodellinen. Mikä on totta ja mikä ei? Onko tämä todellisuus vai ei? Tapahtuiko tuo asia oikeasti? Juttelinko äsken terapeuttini kanssa?  Onko tuo ihminen oikeasti olemassa? Entä tämä henkilö joka istuu vieressäni, joka väittää ettei mua ole olemassa? Onko normaalia ettei jalat osu lattiaan? Onko nämä asiat mielikuvia vai totta? Onko ihan normaalia nähdä kuinka seinät hengittää ja kuinka katto laskeutuu päälleni?  Elänkö oikeasti vai en? 

Selviänköhän enää kauaa? Ei, en saa kuolla. Vaikka se kuinka houkuttelisi niin ei. Jos ahdistus voisi repiä sisuskalut riekaleiksi, niin se olisi tuhonnut ne jo aikoja sitten.  Jälleen kerran, tarvittavaa lääkettä naamaan. Siitäkään ei tunnu enää olevan apua.  Rankka päivä takana. Olin pikku-veljeni synttäreillä, ja tietenkin piti olla ihmisten kanssa tekemisissä. En todellakaan olisi halunnut mennä sinne, koska ihmiset. Ja se että jouduin olemaan ihmisten kanssa, vei viimeisetkin voimat.  Olen oikeasti todella sosiaalinen, mutta nyt kun olo on huono, en halua kenenkään kanssa tekemisissä. Ylhäisessä yksinäisyydessä on parempi olla.  Se vainoaa mua.  Se liikkuu varjoissa, kuuntelee ja kuiskailee minulle.  Se haluaa vallan.  Se haluaa tuhota järkeni rippeet.  Öisin, se tulee luokseni, yrittää estää nukahtamasta.  Se haluaa täyden huomioni, myös yöllä, joten se tulee uniini. Sille ei riitä mikään.  Se  herättelee yöllä, koska olen ollut liian kauan erossa siitä.

Hengittäminen on vaikeaa. Ahdistus pahenee, synkät ajatukset valtaa mieleni. Päässäni tikittää. Olen taas kuin pommi, joka voi räjähtää hetkellä millä hyvänsä.  Tarvittavaa lääkettä naamaan, ja annetaan asioiden olla. Mitä edes puhuisin? Kun ei ole syytä että miksi olen ahdistunut? Ja kaupan pääliseksi, en luota hoitajiin, tai ihmisiin ylipäätään. Ihmisiin ei voi luottaa. Sen vuoksi eläimet on voimavarani, ne ei puhu selän takana, ei vähättele, ne on aina omana itsenään eikä muutu seuran mukaan. Eikä ne puukota selkään. 

Milloin tämä helvetti loppuu? Kuluneen viikon aikana, en ole ollut päivääkään ilman tarvittavaa. Tuntuu etten enää pärjää enää ilman sitä.  Yhtäkkiä tuli kamala halu repiä tuo klipsihaava auki. Ei, en saa tehdä sitä. Yksin oleminen ahdistaa, mutta muiden potilaiden seura tuntuu pahemmalta. Nooh, miksi mennä muiden seuraan, jos ei kiinnosta olla kenenkään kanssa tekemisissä?    Katson kättäni. Mietin kynnet vaiko hampaat? Vai suoristusrauta?  Nostan katseeni kattoon, se alkaa laskeutua niskaani. Seinä hengittää selkäni takana. Seinillä on korvat, ne kuulee kaiken mitä puhun ja ajattelen.  Painoin kynnet kämmenselkään ja raavin. Voi, kuinka se helpotti. Kunnes vaikutus meni ohi. Ahdistus romahti täysillä päälleni. Yritän lievittää oloa kuuntelemalla musiikkia. Ainut ongelma on se että katoan sinä aikana toiseen maailmaan, ajatuksieni vietäväksi.

Mieleni synkkyys valtaa koko kehoni. Tunnen kuinka tuo musta demoni repii mieltäni riekaleiksi.  Istun yksin kulissien takana. Ylläpidän niitä viimeiseen asti. Kulissit ovat elämäni, vaalin niitä viimeiseen asti.  Istun hiljaa, yritän pitää itseni kasassa, ja korjailla kulisseja.  Silmänräpäyksessä isken kulissit hajalle. En jaksa enää hengittää.  Auttakaa mua.

Istun ja tuijotan seinää. Tämä maailma, Onko tämä todellisuus vai harha? Vai onko todellisuus harhaa ja harha todellisuus? Olen viettänyt lähes koko päivän huoneessa. No okei kävin äitini kanssa syömässä. Muuten olen istunut täällä huoneessa keskustellen telepaattisesti pääni sisäisen "ystäväni" Kristan kanssa.  Krista istuu nytkin vieressäni. En näe häntä mutta tiedän hänen olevan siinä.  Veikkaan että aika monen mielestä tää olisi pelottavaa, kun tuntisi jonkun istuvan vieressä ja kävisi telepaattista keskustelua, mutta mä oon jo tottunut. Olen käynyt keskustelua jo 6vuotta pääni sisäisten henkilöiden kanssa.  Voisin kertoa teille vähän sairauksistani.  Mulla on epäilty skitsofreniaa jo vuodesta 2014 asti jolloin olin 16 (täyttämässä 17) mutta vihdoinkin se on kumottu. Tällä hetkellä otsassani lukee skitsotyyppinen häiriö, vaikea-asteinen psykoottinen masennus ja skitsotyyppinen persoonallisuushäiriö. Diagnoosi johon itse uskon on traumaperäinen dissosiaatiohäiriö. Eniten d

Ahdistus.  Milloin annat mun olla? Milloin saan hengittää vapaasti?  Tyhjyys paistaa silmistäni. Taistelen itseni kanssa vailla ajatuksia.  Tunteeni alkavat hiljalleen kuolla. Henkinen kuolema alkaa olla todella lähellä.  Tuijotan silmiin tuota hirviötä joka peilistä tuijottaa takaisin.  Sydän hakkaa, pää lyö tyhjää. 

Oon niin väsynyt tähän elämään. Silmien avaaminen tuntuu raskaalta. Hengittämisestä en viitsi edes mainita. Kaikki on taas niin helvetin vastenmielistä.  En halua olla kenenkään kanssa tekemisissä, mikään ei kiinnosta eikä millään ole mitään väliä. Haluan vaan nukahtaa ikiuneen.  Yritän elää minuutin kerrallaan. Ei mulla ole vaihto ehtoa.  Sain taas päähäni aloittaa paaston. Kuinka pitkään? Vähintään 4 päivää. Alkaa huomenna. Kahvi, energiajuomat ja tupakka, niillä eletään seuraavat päivät.

Taas osastolla. Haluaisin hypätä junan alle. Ja iskeä puukon kädestä läpi.  Tää paikka ahdistaa ihan liikaa. Miksi mä tulin tänne? Olisin voinut viiltää itseni hengiltä! Mä en halua enää elää! Olisiko joku niin ystävällinen ja tappais mut? 

Helvetillinen ahdistus päällä. En tiedä miten päin olisin.  En ole pitkään aikaan itkenyt näin paljon.  Mulla on voimat ihan loppu. En meinaa jaksaa hengittää. Valitettavasti se ei lopu vaikka en jaksa. Hengittäminen tuntuu niin raskaalta. Kuin rankkaa fyysistä työtä.. Tarvittava lääke ei auta. Tämä on jo liian pitkällä.  Iltaisin kuiskaan pyynnön taivaalle,  Antakaa mun sulkea silmäni, lopullisesti.  Haluaisin iskeä puukon kädestäni läpi. Tai viiltää, purra, raapia. Ihan mitä vaan! Kunhan pääsisin edes hetkeksi tästä pääni sisäisestä ajatus-helvetistä irti. 

Klo 15 Ei ikinä ole käynyt näin. Tuo haava on vuotanut 5tuntia, sen jälkeen kun otin siitä taitokset pois. Pitäiskö kertoa? En uskalla, koska pelkään saavani helvetilliset huudot.. Klo 18 Kerroin kuitenkin. 18 klipsiä jalkaan. Ja siitä jouduttiin leikata kudosta pois että pystyttiin laittaa kiinni. Tässä odottelen että joudun psykiatrin arvioitavaksi. Saas nähdä löydänkö itseni osastolta..

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin,  vastasin terän kutsuun. Nyt jalassani komeilee haava. Kun viilsin sitä, päässäni pyöri vain erään hoitajan sanat  "Varjoketun viiltely on aika rajua."  Kiinnitin huomioni sanaan "aika", hän varmaan ei halunnut säikäyttää minua, mutta pääni sisäiset äänet/osat/persoonat tulkitsivat sen niin ettei viiltelyni ole riittävän rajua. Nämä osani haluaa näyttää mihin he pystyvät. Jos olisin järkevä, lähtisin tikkauttamaan tuon haavan. Mutten ole.  Ennen viiltelin pelkästään käsiäni. Nyt olen hyökännyt jalkojeni, erityisesti säärien kimppuun. 

En elä tässä maailmassa.  Hymyilen koska haluan peittää tämän ahdistavan tuskan. Kenenkään ei tarvitse tietää.  Terä huhuilee. Se kutsuu kauniilla äänellään minua leikkimään kanssaan. Suostunko sen kutsuun? No miksi en?  Olen oikeasti aika idiootti. Revin tikatun haavan auki, päivä tikkien poiston jälkeen. Nyt se on ihan helvetin kipeä. En nukkunut viime yönä sen takia. Äly hoi, älä jätä..  Kaipaan haavoja ja tikkejä, enemmän kuin mitään muuta. En halua viiltelystä eroon. Haluan vain jatkaa ja jatkaa. Mennä syvemmälle ja syvemmälle. Heh, tämä taitaa koitua kohtalokseni.  Tunteet ja sairaus käskee viiltämään. Järki kieltää.  Tunne ottaa valtaa. Sairaus myös. Vastaan terän kauniiseen kutsuun,  "Odota rakas hetki, kohta voimme taas leikkiä." 

Mitä sitten kun ei ole enää syytä olla hereillä?  Miten käy kun joka ilta kuiskaa taivaalle pyynnön, " antakaa mun olla avaamatta silmiäni huomenna"?  Mitä nyt kun rukoilen luojaa, vaikken edes usko Jumalaan?  Hakkaan päätäni nyrkillä. Se vähän lievittää viiltely halua. Suunnittelen seuraavaa viiltoa. Käteen vai jalkaan? Kuinka pitkä? 10cm vai 20cm? Kuinka syvä?  Jalkani ei osu lattiaan. Katto laskeutuu niskaani.  Seinät hengittää ja tietää mitä ajatellen.  Kehoni ei ole oma, peilikuvaani en edes tunnista.  Kaikki näyttää normaalia suuremmalta.  Äänet on kaukaisia, olen siis "rinnakkaisessa ulottuvuudessa".  Seuraan itseäni vierestä, katselen itseäni kirjoittamassa tätä. Häiritsevää..

Onko tää maailma totta vai harhaa? Mä en tiedä, todellisuuden taju on kadonnut.  En pysty puhumaan. En vaan saa suustani pihaustakaan.  Tuntuu siltä että leijuisin ilmassa. Jalat ei osu lattiaan. Seinät liikkuu, huone suurenee, katto laskeutuu niskaani ja lattia vajoaa. Näen itseni sivusta, aivan kuin seuraisin jotakin toista ihmistä.  Ajatukseni kuulostaa puheelta, ne kaikuu päässäni. Luulin että puhun, mutta oikeasti ne oli vain ajatuksia. 

Mä alan taas pelätä itseäni. Ajatukseni on liian sairaita.  Mieleni pakottaa ajattelemaan sairaita asioita. En edes uskalla kirjoittaa niitä tänne. Niin paljon raakuutta, muita kohtaan.  En saa henkeä. Ahdistus painaa rintakehän kohdalla, tuntuu että pääni ei kestä enää näitä ajatuksiani.  Haluaisin hypätä junan alle. Tai ihan mitä vaan kunhan kuolisin. Ei mulla suunnitelmaa ole, mutta ajatuksia senkin edestä.  Ruokahaluni katosi. Voi olla että olen taas neljä päivää syömättä. Voisin paastota itseni hengiltä.. Rakas kuolema , tulisit jo pelastamaan minut. En kestä enää yhtäkään hengenvetoa. Rukoilen sinua, auta minua.

Haluan piiloon ajatuksiltani.  Ne tappaa mua hitaasti sisältä.  Ainoa ajatus josta saan selvää on se kuinka kovasti haluan kuolla. Haluan kuolla niin kovasti että sattuu.  Haluan viiltää niin että vuodan kuiviin. Haluan sulkea silmäni niin etten enää ikinä avaa niitä. Pääni sisällä huudan apua, en kestä mieltäni enää. Silti olen ihan hiljaa, makaan ihan peilityynenä sängylläni ja kuuntelen pääni sisäistä sirkusta.  Ajantajuni katoaa, katoan itsekin omaan maailmaani. Paha oloni käy liian vahvaksi. En saa henkeä. Se olento sisälläni riehuu, repii sisuskalujani riekaleiksi, puhkoo keuhkoihini reikiä. Mutta en sano sanaakaan.  Nyt olo on jo niin hankala, että se näkyy, oikeastaan, se ihan jo paistaa minusta.  Tuo musta olento kuristaa, ja haukkuu minua. En ole sille edes vastus. Olen niin heikko, että se vaan kävelee ylitseni. Olen mitätön.

Huudan itseäni pääni sisällä,  Miten olen voinut kadottaa itseni näin totaalisesti? Miten sairaus on voinut viedä näin pahasti järkeni rippeet? En ole enää minä, olen se sairaus joka papereissani lukee, se joka on leimattu otsaani. Jatkan itseni etsimistä, kesken etsimisen, luovutan. Kun hukkasin itseni, pyydän, älkää enää etsikö minua, haluan olla "hukassa", näyttäydyn kun sen aika tulee. Kun sen aika tulee, vai tuleeko? En usko sitä enää itsekään.  Mieleni sisäinen maailma on musta, niin musta ettei äänet voi siellä kaikua.  Kaikki on niin tasaisen mustaa, etten enää tiedä elänkö edes.  Vaikka hengitän, se on merkki että olen elossa, muttei kerro sitä että elän. 

Tää meni todella, todella hienosti.. Olen kaksi yötä kotona joista toinen on jo takana, ja mitä teen ensimmäisenä yönä? Viillän jalkaani haavan johon tuli 20 tikkiä.  Eli taas päivystyksessä käyty. 3 päivän antibiootti-kuuri ja tikit jalassa vähintään 10 päivää.. Mikä meni pieleen? Ahdistus ei vaan jätä rauhaan. Mietin jo uutta viiltoa. Miten ihmeessä pääsen tästä kierteestä? Tulenkohan joku päivä vielä kuolemaan tähän? Pääsenkö koskaan tästä eroon? 

Haluan huutaa. Sattuu ihan liikaa, henkisesti. Tuo musta hirviö kohottaa käsiään kohti kurkkuani, nostaa katsettaan kohti silmiäni, alan vapista, pelko ottaa valtaa. Jalkani tärisee ja oikea käteni toistaa samaa liikerataa, jos en keskity mihinkään. Tämä on yhtä helvettiä.  Olen tässä parin viikon aikana tehnyt itselleni 5 lävistystä. Se helpottaa viiltely-halua, muttei korvaa viiltelyä.  Olen tehnyt Smileyn, snake bitesit, septumin ja tongue webin. Nyt voin sanoa että siedän naamaani. En edelleenkään pidä naamastani mutta nyt kun on 6 lävistystä + korvakorut, ihme kyllä siedän ulkonäköäni.