Hulluuden symbolit

Hei! Olen Nita, Varjoketun seitsemäs osa. Yritin juuri viiltää Varjoketun kättä auki niin että me kaikki 12 kuolisimme. :) Eikö ollutkin hyvä idea? Mutta sitten Kasi tuli ja syrjäytti minut ja en saanut tapettua meitä. Eikö Kasi ollutkin ilkeä? Kasi pitää saada tapettua. Mä en ole elossa, mä en ole kuollut, mikä mä olen? Zombi. Mä haluan itkeä, mutta se ei ole mahdollista. Mä en saanut itseäni vieläkään hengiltä. 

Kaikki on pahoja, kaikki on pahoja,  kaikki on pahoja, kaikki on pahoja, kaikki on pahoja, kaikki on pahoja!!! Kaikki haluaa tappaa mut!! Mä oon vaarassa, mut tapetaan kohta!! Kuka tappaa, missä tappaa, milloin tappaa!?!! MÄ EN TIEDÄ!! Ei, ei saa syödä mitään ruoka on myrkytetty. Terveisin Osa 12. Meitä on taas lisää. Jengiin liittyi osat numero 11 ja 12. Yksitoista on pieni lapsi 2-4 vuotias. Jolle puhuminen on vaikeaa ja liikkuminen myös.  Kaksitoista on vainoharhainen, luulee että joku haluaa tappaa sen. Aamu alkaa ahdistuksella. Hengittäminen tuntuu edelleen vaikealta. Vaikka olen ottanut tarvittavan opamoxin. Opamox on ainut lääke joka auttaa ahdistukseen. Luin tietoa dissosiaatio häiriöstä ja taisin keksiä mistä olen saanut traumat. Harhasta, ensimmäisestä koskaan kuulemastani miehen äänestä joka käski mun pysyä poissa metsästä..

Olen tyhjä. Ainuttakaan ajatusta ei ole lähimaillakaan. Tunteista ainoastaan ahdistus. Leijun vaan kaukaisuudessa. Miten läsnä oleminen voi olla näin hakusassa?  Päässäni vain huudetaan. Jalkani ei vieläkään osu maahan. Joudun keskittyä kävelemiseen kunnolla, pelkään kaatuvani.  Krista, suojeliani, varoittelee ihmisistä. Olen vaarassa, joku tahtoo musta eroon, lopullisesti.  Päässäni taas "tikittää". Olen kuin kävelevä pommi, arvaamaton, saatan räjähtää hetkellä millä hyvänsä. 

Viilsin taas. 4tikkiä. Muistan ainoastaan katsoneeni peilistä itseäni ja sanoneeni olevani Krista. Krista on siis yksi ääni päässäni, hahmo jonka näen. Olen nyt 3 päivää vain ollut kaukana todellisuudesta. Olen jossain Plutoa kauempana. Päästäni kuuluu vain huutoa, mutta ajatuksia ei ole. Vain pelkkää tyhjää päässäni.Olen kuin "automaattivaihteella", jokin/joku hoitaa kaiken mitä pitää tehdä. Itse leijun jossain kaukaisuudessa.  Meinasin ruveta itkemään kun kävin myöntämässä hoitajalle että olen taas viiltänyt. Enkö vaan voisi kuolla ettei tarvitsisi kärsiä näistä idioottimaisista tempauksista?

Mä en ole tässä maailmassa. Olen jossain kaukana. Suunnilleen Pluton kohdalla. Olen fyysisesti paikalla, mutten läsnä. Seuraan taas tekemisiäni, kehoni ulkopuolelta.  Kun kävelen tuntuu ettei jälkani osu maahan. Mä leijun, kuten aave. Olen vain haamu siitä mitä olin joskus. Silmäni näyttävät tyhjiltä ja kehoni tuntuu vieraalta. Tunteeni eivät tunnu omiltani.  Taas ihmiset kertovat minun luvanneen lopettaa viiltelyn enkä todellakaan muista luvanneeni sitä.. Tänään taas 5 tikkiä käteen, en taaskaan tuntenut kipua. Havahduin vain kesken kaiken ja silloin vasta tajusin mitä olin tehnyt. Elän taas sumupeitossa, olen poissa(psyykkisesti), kaikki mitä tapahtuu on epätodellista. On kulunut pari päivää enkä tiedä mitä on tapahtunut, mietin että olenko tehnyt lukenut erästä kirjaa vai ajatellut lukevani sitä.  Ja sitten nämä Demonit, ovat eri henkilöitä sisälläni, ne luovat seiniä mieleeni. 

5tikkiä, olo on täys helvetti. Haluan kuolla! Haluan vain vittu kuolla!! Demonit huutaa mun päässä. Ne vaan haluaa tuhota mut, mutta annanko niille luvan siihen? Antakaa mun tappaa itseni, musta ei ole tähän. Musta ei ole elämään, mutta onko musta edes kuolemaan? Itsetuhoiset ajatukset alkaa päästä valloilleen. Missä, miten ja milloin?- kysymyslitania pyörii päässäni. Mutta onko ne kenen ajatuksia? Omiani vai jonkin osan/osien? Hengittäminen tuntuu vastenmieliseltä, hankalalta. Keuhkot tuntuu olevan täynnä reikiä. Haluan vaan lopettaa tän kaiken. Onko se väärin että haluaa kuolla ja toivoo kuolemaa? Haluan viiltää lisää. Mulle ei riittäis nuo 5tikkiä, jos niitä olisi 50 se voisi jo riittää. Valitettavasti, mulla ei ole mitään millä viiltää..

Osani eli Demonit hyppivät jo unissani. Piirsin Seiskasta ja Ysistä kuvat.. He eivät todellakaan ole kauniita, ennemmin kuin haudasta nousseita.

Meitä on taas yksi enemmän. Jengissämme on nyt 12. Krista, Kalle ja 10 demonia/persoonaa/osaa. Ennen meitä oli 11. Eilen havaitsin uuden osan läsnäolon. Hän on nro. 10, helvetinmoinen jääräpää, uhmakas ja ylpeän oloinen. Hän kuuluu nro. 4 kanssa samaan 'tiimiin'.  Alkaa kaaos voimistua. Kymmenen ääntä keskustelee päässäni, tai no, ajatukset seilaa edestakasin päässäni.  Haluan taas viiltää. Vaikka viikko sitten päätin lopettaa viiltelyn kokonaan, en onnistunut siinä. Tartuin jo terään. Tuloksena 3 pientä haavaa, kunnes tajusin mitä olin tekemässä. Mutta nyt, haluan taas viiltää. Mä en tule pääsemään tästä eroon.