Hulluuden symbolit

AHDISTAA.  Mietin tulevaisuutta. Minne haen nyt yhteishaussa? Mikä ala kiinnostaa? Mitä haluan tehdä työkseni..? Haluanko olla lähihoitaja? Vai eläintenhoitaja? Vai mikä? Onko musta mihinkään? Olenko edes hengissä 5vuoden päästä?  Olen sivuttanut muut ajatukset. Tulevaisuus. Tuo pelottava asia on vallannut mieleni. 

Mä en jaksa. En oo enää varma haluanko edes jaksaa.  Olo on pahentunut päivä päivältä. Haluaisin vaan romauttaa kulissit. Mutten uskalla. Haluaisin kertoa totuuden olostani. En uskalla sitäkään.  Seinät liikkuu. Kaikki näyttää vieraalta. Missä olen? Kuka olen? Äänet päässäni saa mut jo uskomaan että olen harha. En ole edes olemassa. Elän jonkun hullun pään sisällä. Kuvittelen kaiken. Kuvittelenko jopa itseni? 

Jokin repii mua sisältäpäin. Se yrittää tuhota mut. Se jokin on ahdistus.  Kulissit pysyy yllä, huokaisen, helpotuksesta. Kukaan ei tiedä. Kenenkään ei tarvitse tietää. Mä pärjään parhaiten yksin. Me ei tarvita apua. Me ei haluta apua. Eikä kukaan voi auttaa meitä.  Mietin seuraavaa viiltoa. Jalkaan vai käteen? Luu näkyviin vai ei?  Halu viiltää on pilvissä. Näen unta viiltelystä. Kaipaan jotenkin kierolla tavalla sitä tunnetta kun terä viiltää ihon rikki, kun veri rupeaa vuotamaan haavasta. Ja se helpotus, mikä viiltelyn jälkeen tulee. Saisin tämän ahdistus-sekamelskan hetkeksi helpottumaan. 

Tyhjyys valtaa mut sisältä. En tiedä onko tää hyvä vai huono.  Ahdistus on sisälläni, häkissään. Joku, tai jokin, hiipii sitä häkkiä kohti. Yritän huutaa sille ettei koske siihen häkkiin, mutta suustani ei lähde ääntä. En saa yksittäistä sanaakaan irtoamaan, olen mykkä. Tunnen kuinka kyyneleet valuvat poskiani pitkin, en halua että ahdistus palaa.  Se joku/jokin vapautti ahdistuksen. Se ahdistuksen musta demoni hyökkää kohti. Yritän juosta pakoon, mutta olen halvaantunut, pelosta.  Kuulen kuinka osani nauravat. Ne huutaa että, et   pääse meistä ja ahdistuksesta koskaan!  Tärisen, epätoivo valtaa. Halu kuolla kasvaa. Miksi yrittää kun kuitenkin epäonnistuu?