Hulluuden symbolit

Silmät tyhjinä, toivoo vain että elämäni loppuisi pian. Ja sitten kun ei enää uni auta tähän väsymykseen, eikä mikään herätä mua tästä painajaisesta. Ulkona paistaa aurinko, mutta mä olen sisällä, lukkojen takana, eikä tuo ulko-ovi aukea kauniisti pyytämällä. Mä olen suljetulla osastolla, en vapaaehtoisesti vaan vastentahtoisesti. Ihmiset ympärillä tuntuvat pimeyden olennoilta, jotka inhoavat mua, tahtovat tuhota. Mä pelkään olla täällä, mutta minkäs teen? Ei se tarkkailu lopu jos vain pyydän. Mä olen täällä ja täällä mua pidetään kunhan tarkkailu päättyy. Sitten olen taas vapaa, vapaa kuin perhonen, lentämään enkelten luo. Mä en ole ikinä ollut näin varma että lennän pois täältä maan päältä. Henkeni jatkakoon vielä matkaansa, mutta tämä keho ei saisi vetää enää henkäystäkään. Mä aina palaam tänne itkuvirsieni kanssa. Eikö olisi jo aika oppia elämään? Vaativa minä sanoo että olisi pitänyt oppia jo aikaa sitten. Sairas minä sanoo etten pysty, en kykene. Vaikka mulla on paljon oireita

Ketä kiinnostaa näin lukuisat kyynelten valtameret? ei ketään, se on vaan fakta. Mä vaan itken päivästä toiseen tänne blogiin mutta harvoin saan aikaseks julkaista tekstiä. tuntuu vaan että onkohan tää kohta tässä siis tän bloginkin kohtalo. sillä ei musta enää kirjoittamaan. Nuo saatanan lääkkeet tuhoaa mun aivoja hetki hetkeltä. Tuntuu siltä että psyykkeeni pettää aivan kohta. Taas viimeyönä en vain kestä enää itseäni. Kaikki ideat mitä tulee mieleen on vaarallisia. Mä olen loppu. Tänään mä viillän itseni täältä unen ja todellisuuden rajoilta ikuiseen uneen. Mun on pakko. En kestä enää itseäni, tätä kehoa en kestä enää mitään. Istun kahvikuppi naamani edessä turhautuneena elämään. Mä lupaan itselleni etten enää ikinä, en enää ikinä, yritä mitään muuta kuin itsemurhaa. Tää on niin nähty, en mä onnistu missään. Saanko kysyä mitä pahaa on siinä että satutan itseäni? Mitä pahaa on siinä että haluaa kuolla? Mitä väärää? Mä olen ihmisenä läpimätä. Kuolemaantuomittujahan me ollaan kaikki.

En tiedä mitä tehdä. Tuntuu vaan että elämä valuu sormien välistä kuin hiekka. Oon niin vitun väsynyt enkä meinaa jaksaa edes hengittää. Tää on yhtä tuskaa. Päivästä toiseen kaikki pahenee hetki hetkeltä. Tuntuu siltä että psyyke pettää hetkenä minä hyvänsä. Kun olo pahenee kun harhat hyppii silmille. en  enää tiedä mikä on totta ja mikä ei. Jos tää elämä on loppuun asti tällaista miten tätä yksikään ihminen voi jaksaa..? En tiedä mitä mä enää elämältäni haluan pitää vaan jaksaa koko ajan tehdä paremmin ja paremmin mutta kun ei vaan jaksa. Mutta kun ei vaan kykene. Tää on niinku tuskaa. menetin kämppäni kun psyykkeeni ei kestänyt yksin asumista tuntuu että maailma koettelee taas niin pahasti. ei tää elämä ole mua varten. Siispä eilen illalla olin  satavarma että tapan itseni ja yritin vetää saksilla kaulan auki. halusin vain kuolla. Ahdistus pahenee koko ajan saan ihmeellisiä kohtauksia enkä sillä hetkellä kykene reagoimaan ympäristöön jos joku istuu vieressäni olen Satavarma että se a

Ei musta oo mihinkään. Hymähdän itsekseni. En jaksa tätä paskaa enää yhtään. Tässä sitä ollaan, samassa pisteessä kuin vuoden alussa. Pitääkö mun nöyrtyä ja sanoa etten pärjää? Ylpeyden nieleminen on pahin pelkoni. Kaikki kasaantuu yhdeksi epämiellyttäväksi möykyksi sisälleni. Miten mä pärjään itseni kanssa..? En mitenkään. En jaksa lähteä kämpiltä mihinkään. Koiran ulkona käyttäminen on jo helvetinmoinen työmaa. En jaksa enää mitään. Mikään ei merkitse mulle mitään. En ansaitse apua, joten en ota sitä vastaan. Mä koen että alan jo sairastuttamaan ympärilläni olevia ihmisiä. Ehkä mun olisi hyvä lähteä pois. Jonnekin muualle. Tai lähteä enkelten luo. Siellä ei tarvitsisi pelätä itseään tai olla äärimmäisessä itsetuhokierteessä. Anteeksi. Musta ei vaan ole elämään. Tarvittava lääke naamaan ja hetken päästä istun vessan lattialla veren ympäröimänä. Tarvittava lääke vaan saa olon turtaksi. Antaa olla, sen ansiosta en jaksa edes purkaa tätä oloani..

Mä pelkään, pelkään niin kovin. Mitä jos sorrun taas siihen samaan vanhaan tapaan? Ja niin sorruin. Olen heikko ihminen joka ei kykene muuhun kuin itsensä satuttamiseen. Mulla ei ole ketään jolle puhua, ei ketään. Tää blogi taitaa taas olla ainoa paikka missä pystyn itkuni itkemään. Täältä sen ehkä joku lukee ja ajattelee että just, taas tällaista kyynelten valtamerta. Mä menetin kaksi tärkeää ammattilaista. Kuka lähtee seuraavaksi? Ei sillä enää ole merkitystä sillä tärkeimmät on jo vaihtaneet hommia tai sitten jäi pois kun täytin 21. Keneen uskaltaa luottaa? Kuka seisoo vierelläni tän paskan keskellä? Koirani . Mutta kuka ihminen? Ei kukaan, kun en uskalla antaa itseni luottaa kehenkään. Kaikki katoaa. Kukaan ei ole pysyvä. Tää kyynelten valtameri ei tyynny koskaan. Ei niin pitkään aikaan kun mä en uskalla luottaa.

Tää on ihan perseestä. Kamala ahdistus joka johtuu tästä kuumuudesta. No mutta elämä on. Kyllä tää tästä, ainakin näin yritän uskotella itselleni. Inhottava fiilis jäi kuntoutusyksiköstä. Todella inhottava. Toisiksi viimeisenä päivänä eräs ohjaaja sanoo että kiukuttelen mukamas turhaan ja käytökseni on vain drama queeneilua. Seuraavana päivänä saan poissaolokohtauksen ja samainen ohjaaja tulee huutamaan, tai siis kuulosti korviini huutamiselta kun kuuloni oli taas yli terävänä, että soittaa eläinhoitolaan että saavat viedä koirani pois. Sitten puhui eläinsuojeluviranomaisista. En kyllä ynmärrä ollenkaan miten elsut liittyisi asiaan. Kaikki tietää etten ole terve, ja mä saan poissaolokohtauksia. Eli taas sain kokea sen että sairauttani käytetään mua vastaan. Mä olen tämän ihmisen silmissä nähtävästi huono koiranomistaja.

Mä vaam mietin että onko tämä sitä elämää mitä haluan? Haluanko vaan kierrellä laitoksesta osastolle..? En, mä vaan haluan voida hyvin. Mä haluan vain elää omaa elämääni ja nauttia siitä. Mutta tuleeko tästä mitään? Mun tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin ja luovuttaa tän kuntoutumisen suhteen. Olla ikuisesti se inhottava ongelma, eli mt-potilas. Se taitaa olla jo mun ammatti. Ei musta ole elämään ilman sairautta. Mä olen pelkästään se diagnoosikoodi, minkä lääkäri on niskaani langettanut. En mä koe olevani ihminen, mä olen sairas, nyt ja ikuisesti. Tekisi mieli viiltää ranne auki, mutta ei mä en tee sitä. Mä en voi. Paha olo vaan vyöryy ovista ja ikkunoista. Mä oon ihan loppu.

Masennus nostaa päätään, liitelee pelottavasti ylläni. Alan pelkäämään. Pelkään olla yksin, mutta mä olen kokoajan yksin pelkoni ja tuntemuksieni kanssa. Vaikka tuo pieni koiranpentu katsoo mua syvälle silmiin, tunnen olevani ihan yksin. Kukapa tajuaisi kysyä multa että miten menee? Mitä kuuluu? Onko kaikki hyvin? Ei kukaan kysy, enkä osaa mennä kertomaan mitään ilman kysymystä. Istun sängyllä koiran kanssa. Toivon että pentu osaisi puhua. Mutta eihän koira voi puhua, kuunnella se osaa, jopa paremmin kuin kukaan ihminen jonka tunnen. Ehkä mä vielä joku päivä olen ehjä ja taistelu kykyinen. Ken tietää.. Miten tän kivun saa sammumaan?? Mä olen niin turhautunut tähän jatkuviin romahduksiin. Miten tän kanssa voi koskaan oppia elämään? Kun joka aamu sängystä noustaan hymy huulilla ja mennään nukkumaan itku kurkussa?

Ketä kiinnostaa enää nämä samat itkuvirret? Jotka jatkuu päivästä toiseen tai oikeastaan vuodesta toiseen. Mä en jaksa enää olla se positiivinen ja iloinen. Kun mä en oikeasti ole sitä. Mutta kuka jaksaa taas tätä jatkuvaa kyynelmerta? Mikään ei ole mun käsissä enää. Kun iloiset pikkulinnutkin hiljenee tän surun ja masennuksen keskellä. En kuule mitään muuta kuin pääni sisäisen metelin jonka seasta kuuluu vain "hellouu". Demonini alkavat taas puhumaan mulle. Ne haluaa satuttaa mua, enhän mä tiedä mitä sanoa kun alan vaipumaan syvälle suohoni. Kylmää kahvia ja yritän pitää järkeni käytössä. Mitä jos mä sorrun taas siihen taikuuteen? Taikuuteen jossa piirretään käsivarsiin merkkejä jotka ovat metallin aikaansaannos, mutta jälki on silti punaista? Mitä jos mä petän ohjaajien luottamuksen? Lankean siihen samaan vanhaan ansaan? Enkö opi mistään..? Aivoni on kuin tv jossa on kaikki kanavat yhtä aikaa auki. Tätä huutoa ja pauketta ei kestä kukaan. Voisiko joku ystävällisesti oje

Vajaa kuukausi edellisestä päivityksestä.. Onko tässä mennyt paremmin... No on! Nyt tuntuu että kaikki kaatuu niskaan. Olen vaan väsynyt enkä jaksa. Mutta mun on pakko yrittää pitää hymy kasvoillani. Mä en halua että jonkun tarvitsee olla huolissaan. Mä en saa huolestuttaa ketään, mä en saa olla taakkana. Nää aj ajatukset ovat pinttyneet mieleeni. Mä tarvitsisin jotain muuta ajateltavaa kuin oireiluni. Olen ruvennut epäilemään että olisikohan mahdollista että mulla olisi ADHD.. Mä mietin tätä kokoajan. Mä pelkään tätä kokoajan. Mä olen vappuna viimeksi viillellyt. Ja nyt taistelen sitä vastaan ihan täysillä. Haluan tuntea sen kun veri valuu ranteesta ja... EIH, mä en saa edes ajattella näin. Mä en tiedä kauanko pystyn taistella tätä vastaan.. Mä olen kuulemma mennyt niin paljon eteenpäin, mutta mitä mulle sanotaan jos petän kaikki ja sorrun taas. Entä jos en sitten selviäkään takaisin kuiville viiltelystä? MUA PELOTTAA.

He uhkailivat ja painoivat maanalle. Ahdistivat nurkkaan. Kiristivät otteitaan. Väittivät että kukaan ei ole mua vastaan, eträ pelaamme samaan maaliin. Mä itkin, ja itkin. Mun suunnitelmat murskattiin. Mutta mä nousin. Lopetin itkemisen ja syöksyin taistoon. Minähän en luovuta. Minä en ole niin heikko kuin luulevat. En ollut seuraavana hetkenä istumassa vessan lattialla viiltämässä. Se ei käynyt edes mielessä. Sillä sitähän lääkäri odotti. Mua ei lannisteta niin helpolla. Ja päivää myöhemmin laitoin poliklinikan hoitajalle viestin ja kerroin että en enää aio tulla polikäynneille, sillä luottamukseni rippeet vietiin palaverissa. Ja nyt, 3 päivää myöhemmin, mä olen oma itseni. He eivät murskanneet mua. Yllättyvät varmaan. Mutta mä vaikenen tämän alueen psykiatrian puolelle. Siirrän hoidon Seinäjoelle koska mä en luota enää kehenkään psyk.puolen hoitajaan taikka lääkäriin. Heillä ei ole mitään merkitystä mulle. Mä olen vahvempi kuin he luulevat. Mä haistatan pitkät hoitavalle taholle ja

Kyyneleet nousee väkisinkin silmiini. Miksi te yritätte pitää mua täällä? Ne sanat sattuu niin paljon. Miksen saa mennä ja elää? Teidän kannalta, valitettavasti mä lähden. Ei auta mikään tähän päätökseen. Mä haluan vain elää omaa elämääni. Enkä jumiutua muiden takia johonkin kuntoutuskotiin. Mä haluan mennä ja kokea. Paha olo vain seuraa. Ei se musta irrota, mä tiedän sen. Se on kääriytynyt minuun. Peittää jo silmäni, sumentaen katseeni. Mutta mun on vaan opittava sietämään sitä. Miksi mä en ole jäämässä tänne? Koen olevani vain tiellä, riesana. Ja jos menisin juttelemaan ohjaajille, ajatus siitä että joku muu on huonossa kunnossa ja tarvitsee huomiota, raastaa mua, enhän mä osaa enää edes puhua näistä asioista. Mä en tarvitse sitä huomiota niin paljoa. Mun pitää seistä omilla jaloillani, pärjätä yksin. Ja jos en pärjää, mun on pistettävä itseni pärjäämään. Loppujen lopuksi, olen yksin aina. Kukapa musta välittäisi?

Tämä on pelkkää soutamista ja huopaamista. Mä en pysty asettumaan. Anteeksi mutta mä olen liian trigger-herkkä. Muut psyykkisesti sairaat asukkaat triggeröi mua. Mun on pakko suojella itseäni ja lähteä. Anteeksi. Mä koen itseni niin epäonnistuneeksi. Mitä tämä elämä olisi jos kuntoutuisin? Ehkä helpompaa. Mutta ei, mä olen kuitenkin liian trigger-herkkä muiden ahdistukselle. Se tarttuu muhun. Mä en voi jäädä tänne. Mun on pakko lähteä, sillä pelkään että muut triggeröityy mun olosta. Mä tiedän mitä mä haluan. Mä olen päättänyt elää omaa elämääni, ja katkaista välit lähes kaikkiin menneisyydestä muistuttaviin henkilöihin. Mä muutan pois kuntoutuskodista, tää ei ole mun paikka. Sairaus tarttuu, ja täällä tulen vain hullummaksi kuin mitä jo olen. Mun pitää suojella itseäni.

Vastustuskyky on kadonnut. Maksa tulehtunut. Lääkäri valitti syömisistäni. Luuleeko se että mua kiinnostaa? Mielummin kärsin kuin päästän itseni lihomaan grammaakaan.

Meikit pitkin kasvoja. Ahdistus pilvissä. Jouduin eilen takaisin osastolle. Kävin päivystyksessä näyttämässä tulehtunutta haavaa, sain antibioottikuurin ja lähdin. Jäin istumaan sairaalan pihalle, miettimään elämääni ja siinä samassa se hyökkäsi mustan hyökyaallon lailla päälle. Paniikki. Istuin ja hyperventiloin tupakkapaikalla. Jotenkin sain aikaan lähteä takaisin päivystykseen. Hoitaja soitti heti päivystävälle psykiatriselle sairaanhoitajalle. Ja tämä sairaanhoitaja jutteli kanssani huimat 5 minuuttia ennen kuin kutsui psykiatrin. Ehdin sanoa etten kertonut aamulla kuinka itsetuhoinen olen. Ja täällä sitä nyt ollaan, lukkojen takana, toivoen että pääsisin pois ja pian. En ole tehnyt mitään muuta kuin nukkunut tänään. Tänä aamuna hoitaja kysyi että onko mulle puhkeemassa anoreksia. Sanoin että on jo puhjennut. Syöminen on ihan kamalaa tai niin kuin sanon, ruoka on ok, kunhan sitä ei tarvitse syödä. Syyllinen olo, kun en ole tänään saanut mitään aikaiseksi. Enkä ole fyysisesti kun

Maailman pitäisi olla värikäs, muutakin kuin vain mustaa. Mutta kun en näe edes harmaan eri sävyjä. Kaikki on tasaista mustaa. Mieleni synkistyy päivä päivältä. Ei valoa enää missään. Kuolema lopettaa tuskan. Elämä on vain kidutusta. Eilen alkuyöstä ambulanssilla päivystykseen, käteni tikattiin taas kerran.. Yö osastolla ja nyt olen taas kuntoutuskodissa. Järkeni sanoi että mun olisi pitänyt jäädä sinne lääkärin koekaniiniksi. Silti puhuin itseni pois. En halunnut että mut pumpataan täyteen lääkkeitä. Olen saanut traumoja lääkekokeiluista. Mutta eihän tämä näinkään voi loputtomiin jatkua..? Masennuslääkkeet eivät auta. Ja sen kyllä huomaa näistä jatkuvista valitusvirsistä. Jos mulla olisi hyvä olla, miltähän se tuntuisi? Uskallanko hypätä tuntemattomalle maalle ja kokeilla? Ei, mulla ei ole syytä siihen. Toiset taistelevat siitä että saavat elää seuraavanakin päivänä. Minä luopuisin taaskin tästä elämästä samantien. Lentäisin luokse enkeleiden ja miettisin että miksi sinnittelin lii

Niin paljon kaunista, niin vähän neutraalia. Mutta kaikista eniten pelkkää rumaa ja vaarallista. Mutta kaikki vain mielessä. Mä näen lintujen lentävän mutten kuule niiden laulua. Mikseivät ne laula? Tunnelma on aivan liian synkkä, jopa iloisille linnuille. Mä en halua nähdä tätä maailmaa enää. Kun iloiset pikkulinnutkin hiljenee mielen mustuudesta. Mä tiedän mikä seuraava viilto on. Se on avain siihen oveen joka on ollut lukossa. Se on avain kuoleman luokse. Mä kuolen, kunhan saan sen terän. Tällä kertaa olo helpottuu lopullisesti. Ei enää hetken helpotusta, vaan lopullinen vapaus. Mä en halua nähdä tätä maailmaa enää kauempaa.

Kukaan ei tiedä, eikä tajua, kuinka paljon toivonkaan etten enää edes hengittäisi. Mä haluaisin juosta pois huoneestani, romahtaa polvilleni ja itkeä pahan sisältäni pois. Mitä tämä paha on? Voi kun sen sanoiksi saisi. Se on varmaan sanomattomia sanoja, padottuja kyyneleitä ja lukuisia viiltoja. Jos en enää kestä, mä viillän. Mulla ei ole muuta keinoa. Kaikki muut kortit on jo pelattu. Muut katsovat elokuvaa. Mä olen yksin huoneessani, niin yksin, ettei enää pääni sisälläkään puhuta. Täysin hiljaista. Ne ovat päässeet pääni sisältä ulos. Ja muuttuneet harhoiksi. En ole enää me, taidan olla vain minä. Jos sitäkään. Olenko edes oikea? Sitä olen miettinyt jo pitkään sivupersoonien katoamisen jälkeen.. Koen olevani täysin yksin ajatuksieni kanssa. Mutta mun pitää vain tottua siihen. Ole yksin tai kärsi ja ole muiden kanssa.. Toivonkipinä hiipuu, elämänhalu kadonnut. Enkä mä taida saada elämääni takaisin....

Olo on järkyttävä. En vain pysty mennä juttelemaan kenellekään. Kun tuntuu että kaikki muut tarvitsevat apua enemmän kuin minä. Joten istun yksin pihalla, tupakkapaikalla ja mietin että mitä teen elämälläni. Olisiko vain aika päästää irti? Meri olisi lähellä. Mutta karkoitan ajatuksen mielestäni. Ja totean ettei (ehkä) tänään. Mä koen olevani vain yksi nimeltä mainitsematon ongelma täällä. Mun pitää lähteä pois. Miksi? Mitäpä mä täällä teen kun ei mun itkuvirsille ole aikaa. Tai siis näin asian koen. Ja sitten koen että mun pitää esittää sitä yksinäistä sutta. Mä en ole sellainen. En todellakaan. Mä kaipaan ihmisiä, vaikkakin pelkään heitä tällähetkellä. Olen loppu. En jaksa enää.

Mä haluan tuntea sen kun vaatteet roikkuvat päälläni. Tekisi mieli heittää peili helvettiin huoneestani. Se tappaa mut kohta. Mä teen kokoajan hiljaista ja äänetöntä kuolemaa. Kukaan ei huomaa sitä.

Haluan viiltää. Ja mikä pahinta, mulla on teriä. Olen jo ehtinyt käyttää niitä. Mutten sano kenellekään. Jos joku ei kysy. Kukaan ei huomaa isoa haavaa kädessäni, kun vaellan täällä pitkähihainen paita päällä. Mä vain kuljen täällä aaveena entisestä itsestäni. Silmäni on tyhjät, aaveen silmät. Vailla mitään tunnetta katson päiväkodin pihaa, mutta silti haaveilen että olisin vielä lapsi. Lapsi, jolla ei olisi käsitystä tästä pahasta maailmasta ja voisin iloita jokaisesta perhosesta jonka näen. Nyt mä tavoittelen kuuta taivaalta. Yritän löytää tästä maailmasta jotain kaunista, mutten löydä mitään muuta kuin pahuuden saastuttamia asioita. Näen sen saman perhosen josta lapsi iloitsisi ja mä vaan mietin että se reppana kuolee kohta. Ajatukseni on äärimmäisen mustia. Mielessäni niin pimeää ettei mikään valokaan enää kanna, ei edes viiden senttimetrin päähän. Jos tämä on mieleni valoisin nurkka, miten synkkää on pimeimmässä kolkassa? En edes halua tietää. Itsetuho-ajatukset valtaa mieleni

Huudan mielessäni. Kipu on sanoin kuvaamaton. Mä en enää kestä kauaa. Lopun kohta kokonaan. Mä en halua enää elää. Karkoitan ajatukset kuolemasta silti pois. Ehkä helpompi muille jos lähden pois. Ehkä se on vaan oikea ratkaisu tähän..? Olisiko huomenna se päivä, jolloin kirjani viimeinen sivu kirjoitetaan. Mutta jos se ei lopukkaan huomenna.. Jos herään aamulla, voiko sitä pettymyksen määrää enää edes kuvailla? Kukaan ei edes voi ymmärtää miten paljon haluan kuolla. Sitä ei voi edes sanoilla kertoa. Vihaan niin paljon kehoani, vankilaani. Tuntuu etten voi edes elää tässä kehossa, joten se on pakko tuhota, saada se keinolla millä hyvänsä loppumaan. Mä en ansaitse apua. Joten en ota sitä vastaan. En vaan ole sen arvoinen. Tuhlaan muiden aikaa ja vaivaan vain samoilla sanoilla, tyhjillä ja merkityksetömillä lauseilla. En halua olla riesana enempää. Mulla ei ole enää sitäkään oljenkortta etten tappaisi itseäni. Mä oon ehkä itsekäs, mutta mitäs ne muiden tunteet mua kiinnostaa kun olen ku

Miten mä voin pelastaa muut, jos en voi pelastaa edes itseäni..? Mä en usko että mulle on paikkaa täällä maanpäällä. Siispä mun pitää lentää luokse enkeleiden. Mä mietin vain eilistä. Kuinka ärsyyntynyt ja vihainen olin. Olin äärimmäisen katkera kaikesta mitä on tapahtunut. Tänään olen ahdistunut ja masentunut. Hyvä että jaksan nousta ylös sängystä. Mieluusti makaisin sängyssä koko päivän ja nousisin vain käymään tupakalla. Jos sitäkään. Tuntuu että ohjaajat inhoaa mua. Nyt mystisesti yrittävät saada mua puhumaan, turhaan. Anteeksi mutta mun on vaan pakko saada padottua tämä tuska sisälleni, pakko rakentaa uutta muuria. Mietin monia asioita, miksi mut halutaan kuntouttaa? Enhän mä tule muuttumaan.. Varmaan siksi että saavat maineensa pidettyä. Mä seison keskellä vesi lätäkköä, tunnen oloni hetken aikaa helpommaksi, vesi on jotenkin rauhoittavaa. Kohta kuitenkin joku pääni sisältä senkin kieltää. Mä en saa olla haavoittuva, mun pitää olla se vahva. En saa olla sosiaalinen, se voi t

Aamu alkaa ahdistuksella, miksei mun kroppa pettänyt viimeyönä? Kyyneleitä nieleskellen nousin ylös sängyn pohjalta. Mä en halua elää enää minuuttiakaan. Totta puhuen en sekuntiakaan. Mä pelkään hengittää. Joku kuitenkin kuulee mut, mä en halua että kukaan saa tietää mun olevan täällä. Mä en saa enää olla olemassa. Vihaan niitä ihmisiä jotka yrittävät esittää mulle että ovat kiinnostuneita olostani. En aio enää kertoa kenellekään mitään rehellisesti. Mä vaikenen ja suljeudun kuoreeni, vetäydyn ihmisten edestä. Mun on pakko suojella itseäni. En tunnistanut itseäni aamulla peilistä, katse oli niin täynnä tuskaa. Jospa peili kertoo totuuden, eli tuska käy kohta niin voimakkaasti. Tuntuu että olen kuin muovailuvaha. Kuka tahansa voi muovailla musta mitä vain. Eikä mulla ole sanavaltaa. Yksin olo on nyt ainut vaihtoehto. En halua nähdä ketään, enkä halua edes nousta ylös sängystä. Jos vaan rupeaisin nukkumaan.

Tämä on täyttä rääkkäystä. Mieli huutaa että pakko saada puhua. Mutta mä vaikenen. Mä tukehdutan ne viimeisetkin toivon rippeet mitä oli jäljellä. Mä vaiennan ne viimeisetkin sanat jotka voisin sanoa. Mä patoan ne kyyneleet jotka virrata haluaisi. Ja mä muuraan kiinni portin, joka johtaa vapauteen. Miksi te yritätte kuntouttaa mua, enhän mä tule muuttumaan? Tulen aina olemaan tällainen. Hullu. En ole vieläkään saanut purettua tätä patoa sisältäni. Kyyneleet virtaisi, kuin joki jos vain antaisin sen tapahtua. En anna. Mutta enhän mä ole kiveä, saatika kalliota. Jos mä murrun, kuka mut korjaa? Idioottimainen kysymys. Ei mua kukaan korjaa, jään vain maahan makaamaan, antamaan sateen huuhtoa mut pois. Jos mulla ei ole itselläni voimia liimata palasia yhteen. Mä en saa enää mennä pelaamaan sählyä, kuka sen mukamas kieltää? Minä itse. Siellä salilla liikkuminen ruokkii vaan mun syömishäiriötä. Eilen kävimme täältä pelaamassa ja heti syöminen alkoi käydä vaikeaksi. Jos syön, saan niin helve

Menneisyyden aaveiden matkaan kun lähtee ei ole paluuta elämään takaisin. Kaikki muistuttaa siitä että elämä on vain kärsimystä. Takaumat nimittäin painaa. Eräs asukas sai noin viikko sitten musta kaivettua muistoja esiin. Mun luottamus on petetty lapsena niin monesti ja niin pahasti ettei sitä välttämättä koskaan tulla paikkaamaan. Mua on revitty hiuksista, mulle on raivottu asioista joihin olisin (ehkä?) voinut vaikuttaa tai sitten en. Muistan nyt kun äitini jätti mut joka toinen viikonloppu isälleni, koin että hän hylkäsi mut. Itkin ja itkin. Aloin jo pelätä joka toista viikonloppua, olinhan enemmän äidin kanssa kuin isäni. Isäni raivosi mulle usein, haukkui prisessaksi. Vielä tänä päivänäkin kavahdan sitä nimeä. Sitten eräänä päivänä kun olin 6 vuotias, olin päiväkodissa. Olin menossa pesemään kädet, ja se poika, joka inhosi mua, tuli taakseni ja otti kaulastani kiinni, kuristi niin kovaa kuin pystyi, tai näin ainakin uskon, pakenin siis ensimmäisen kerran kehostani 6 vuotiaana

Miksei tämä kirjoittamisen tarve lopu!? Sen jälkeen kun päätin että lopetan ohjaajille puhumisen, on ollut jotenkin kevyempi olo. Ahdistaa mutta kun tietää että ei voi puhua kenellekään, sen kestää. Ehkä tämä on jotain alkuhuumaa. Katsotaan mitä tapahtuu hetken kuluttua. Pää on nimittäin hajoamispisteessä. Hah, mä en osaa mitään muuta kuin tuhota itseäni. Tämä puhumattomuus on myös itseni rääkkäystä. Mieli huutaa että kärsi. Mä vihaan näitä ihmisiä täällä, ne on mulle äärimmäinen uhka, ne haluaa särkeä mut lopullisesti. Vai haluavatko he saada mut kuntoon? Siitä saavat vain haaveilla. Mua ei saa korjata! Mä olen niin rikki ja hajalla ettei tätä säälittävää sielua pelasta edes saatana. Saatikka sitten jumalat. Mut on tuomittu kulkemaan rikkinäisenä loppu ikäni. Olen tuhoon tuomittu ihmis-saasta. Mä en halua riidellä ohjaajien kanssa. Siispä pidän pääni kiinni. On jo korkea aika pitää pääni kiinni. Mä olen päättänyt elää eristyksissä muista. Mä en halua nähdä ketään. Yksin olen turva

Mä olen niin turhautunut tähän, voisin vain huutaa ohjaajille. Raivota täysillä siitä kuinka vihainen olen ja kuinka ahdistus syö mua elävältä, kuinka olen ihan loppu, kuinka paljon toivonkaan etten enää edes hengittäisi ja kuinka rukoilen joka ilta että pääsisin lentämään taivaanrannan tuolle puolelle. Pitääkö mun olla se vahva jos en oikeesti ole..? Mä paloin loppuun jo alun jälkeen. Mä en halua enää padota tätä kauheutta sisälleni. Mä haluan vaan loppua, kadota tästä maailmasta. Antaa ikuisen yön laskeutua ylleni. Antaa ikuisen elämän taakan valua päältäni. Kaikki nämä on vain sekavia lauseita jotka ei riitä tätä tuskaa kuvaamaan. Mulla on hermot kireällä ja ahdistun siitä. Mä en saa ärsyyntyä. Mun mielestä se on väärin. Anna mun mennä, saanko sulkea silmäni, ja nukkua rauhassa edes hetken? Menetin uskoni ihmisiin sillä hetkellä kun lausuit ne sanat, ne sanat sivaltaa vielä tälläkin hetkellä puukon tavoin. Tämä kipu ei vain sammu, se on jo niin sietämätön. Mä en kykene tekemään m

Mä vain toivon ettet huomaa mua kun hiippailen ohitsesi. En kestä enää niitä kysymyksiä joihin joudun valehdella. Vastaus kaikki on ok, ei tunnu hyvältä. En halua valehdella. Mutta mitä muutakaan voin? Jos puhun totta, sä et usko, koska mulla ei ole todistetta. Mä olen oppinut että sanat ei merkitse mitään teon rinnalla. Käsket tulla sanomaan jos haluan satuttaa itseäni, mitä tapahtuu kun tulen sanomaan? Sä et edes kuuntele. Vaihdat puheenaihetta. Tämän vuoksi tulen tästedes vain todisteen kanssa. Jos tulen.. Mä luon itselleni niin vahvat kulissit ettet koskaan, siis ikinä, tule niiden läpi näkemään. Mä tiedän mitä tästä seuraa, mä palan loppuun. Mun sielu kiitää niin kauaksi luokse tähtien. Muuttuu tähdeksi, tuhannen vuoden päästä kuolee, näin ollen näyttäytyy tähdenlentona, näkyy sekunnin ehkä kaksi ja katoaa lopullisesti. Makaan huoneessani, miten mä edes selviän tästä. Pelkään tuskan paistavan läpi. Ei, kulissit peittää sen. Jalat vasten seinää, joka liikkuu. Mua ahdistaa niin et

Älä puhu sille ! huudan itselleni. En löydä keinoa purkaa tätä pahaa sisältäni. Kyyneleet virtaisi jos vain antaisin, pitääkö mun oikeesti loppua lähes kokonaan ennen kuin joku haluaa puhua kanssani? Viiltäisin jos mulla olisi terä. Ketään täällä ei kiinnosta todellinen vointini joten uppoan kirjojen maailmaan. Mitä mä haen psykiatriaan liittyvistä kirjoista? Ehkäpä vain tietoa että miten tulen selviämään. Vai onko tämä jo The End? Lopetan ohjaajille puhumisen, en puhu enää olostani, koska ei heitä kiinnosta niin mitäpä mä niitä vaivaan. Antaa heidän tulkita mua niin kuin haluavat. Kirjatkoon että kaikki on ok. Mitäpä se mua kiinnostaa? Mulla on tämä blogi, tämä olkoon nyt mun paikkani vuodattaa kaiken pahan sisältäni jollain tavalla. Olen jotenkin niin raivona ja katkera ohjaajille, jos yritän puhua, asiat kääntyy vain vitsiksi. Kiitän kyllä niitä jotka on edes esittänyt kiinnostunutta. Mutta se teeskentely paistaa jo läpi. Mä en enää puhu muusta kuin pakollisista asioista, esim. j

Viiilto siellä ja täällä. Ketä kiinnostaa? Ei ainakaan mua. Itsetuhoinen viilsi käteen sanan FAT. No sitähän mä oon. Mielenkiinto elämää kohtaan on pyöreä nolla. Tuntuu että kuolema vie meidät ihan kohta. Mä teen kokoajan hiljaista ja äänetöntä kuolemaa. Kukaan ei huomaa sitä. Mutta haittaako se? Ei sillä ole väliä, mä lopun kohta kokonaan. Teeb hiljaista itsemurhaa kokoajan. Suunnittelen päivää, jolloin tämä paha saa päätöksensä, päivää jolloin kaikki loppuu. Viimeinen hengenveto, voi kuinka odotankaan sitä. Mä häviän tän taistelun. Olen hyväksynyt kohtaloni. Kuolema vie meidät ihan kohta luokseen. Mä en malta odottaa että pääsen itsestäni eroon!

Äärimmäisen heikko olo. Niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Tärisen kuin haavanlehti. Ne ovat vahvempia kuin koskaan, vie mua kuin kuoriämpäriä. Oon ollut viikon todella niukalla ruokavaliolla. Silti paino ei laske haluttuun tahtiin. 23.3 painoin 66kg ja tänä aamuna 61,8kg. Liian hidas tahti. Tänään on pakko taas lähteä 10 kilometrin lenkille. Nämä kahvista saadut kalorit on poltettava. Mä haluan tuntea jotain, mun tunteet on kuolleet. Alan muistuttaa kiveä. Heh, sitähän olenkin tavoitellut. Kaikki mikä meinaa herättää jotain tunteita, sanon itselleni ettei sillä ole mitään merkitystä. En välitä ihmisten huolesta mua kohtaan, välittäisin jos saisin. Toimisin varmaan eri tavoin. Nyt kun Itsetuhoinen sanoo etten saa välittää ja mun pitää toimia niinkuin käsketään. Mä tottelen. Olen orjana omassa kehossani. Älä näytä tunteita, älä puhu pahasta olosta, ole yksin ja jos on pakko olla muiden kanssa, esitä että kaikki on ok. Kuuluu ohjeet päästäni. En saa olla oma itseni, mun on oltava va

Mä vajoan. Lopun kokonaan. Peilistä katsoo ventovieras henkilö. Se on laiha, lasittunut katse ja se hymyilee kierolla tavalla. Ja jos katson sitä silmiin, se syöttää päähäni sairaita lauseita, pelottavia tarinoita elämän ja kuoleman rajalta. Se on kuollut. Se tietää mitä kuoleman jälkeen on. Kertoi että kuolema kuittaa velkani hänelle. Mistä olen velkaa? Kysyn häneltä. Hän nauraa ja sanoo olen henkeni velkaa koska hän on kuollut itsemurhayrityksissäni. Hän on kuollut vuokseni. Kysyn hänen nimeä, vastaus kuuluu, hän on Lenita. Hän joka oli ensimmäinen osa minua. Hän on kuollut, ja nyt on palannut kuolleista. Hän on raivona. Hän joka ei halunnut kuolla, joutui rajan toiselle puolelle.

Mä epäilen kaikkia. Ne haluaa auttaa, muttei laihdutuksessa. Muutin maanantaina kuntoutusyksikköön. En voi mitään, mutta syömishäiriö nostaa taas päätään. Tai nosti jo. Tavoitteenani on taas laihtua. Ja saada paino alipainon puolelle. Ajatukset kiertää kehää, olo on äärimmäisen epätodellinen. Elän taas mieleni metsässä. Täällä on ehkä(?) helpompi olla. Näen kaiken usvan takaa, mikä voisi palauttaa mut todellisuuteen..? Haluaisin enkelin siivet, muttei ne vaan mun selkääni sovi. Mielessäni, mä uppoan pimeään, hyytävän kylmään veteen, unohdan kaiken tärkeän. Ai niin, mikä on enää tärkeää? Eipä mikään ole pysyvää ja tärkeää. Vajoan pohjaan järven, en pääse enää ylös, enkä välttämättä enää haluakaan ylös täältä. Miten ihminen voi olla näin epäileväinen? Joku päässäni hokee kokoajan että olen vaarassa, mutta kuka on se uhka? En saa katsoa ketään silmiin, Varoittelija sanoo että ne repii silmämme irti jos erehdymme silmiin katsomaan. Katso silmiini ja kysy totuus, mä katsettas välttelen,

Montako kertaa ihmisen pitää sanoa että haluaa kuolla, niin että se menee perille? Oon sanonut sen niin monta kertaa ettei se lause enää mitään merkitse. Kukaan ei ymmärrä tätä halua kadota elävien kirjoista. Kukaan ei ymmärrä tätä vellovaa pahaa sisälläni. Se virtaa suonissani se vei jokaisen terveen solun kehostani. Mikä olen nyt? Kasa eri diagnooseja, kasa sairautta. Ei ole jäljellä mitään tervettä. Kaikki on sairauden saastuttamaa...

Mä näen ihmisiä joka paikassa. Mutta silti olen yksin. Tuntuu kuin eläisin aavemaailmassa. Oon autossa fyysisesti mutta psyykkisesti en tiedä missä olen. Aavemaailmani musta. Ei edes harmaa... Ahdistuksen hallinta keinot eivät toimi. Pitääkö turvautua vanhaan ja tuttuun?

Mä luovutan. Päivämäärä on päätetty. Loppu lähestyy. Nyt mua ei kukaan pelasta. Mä haluan siivet, puhtaan valkoiset joilla voisin lentää pois täältä.  Mä haluan lentää.

Tuijotan tietokoneen näppäimistöä. Voiko tätä oloa enää edes sanoin kuvailla? En oikein usko. Täydellinen helvetti pääni sisällä. Pelokas huutaa että jos katson jotakuta silmiin, ne lukee meidän ajatukset ja sen jälkeen ne repii silmämme irti. Mä pelkään ihmisiä, ihan jokaista vastaan tulijaa. Mä en pysty liikkua huoneestani täällä osastolla muualle kuin tupakalle. Pelkään liikaa muita. Huonekaverini on mulle entuudestaan tuttu, en pelkää häntä niin paljoa. Uskon kuitenkin että hän aikoo tappaa meidät. Mä rukoilen Jumalia ottamaan meidät luokseen. Emme vaan enää kykene elämään. Olen vaan niin väsynyt tähän jatkuvaan pelkoon, jatkuvaan pahaan oloon. Saanko huutaa? Huudan mielessäni apua, turhaan. Eihän kukaan kuule mieleni sisäistä huutoa, eikä kukaan näe silmistäni vaiennettua huutoa, nieltyjä kyyneleitä. En anna kenenkään katsoa mua silmiin. En saa päästää ketään lähelleni. Sielun sirpaleet rupeaa murenemaan. Niitä ei voi enää korjata, mieleni särkee sirpaleita pienen pieni

Yritän parhaani mukaan saada itseltäni hengen pois. Ja toivon etten enää ikinä heräisi aamulla. Taas mä heräsin, Teholta. Yritin tappaa itseni jälleen kerran. Miksi en vaan onnistu...?

Aikani on lähes täynnä. Viimeinen sivu tästä elämästä lähestyy. Kaikki tarvittava on tehty. Nyt ei tarvitse muuta kuin hankkia lääkkeet kasaan. Mä luovuin koiristani, nyt olen vapaa kuolemaan. Mä en ole ikinä ollut näin hajalla. Tuntuu että samapa tuo, ei mun hengenvedoilla ole enää merkitystä. Mä lähden enkeleiden kanssa lentämään. Muutun tuuleksi. Siirryn ajasta ikuisuuteen. Huomenna katkeaa ajan ja paikan kahleet. Olen valmis tekemään lopullisen päätöksen. Saattamaan itseni hautaan. Tämä on loppuni. Olen valmis tekemään kaikkeni että pääsen kuoleman hellään huomaan. Huomenna alkakoon taistelu, minä vastaan hoitavataho. Mä olen valmis kuolemaan. Mä teen kaikkeni että pääsen huomenna hautaani.

Mieleni sirpaleina. Tunteet pitäisi haudata syvälle maan uumeniin. Mun pitäisi olla kivi. Yhtä kylmä ja tunteeton. Miksen onnistu?? Miksi mä meen tunteiden mukaan? Mun pitää kovettaa sisimpäni. Kovan ulkokuoren alla on kuitenkin se pieni lapsi joka kaipaa läheisyyttä, ja jotakuta vahvempaa kuin hän itse. Jotakuta joka suojelee pahalta, ja näyttäisi ettei paha ole niin vahva kuin mitä se väittää olevansa. Mun viimeinen syy elää katoaa elämästäni pian. Se mihin panostin 110%, se jonka vuoksi nousin aamuisin sängystä ylös. Mä en kestä enää itseäni, tämä on viimeinen niitti. Sitten kuolema korjatkoon minut pois. Päivä on päätetty ja tapa on selvillä. Mä tanssin elämän ja kuoleman rajalla. Yksikin virhe askel niin kuolema vie mut pois. Päästää mut vapaaksi. Sieluni kaipaa jo vapautta. Kyyneleitä ei enää edes silmistäni valu, olen liian turta. Pato sisälläni ei taida murtua. Muuraan sitä vaan vahvemmaksi, etten romahda. Mulla on täällä osastolla hoitosopimus jossa lupasin etten viiltele,

Musta tuntuu etten voi enää enempää särkyä. Kuolema kuittaa tän tuskan..

Kun alun jälkeen loppuun palaa, kuka minut maaliin kantaa? -Uniklubi Niin loppu, ja niin jumissa. Ajatus ei kulje, puhuminen ei onnistu. Mitän voin tehdä..? Saanko vaan pudottautua polvilleni, huutaa tän pahan pois niin kaikki (ehkä) taas hyvin ois..? Saanko panikoida ja juosta pois? Miten mun pitäisi toimia? Luovuttaa? "KYLLÄ!" Kajahtaa pääni sisältä. Mä hävisin tämänkin pelin. Musta ei vain ole elämään. Kuolema houkuttelee, olisiko aika vaan päästää irti..? Kevään tullessa mä menen taas rantaan, kävelemään kuoleman luokse. Juoksemaan heikoille jäille, odottamaan että jää pettää altani ja näin ollen, pääsen hautaani lepäämään.  En jaksa enää hengittää, en jaksaisi ajatella enää mitään. Aivoni on ylikuormittuneet, en jaksa enää mitään. En kestä enää mitään. Yksikin epäonnistuminen, väärä sana, niin pääni leviää. Haluan kotiin, mutta sinne ei ole enää paluuta. Kuntoutuskoti kutsuu. Kai mun pitää vaan niellä ylpeyteni ja myöntää etten pärjää. Mä häviän taas yhden erä

Häntä koipien välissä palaan tänne. Ehkä olen vain toivoton tapaus? Pystynkö kuitenkaan parantumaan..? Hammasta purren päivästä toiseen taistelen. Miksi en vaan voi voida hyvin..? Miksi olen taas tässä, vessan lattialla, kyyneleitä nieleskelemässä. Kaikki oli liian hyvää ollakseen totta. Olo on kaaottinen. Mieli huutaa, viillä! Mä vajoan menneisyyteen, Silmät sumenee, tervetuloa takasin , kuiskaa ääni pääni sisällä. Taas kuuluu naks! Ja terä on viiltänyt käteeni kauniin jäljen. Oonko mä oikeesti näin sairas? Mun mielestä viillot on kauniita. Pitäisi olla onnellinen ja kaiken pitäisi olla hyvin. Mutta eipä ole, masennus ja ahdistus on liian vahvoina. Epätoivo valtaa koko kehoni. Ei musta ole mihinkään. Musta tuntuu että mä oon vaan pilannut kaiken.

Oonko mä olemassa edes? En usko enää olevani olemassa. Onko todellisuus harhaa ja harha kuitenkin totta...? Mä olen pelkkä aave. Lakkaan hiljalleen olemasta. Kohta mua ei enää ole olemassa. Aikani alkaa olla täynnä. Kirjan viimeinen sivu näkyy jo. Kaikki vaan satuttaa, mä olen ihan finaalissa. Onko musta muuhun kuin kuolemaan? En saa elää, ja muut ihmiset sanoo että en saa kuolla? Miksi? Jos mä en tapa itseäni niin aiheutan vaan kaikkea paskaa muille. Huolestutan vaan kaikki ympärilläni. Mä pelkään olla elossa. Äänet pahenee kokoajan. Ne kuiskii asioita joita en haluaisi kuulla. Käskee ja haukkuu. Mun pitäisi tappaa itseni raa'asti. Mä haluan repiä hiukset päästäni, katkaista joka ainoan luun, viiltää kurkkuni auki ja mennä jäiden sekaan. Upota merenpohjaan ja jäädä sinne ikiajoiksi. Tai edes siihen asti että kroppa antaa periksi. Päästä mut pois, anna mun mennä. Lentää enkelten luokse. Tehtäväni on tähdeksi tulla. Näin musta joku ilo ees ois.