9.3.2018

Tuijotan tietokoneen näppäimistöä. Voiko tätä oloa enää edes sanoin kuvailla? En oikein usko. Täydellinen helvetti pääni sisällä. Pelokas huutaa että jos katson jotakuta silmiin, ne lukee meidän ajatukset ja sen jälkeen ne repii silmämme irti.

Mä pelkään ihmisiä, ihan jokaista vastaan tulijaa. Mä en pysty liikkua huoneestani täällä osastolla muualle kuin tupakalle. Pelkään liikaa muita. Huonekaverini on mulle entuudestaan tuttu, en pelkää häntä niin paljoa. Uskon kuitenkin että hän aikoo tappaa meidät.

Mä rukoilen Jumalia ottamaan meidät luokseen. Emme vaan enää kykene elämään. Olen vaan niin väsynyt tähän jatkuvaan pelkoon, jatkuvaan pahaan oloon. Saanko huutaa? Huudan mielessäni apua, turhaan. Eihän kukaan kuule mieleni sisäistä huutoa, eikä kukaan näe silmistäni vaiennettua huutoa, nieltyjä kyyneleitä. En anna kenenkään katsoa mua silmiin. En saa päästää ketään lähelleni.

Sielun sirpaleet rupeaa murenemaan. Niitä ei voi enää korjata, mieleni särkee sirpaleita pienen pieniksi murusiksi. Mä hajoan, lopun kohta kokonaan, mulla ei ole syytä enää jaksaa. Ei syytä edes hengittää. Miksi nousisin aamulla sängystä..? Miksi enää jatkaisin enää hengittämistä? Saisinko antautua ja kuolla kivuliaasti.

Onnellinen loppuhan on vain tarinoissa? Kaikki tuskalliset muistot vilisee silmissä, mä häviäsin tän elämän. 

Miksi mun pitäisi jaksaa? Enkö saa vaan olla heikko ja luovuttaa? Mun pitää kovettaa itseni, mä en saa tuntea mitään! Tää tuska muuten kasvaa kasvamistaan..