Hulluuden symbolit

Numeroita.. Numeroita.. Ja vielä lisää numeroita.. Syöminen tuntuu taas vastenmieliseltä. Mietin kaloreita ja suunnittelen että miten saan painoni putoamaan. On taas PAKKO laihtua. Haluan solisluut näkyviin. Ja mieluusti myös kylkiluut. Ajatukseni pyörii laihduttamisen ympärillä. Pitäiskö olla taas neljä päivää syömättä? Pää sanoo kyllä. Järki sanoo ei. En tiedä pystynkö siihen? Mun on pakko pystyä. En kehtaa mennä lääkärille tämän näköisenä..

Miten ihmiset osaa tuhota sen kun kerrankin uskoo itseensä? Miks lyödään vaan kaikki faktat pöytään, eikä mietitä miltä musta tuntuu. Tänään eilinen eli taas. Sama helvetti eri ihmisien kanssa. Musta tuntuu ettei musta ole sittenkään siihen kouluun. Olisi pitänyt vaan laittaa rasti ruutuun etten ota opiskelupaikkaa vastaan.  Mä oon koko päivän nieleskellyt kyyneleitä. Enää en kykene. Mä itken, koska kukaan ei ole tullut miettineeksi miltä musta tuntuu nämä realiteetit. Saavat mut uskomaan ettei musta ole tähän.  Hoitava taho, vanhemmat ja sossut, ne ovat meidän vihollisia. Ne tahtoo tuhota meidät. Kiitos tästä olosta kuuluu heille. -Riku/osa13 Onneksi ystävät uskoo. Mutta ne ei tiedä mun taustoja. Lääkäri luulee tietävänsä. Kukaan ei totuutta tiedä. Mä haluan mennä ja näyttää että musta on johonkin. Kun hoitava taho, vanhemmat ja sossut saa painettua niin pohjalle. Mä saan pääni pidettyä kasassa mutta se vaatii maiseman vaihdoksen.

Miettikääpä tilanne. Olet ottamassa ehkä elämässäsi suurinta askelta. Kukaan ei kannusta sinua. Uskotko silti itseesi? Yrität parhaasi mukaan uskoa että pärjäät vieraalla paikkakunnalla. Yrität kertoa ihmisille että koet tämän olevan parhaaksi itsellesi. Se menee kuin kuuroille korville. Sä olet niin sairas ettet pärjää. Luet rivien välistä. Menetät toivosi, itsevarmuutesi rippeet. Olet yksin asian kanssa. Se on sota, jota käyt hoitavan tahon ja vanhempiesi välillä. Olet heikompi. Kaiken järjen mukaan sinun tulisi hävitä, ovathan ne paljon vahvempia. Mutta sinulla on yksi kortti joka selättää heidät, ja se on täysi-ikäisyys. Heitä huolestuttaa, etten toimi oikein. He yrittävät saada sinut uskomaan ettei vielä ole aika opiskella vieraalla paikkakunnalla, lyömällä faktat pöytään, faktat eli heidän korttinsa. Mutta korttini eli täysi-ikäisyys, on silti voimakkaampi. Heillä ei ole mahdollista voittaa peliä. Olet tehnyt valintasi, sinä lähdet, satoi tai paistoi. Vieläkin he yrittävät latist

Mä olen poissa. Katson auton ikkunasta ulos ja tunnen kuinka aave-minä valtaa mut. Mä olen taas kuin aave. Tunteet on kylmät, verisuonissa liikkuu pakkanen. Mä olin liian väsynyt. Mä oon osastolla kuin hoitaja, mulle puretaan kaikki paska. Ja mulle sanotaan etten saa puhua omista asioistani muille, mä en ole puhunut varmaan vähiten. Tämä potilas joka purkaa oloaan mulle, sille on sanottu ettei saisi kuunnella muiden murheita. Anteeksi, mutta mitä vittua? Mähän tässä kuormitun, ei se... Jos mä sanon sanankin omista asioistani niin mulle valitetaan, jos joku purkaa kaiken mulle niin sille sanotaan ettei kannata kuunnella  muiden ongelmia? Meneekö tää nyt oikein? Ei mun mielestä.. Mutta ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön. Mä oon sanonu että mulle voi puhua... Joudun nyt syömään sanani. Mä en tuu paranemaan ja pärjäämään Tampereella? En mitenkään jos leikin hoitajaa, kun mulla ei oo siihen vielä koulutusta.

Mä alan huolestua. Psykologi sanoi että mun paranoidiset ajatukset on tosi korkealla ja samoin psykoottisuus. Mutta onneks se sano että se ei usko että olisin psykopaatti. Vaikka oon kylmä tunteiltani, tai no, Lenita eli osa nro. 1 on. Se ei kykene tuntemaan myötätuntoa ketään kohtaan ja se on muutenkin tosi kylmä osa mua.  Paranoidisista ajatuksista saan kiittää osaa nro. 11. Sehän on se vainoharhainen. Se nosti pisteet kattoon. Kaikki tuntuu harhalta. Oon hautajaisissa, mä en usko tämän olevan totta, tää ei oo totta. Ei mun läheinen oo kuollut. Tää on epätodellinen maailma. Mä elän harha maailmassa. Vaikka tää on todellisuus. Diapamin ansiosta oon pystynyt olemaan täällä. Jalka elää omaa elämäänsä, se yrittää viestiä että 'lähde pois, ja äkkiä!' Mutta mä en lähde. Vai pitäiskö uskoa? Mä en usko sitä, siitä käydään päässäni väittelyä. Kylläpäs uskon. Mä taidan lähteä, en lähde, lähden, en!! 

Haluan maiseman vaihdoksen. Mua ahdistaa tämä kaupunki. Haluan pois ja äkkiä.  Mua ahdistaa tää sairaalamaailma. Haluan kotiin. Ja äkkiä.  Kohta ois terapia. Mä en tiedä mistä puhuisin. Siitä maiseman vaihdoksesta on pakko puhua. En tiedä uskallanko. Pelkään terapeuttini reaktiota. Saanko taas totaalisen lyttäyksen vai kannustusta.. Mä pelkään sitä lyttäämistä. Mulle on ennenkin tehty niin.  Musta tuntuu että muutto Tampereelle on oikea vaihtoehto. Mua ei oo luotu tänne jumalan selän taakse. 

Miks mä en tunne mitään? Miks en oo iloinen ku pääsin kouluun? Miks mä en oo surullinen ku vaari kuoli? Miks mä en oo ahdistunut ku en tunne mitään? Miks näin? Miks musta ei oo mihinkään? Miks mä oon näin paska ihminen? Miks mä pilaan aina kaiken? Miks kukaan ei luota että mä pärjään Tampereella? Miks mun voinnin pitää olla tällänen? Miks mä oon olemassa? Miks mä oon just minä? Miksen voisi olla joku muu? Miks en pysty itkemään vaikka haluaisin? Miksi mun pitää olla olemassa? Miksen vaan voi kadota? Miks mä en osaa muuttua paremmaksi? Miks mun pitää elää?  Siinä viimeyön mietintöjä. Mä en vieläkään tunne mitään. Oonko mä edes oikea? Oon kuin harha jota ei näe uudestaan. Katoan kohta. Ja sitten mua ei enää ole, tai on mutta vain aave. Aave edellisestä itsestäni.  Mulla on vaikeuksia muistaa nimeni ja ikäni. Musta tuntuu etten ole *Varjokettu vaan Krista.. Mä näen peilistä Kristan.. Ja tuntuu etten ole 18 vaan 21..

Mun tunteet on taas poissa. Mä oon poissa. Ehkäpä ikuisesti. Olen haamu entisestä minästäni. Mä haluan tuntea edes jotain. Mutta mun tunteet on taas ikijäässä. Ne tulee tuskin sulamaan ainakaan hetkeen.  Mun pitäis olla iloinen koulun vuoksi. Mun pitäis olla surullinen koska vaarini kuoli. Mä olisin ahdistunut tän kaupungin takia. Mutta ei, en tunne mitään. Mä olen jäässä sisältä.  Mä leijun toisessa ulottuvuudessa, ja paluuta todellisuuteen ei näy. Jalat ei kosketa lattiaa, mä seuraan itseäni sivusta. Keho tuntuu vieraalta.  Eräs osani sai nimen, kolmonen on nykyään Katariina. Katariina on ollut tänään läsnä. Se on ollut perus itsensä. Nauranut koko päivän.  Nyt en naura, en itke, edes hymyile koska se sattuu. Kaikki sattuu henkisesti..

No miltä tuntuu? -ööö... Mä en tiedä, tavallaan tuntuu pahalta ja ahdistaa ja tavallaan oon iloinen kun pääsin kouluun...? Mitä tää on? Mun tunteet on ihan sekaisin. Mä en ota niistä selvää.  Päässä tikittää, puren itseeni ihan just. Tarvittava lääke voi auttaa tai sitten ei. Mä pelkään taas huonekavereita. Mä en oo nyt läsnä, leijun toisessa ulottuvuudessa. Täällä on hiljaista, todellisuudesta ei ole tietoakaan. Oon liian kaukana. Mä en halua takaisin todellisuuteen. Mä oon täällä turvassa.

Eilen olin onnellinen että pääsen opiskelemaan Tampereelle. Mutta mun iloa on vaan latistettu. Tuntuu että se on todella huono idea.. Vanhempani ei usko mun pärjäävän siellä. Ulkopuoliset ihmiset kannustaa... Eikö aikuinen ihminen osaa itse määritellä että pärjääkö? Enkö saa edes kokeilla.. Ja opinnothan voi keskeyttää jos ei onnistu? Ja multa löytyy päättäväisyyttä että minähän pärjään! 

Mä oon niin iloinen! Mä pääsin opiskelemaan lähihoitajaksi Tampereelle! Nyt tuntuu että elämäni palaset rupee loksahtelemaan paikoilleen! Ehkä tästä blogista tuleekin selviytymistarina. Syvästä suosta maanpinnalle! Sairautenihan ei poistu. Mutta nyt saan järkevää tekemistä niin oireet väistyvät. 

Päivä on mennyt jotenkin. Mulla oli hetken ihan hyvä olla. Mutta sitten kaikki romahti niskaan. Tuntuu etten pysty hengittää. Kaikki ahdistava pyörii mielessäni. Mä tunnun taas olevan hajoamis-pisteessä. Yksikin väärä ajatus niin kaikki on taas sirpaleina. Yritän kaikin voimin pitää itseni kasassa. Tuntuu vaan että hengittäminen on raskasta ruumiillista työtä. Mutta nyt tiedän sentään mikä mua ahdistaa. Se on tämä sairaalamaailma. Mä en kestä tätä paikkaa enempää. Haluan edes hetkeksi pois. Haluan kotiin, en enää kestä osastolla oloa.  Mä ajan itseni nurkkaan, teen itselleni liian vaativia tavoitteita. Mä vaadin itseäni lopettaa viiltelyn, puremisen, raapiminen ja tupakan polton. Mä en taida pystyä mihinkään noista. 

Olo on epätodellinen.. Oon vaan suunnitellut itsemurhaa. Halu kuolla vaan kasvaa. Osat huutaa, ne haluaa mun kuolevan. Seuraan itseäni sumupeiton takaa. Kaikki on epätodellista.  Tuntuu että hajoan ihan pieniksi palasiksi, koitan kaikin voimin pitää itseäni kasassa. Mä pelkään romahtavani. Mä en pysty tähän. Mieleni särkyy ihan just. Tuntuu että en jaksaisi edes hengittää. Mä oon romahtamassa. Mikään ei helpota, mikään ei auta.

Mä oon ihan loppu. Mä tapan itseni. Mä en jaksa tätä enää. Hauta kutsuu. Mä oon turha. Yritin kuristaa itseni. Tajusin etten sillä keinolla kuole.  Olo on kamala. Todellisuus tuntuu epätodelliselta. Mä en jaksaisi enää..

Eilinen ; Lyhyen ajan sisällä 6kertaa päivystyksessä. Ykkönen kävi äsken ylpeilemässä teollaan. Purin itseäni käteen ja näillä näkymin tulee tikit. Muttei tullut.Tarkoitus oli purra valtimo auki. Epäonnistuin taas..! Helvetin helvetti, miten itsensä tappaminen voi olla näin vaikeaa??  Vois sitä aikaa viettää muuallakin kuin päivystyksessä. Tekisi mieli hakata päätä seinään niin että veri lentäis.. Tämä päivä;  Jumalaton ahdistus päällä, haluan taas purra itseeni. Eilen purin itseäni 3kertaa. Olen ollut 3päivää syömättä. Taas tarkoituksena laihtua ja kuolla aliravitsemukseen.

Elämä on peli ja sairaus vie voiton.. Eilen pääni oli ihan leviämispisteessä, ja on vieläkin.. Mä viilsin ja purin itteeni.  Osani huutavat ja paiskovat muistojeni kaappia päin mieleni seiniä. Lenita (ykkönen) on mulle ihan helvetin vihainen koska itkin eilen. Mä oon vaan ihan loppu. Mä en oo viiteen vuoteen ollu ilman meikkiä ja nyt en jaksa edes meikata. Makaan vaan ja odotan kuolemaa. Viime yönä näin vaan painajaisia. Joissa mua yritettiin tappaa, tai sitten yritin itsemurhaa.  Osat kieltää syömästä, tarkoitus on nääntyä hengiltä. "Nyt kuollaan!!" Kuuluu päästäni. Pelkään itseäni. Tuntuu että kohta alkaa tikittämään päässä. Tikityksen jälkeen napsahtaa ja napsahdus johtaa puremiseen tai viiltelyyn.