Hulluuden symbolit

Jos mulla olisi siivet, osaisinko niitä kuitenkaan käyttää? Osaisinko lentää kuitenkaan pois? Vai pystyisinkö lentää, kun nämä ahdistuksen kahleet köyttää mut maahan? "Kokeile" kuuluu hento kuiskaus pääni sisältä. Mä en tiedä mitä mä teen! Mä haluan pois, mutta samalla haluan jäädä. Lähde pois täältä! Ne haluaa ettet keskustele meidän kanssa! Jos et keskustele meille, olosi pahenee. Lähde pois. Kuuluu Pelokkaan itku pääni sisältä. Kai mun pitää lähteä. Meitä ei ymmärretä täällä. Meitä ei yritetä ymmärtää. En ole vain minä, olen Me, koska en ole yksin kehossani. Mä haluan pois. Mä haluan jäädä. Anna mun huutaa keuhkoni pihalle. Anna mun itkeä tää tuska pois. Anna mun osata päättää lähdenkö pois vai jäänkö. Anna mun mennä.

Mun sisällä on niin suuri ristiriita. Mä en tiedä jäänkö tänne kuntoutuskotiin vai en. Järki sanoo vuorotellen että jää ja lähde. Persoonan osat ei sano mitään. Mä oon täysin yksin tän asian kanssa. Palaverissa kaikki sanoo etten pärjää psyykkisen vointi vuoksi yksin. Tunsin Jääräpään ajatukset: Paskat! Näytetään niille! Ne ei ymmärrä meitä! Lähdetään pois! Ei täältä mitään apua kuitenkaan saa! Itsetuhoinen tuli paikalle. Tiedän sen siitä että muutuin ylimielisen oloiseksi. Mä en ole riittävän motivoitunut täällä asumiseen, mä en oo riittävän motivoitunut kuntoutumaan.

Istun ja tuijotan junan ikkunasta ulos, toivoen että menneisyyden haamut vilisisi samalla tavalla silmieni ohi kuin maisemat. Mutta ne ei vilise. Ne velloo pääni sisällä jatkuvasti. Katson ihmisiä ympärilläni, en enää usko kuuluvani ihmisten joukkoon. Mä kuulun ihan omaan kastiin. Mä kuulun hullujen kastiin. Mä tiedän täysin mitä haluan, mutten tee asian eteen mitään. Musta ei tällähetkellä ole kouluun. Mun on saatava itseni kuntoon, että pääsisin elämään "normaalia" elämää.

Mä en oo ikinä tuntenut näin. Tää on pelottavaa. Mä en oo ikinä uskonut että kykenisin välittämään kenestäkään. Sinä, en sano nyt nimeäsi, olet sellainen josta välitän enemmän kuin kenestäkään. Mä katsoin käsiäni, ne on täynnä arpia, samalla hetkellä päätin, nyt riittää. Mä en enää koske terään. On jo korkea aika luopua terän hellästä kosketuksesta. Itsetuhoisen on aika väistyä. Muokkasin tyylini sellaseksi kuin olen aina halunnut. Nyt voin kerrankin kokea että olen sen näköinen kun olen aina halunnut. Gootti-tyyli on niin lähellä sydäntäni. Olen nyt todellinen minä. Mä luovun haaveesta olla mielenterveyshoitaja, mä en saa itseäni ikinä kuntoon jos lähden sille alalle. Mä oon päättänyt että opiskelen maskeeraajaksi. ps. Seuraa instagrammissa taide-tiliäni, @are.you.see.the.wolf.crying, luvassa mm. erilaisia meikkejä, maalauksia, valokuvia, piirrustuksia...

Sairaus tappoi silmistä ilon, se tappoi myös ilon sisältä. Aitoa iloa tunne ei, olento hymyyn suupielet vääntää. Silmät tyhjyyttä, tuskaa todellisuudesta, loistaa, jos olento sen sallii. Tänäänkään se ei ole sitä sallinut. Silmien katse muutetaan, hymyyn suupieleni väännetään. Nyt kun nukkumaan pitäisi ruveta, olento jättää. Antaa ahdistuksen velloa kunnolla. Antakaa mun kestää tämä olo.

Musta tuntuu etten enää tiedä mistään mitään. Ahdistus tappaa kaiken. Ahdistus vaan pysyy, se ei lähde mihinkään. Mä en kestä enää mitään. Pääni tuntuu oudolta, hiljaiselta. Kukaan ei puhu mitään, kaikki nukkuu, tilaa ajatuksilleni on liikaa. Puhukaa nyt jotakin! Illuusioni on taas liian vahva. Kukaan ei tiedä, mitä hymyni takana on. Siellä on pahuus. Pahuus joka aikoo tappaa kantajansa. Ajatuksiani virtaa edes takaisin. En jaksaisi ajatella mitään. Voisinpa vain nukkua. Olen kokopäivän yrittänyt saada ajatuksiani sivuun. Olen miekkailut, erilaisia silmämeikkejä, olen maskeerannut itseäni, olen valokuvannut, tuloksetta. Pääni alkaa hajoamaan. Pienet mieleni sirpaleet alkaa erkanemaan entisestään.

Mä puhuin ja olin niinkuin mitään ei olisi. Todellisuudessa mä leijun omassa pilvilinnassani, mua ei, mieleni mukaan, ole edes olemassa. Iloinen oli paikalla. Hän oli sen hetken todellisuus. Nyt. Vauhti on loppunut. Istun hiljaa sänkyni nurkassa. Väsyneenä, Iloisen jäljiltä. Jään vain tuijottamaan tyhjyyteen, se tyhjyys valtaa myös kehoni, mieleni. Olen taas tyhjä. Välähdyksiä menneisyydestä vilahtelee silmissäni. Elänkö niitä vai mitä? Elänkö edes? Vaikka avaruus olisi käsissäni, se ei vain mitään mulle merkkaisi, mä elän silti sairauteni vankilassa, vaikka avaruuden herra olisin. Mun aivot tietää missä olen, mieleni ei.

Kuka olisi niin kiltti ja ottais mua kädestä kiinni, ja sanoisi "ei hätää, sä oot elossa." Mä vaan toivon että joku kertoisi mulle kädestä pitäen, että mä oon elossa. Vaikka mä säikyn koskemista, tee se silti, halaa mua, vaikka paniikkiin menisin. Istu vieressäni niin kauan että rauhoitun, älä jätä mua yksin, sillä hetkellä. Auta mua voittamaan pelkoni, auta mua oppimaan elämään. Näytä mulle, ettei mun tarvitse pelätä sua, että mä voin luottaa suhun. Älä vaan katoa kun tilanne on pahimmillaan, jää viereeni ja lausu sanat: "Tää ei oo samanlaista sun loppuelämän ajan." Mä haluan oikeasti että joku koskisi, näyttäisi rajan todellisuuden epätodellisuuden rajalta. Koske minuun ja näytä todellisuus..

Tuntuu kuin hetki hetkeltä, sydämeni syke hiipuu. En tiedä elänkö edes. Ahdistuksen turruttaa opamox. Tiedän vain sen, että illasta tulee kamala. Poltin kättä suoristusraudalla. Tunteakseni jotain. Mutten tuntenut. En tiedä enää edes hengittäväni, en olemassa olostani, en tiedä mitään. Saisinko vain kuolla? Haluan päästää irti kaikesta. Saisinko siivet? Jotka jaksaisi kantaa mut pois? Jaksaisi lennättää mut jonnekin kauas, niin kauas ettei mua kukaan löytäisi? Voisin kadota. Mä oon päättänyt että mä muutan pois tältä seudulta. Toiseen kaupunkiin, kauas täältä. Vapauta minut, elämäni kahleista. Ole kiltti ja päästä mut lähtemään..

Viikot vierii, ahdistus pysyy. Aamusta jo kyyneleiden nieleskely jatkuu. Oma universumi on kaukana. Miksi en pääse sinne? Joudun kitumaan täällä ahdistuksen kanssa. Mä haluan pois!! Mun on vaan päästävä pois. Mä en pysty tähän, musta ei oo tähän. Musta ei ole mihinkään. Voimani hiipuvat, jalkani ei jaksa enää kantaa. Miksi mun pitää olla elossa?

Kun kulissit murtui, suojani murtui, vahvuus muuttui kyyneleiksi. Titaanisista kulisseista jäljellä vain rauniot. Kulissit ovat suojelleet mua tähän päivään asti. Nyt olen haavoittuvainen kuin siili ilman piikkejään. Nyt on kiire, kulissit on rakennettava uudelleen, etten ole haavoittuvainen siili. Kun sanon että mun on paha olla, sä et usko, kun ei ole merkkiä. Tässä tapauksessa merkki on haava. Sanat kun ei merkkaa mitään teon rinnalla. Sanat kuullaan vain mitättöminä äännähdyksinä haavan vieressä. Sanat ei merkkaa mitään. Lauseet on yhtä tyhjän kanssa. Älä puhu, tee ennemmin kuin puhut. Niin todellisuus tulee julki .

Mä en jaksa enää hetkeäkään! Mieleni elää menneisyydessä, ahdistus kuristaa käärmeenä kurkkuani. Mä en enää kauaa kestä! Haluan itkeä, kuolla, saada oloni paremmaksi! Oletko koskaan nähnyt suden itkevän? Kun susi itkee, se menee yksinäisyyteensä murehtimaan asiansa. Kun se on saanut olonsa helpommaksi, se näyttää samalta kuin aiemmin siitä ei totuus ulospäin näy. Mä oon päättänyt muuttaa toiselle paikkakunnalle. Mun on saatava uusi alku.

Tässä mä istun. Hiljaa, toivoen henkien hakevan minut luokseen. Muttei he hae. Olen yksin ahdistukseni kanssa. Kuoleman haluni on palannut, elämän halun liekki hiipuu, se sammuu kohta. Mieleni pyörittää kaikkea mahdollista. Mistä löytäisin terän? Voisin viiltää käteni niin rumaan kuntoon ettei mua enää voisi pelastaa? Haluan tuntea kuinka paha veri valuisi ulos. Haluan tuntea jotain. Haluaisin olla oikeasti iloinen. Mutta tunteet ovat ovat kiellettyjä. Mä en saa antaa niille tilaa. Mun on oltava kova kuin kivi.

Miksi en jaksa pitää ystäviin yhteyttä? Miksi kaikki oireet tuntuu nostavan päätään? Haluan vain hengittää, vapaasti, niin että tunnen olevani elossa. Haluaisin elää. Mutta olen vain aave entisestä itsestäni, olen vain menneisyydessä. Tapahtumat vilisee silmissäni. Tieto hengittämisestä katoaa, alan haihtumaan ilmaan. Tunnen kuinka mieleni irtoaa kehostani, istun nyt itseni vieressä. En ole kehossani. Moi, mä oon Surullinen. Häkkilintu väsyi ja mä tulin paikalle. Häkkilintu istuu mun vieressä. Se katsoo mitä teen. Mä saan kuulemma kirjoittaa pahan mieleni tähän. Mutten tiedä mitä kirjottaisin. Mä vaan leijun. Olen täysin omassa maailmassani, ajatuksieni maassa. Täällä ei ole mitään muuta kuin ohi kulkevat ajatukset. Niitä tulee ja menee, ne vain virtaa ohitseni.

Mä oon vaan ja leijailen avaruudessa, polvitaklaus yläpuolella, musta aukko on jossain kaukaisuudessa. Musta aukko on todellisuus. Olen kaukana siitä. Saanko kunniakirjan siitä jos oon kovempi kuin taivas? Kyykkyjä tehdessäni korvissani alkoi soida, silmissä sumentua. Enhän ole syönyt tänään lähestulkoon mitään. Laskin kalorit jotka olen tänään syönyt/juonut yhteensä 434kcal! Jokin asia mihin olen tyytyväinen on se että tällä liikunnalla oon saanut solisluut näkyviin! Tässä kolmen päiväni liikunta suoritukset: Päivä 1. 33km pyöräilyä Päivä 2. 250 vatsalihasliikettä 20 kyykkyä Päivä 3. 32,5km pyöräilyä 145 vatsalihasliikettä, joista 100 tein putkeen. 30 kyykkyä

Olenko elossa? En tunne kehoani, en tiedä olenko olemassa? Kuka mulle asian voisi varmistaa? En enää usko itseäni, pelastaisiko joku mut ahdistuksen vankilasta? Päästäisi vapaaksi ja antaisi mun lentää? Mä näen tähtiä, matkustan kokoajan kauemmaksi todellisuudesta. En tunne jalkojani, unohdan kehoni olemassa olon, enhän tunne edes hengittäväni, en koe edes olevani olemassa. Olen olematon, niinkuin aaveena vaellan täällä maankamaralla. En ole olemassa, olen se harhakuva jonka olento ylleni langettaa. En ole minä, olen vain harha, harha siitä mitä olen joskus ollut. Rakas ahdistus, miksi piinaat kokoajan? Enkö saisi edes 5minuutin rauhaa? En tiedä mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä että olet kimpussani kokoajan, herättelet yöllä, koska kaipaat minua, haluat tuhota minut, lopullisesti. Anteeksi siitä mitä en ole tehnyt tai olen. Voisitko vain jättää minut rauhaan? Rakkaudella; Orjasi

Jos taivaskin itkee, miksi se on minulta kiellettyä? On vain kovetettava itsensä. On vain oltava kovempi kuin taivas. Milloin tää ahdistus-tuska-sekamelska hellittää? Kysyn hiljaa itseltäni. Ei sitä kukaan voi sanoa. Kyyneleet nousi silmiini kun puhuin puhelimessa samalla hetkellä kovetin itseni mä en saa itkeä. Mun on oltava vahvempi kuin kukaan. Haluan lähteä kauaksi pois. Toiselle paikkakunnalle. Tämä seutu tuntuu sairastuttavan lisää, muttei se ruoho ole aina vihreämpää aidan toisella puolella. Miksi missään ei voisi olla edes aavistuksen helpompaa? Auttaisikohan maisemanvaihto? Vai auttaako mikään? Mä en koe kuuluvani tänne. Mä koe kuuluvani mihinkään, mutta minne mä menisin missä kokisin kuuluvani sinne? Kuulunko edes elävienkirjoihin? Mutten kuulu edes kuolleiden joukkoon.

Tunteet kiellettyjä on, Käsky julma pääni sisältä kantaa; Koveta itsesi! 210 vatsalihasta tehty. Päästä kaikuu käsky että vähintään 40 on vielä tehtävä. Miksi mikään ei riitä? Huomenna pitää tehdä 300..

Oloni on kuin gepardin saaliiksi jääneellä antiloopilla. Tässä tapuksessa gepardi on ahdistus ja minä antilooppi. Tunnen kuinka gepardin hampaat kuristaa kurkkuani. Se raahaa mua piiloon muiden katseilta, syödäkseen mut. En olisi eilen uskonut että 33km pyörälenkki herättää syömisongelmat. Mutta niin kävi. Tänään oon tehnyt 120 vatsalihasta, 60 vielä tekemättä.. En lähde tänään lenkille kun sataa. Muuten lähtisin ja pyöräilisin saman matkan. Joten korvaan sen nyt vatsalihaksilla. Mieleni pyörittää kaikkea kalorien ja pakko-liikunnan ympärillä.. Paino lisää ahdistusta. Päivä päivältä jatkuu tätä mun helvettii, tätä menoo menetän vielä mun oman henkeni.. -Suoralinja Ahdistuksen käärme köyttää kurkkuani. Kaikki ahdistaa. Ajatukset kaikuu päässäni persoonan osien puheen seassa.

Kun sanon että mun on paha olla, ei sitä kukaan usko, kun ei ole merkkiä. Tässä tapauksessa merkki on haava. Sanat kun ei merkkaa mitään teon rinnalla. Sanat kuullaan vain mitättöminä äännähdyksinä haavan vieressä. Sanat ei merkkaa mitään. Lauseet on yhtä tyhjän kanssa. Älä puhu, tee ennemmin kuin puhut. Niin todellisuus menee perille. Itsetuhoinen haluaa viiltää tai edes raapia. Yritän pitää sen aisoissa.

Jos kuolen, toisiko kukaan haudalleni kukkia? Käperryn viltin alle. En uskalla olla yksin huoneessani, Itsetuhoinen suunnittelee kaikenlaista. Kaikki lankeaa olennon hymyyn ja Iloisen ansaan. Kukaan ei vaan arvaa karua totuutta. Mä en jaksaisi hymyillä, mutta emme voi totuutta näyttää. Tunnen kuinka ahdistus kiertää kehää rintani alla, etsien jotain mitä repiä riekaleiksi. Mieleni on sirpaleina, sisukseni riekaleina. Kulissit rakennettu uudelleen, ne on nyt kuin kiveä. Vahvempaa itseasiassa, kuin titaania. Niitä ei helpolla tuhota. Ne on liian vahvat minun voimilleni. Toivon että joku huomaisi, näkisi kulissieni taakse. Arvaisi totuuden. Pelastaisi mut ennen kuin Itsetuhoinen hyökkää. Pelasta mut, ennen kuin tuhoudun lopullisesti sirpaleiksi. Olen jo niin sirpaleina ettei liimalla enää mua korjattua saa. Ei jalkanikaan enää kantaa jaksaisi, eikä siipiä ihminen voi saada. Tuntuu etten jaksaisi hengittää. Kaikki voimani menee siihen. Sohva tuntuu vetävän mua sisäänsä. Kunpa se tekisi sen

"Ahdistus pahenee, mieleni sumenee. Halu juosta pakoon voimistuu, Mun on päästävä täältä! Itkien hiljaa mielessäni, pysyn paikoillani. Tuntien kuinka ahdistuksen käärme kaulaani köyttää. Pelko kuolemasta hyökkää. Entä jos tää olikin tässä? Jos tää tähän päättyy, tuo haudalleni kukkia, näyttäisin kerrankin kauniilta." Ahdistus on ollut koko päivän riesanani. Haluan vain lentää. Lentää kauaksi tämän ahdistuksen maan kahleista, lentää niin korkealla ettei kukaan minua näkisi. Haluaisin olla vapaa. Edes hetken. Sä lankesit siihen mihin en olisi toivonut. Sä näet vain sen illuusion minkä olento ylleni langettaa. Sä et kuule äänestäni sitä pientä säröä, etkä katseestani näe sitä vaiettua totuutta. Hymyilen vaikka kuinka sattuu, en niin mielelläni sano, mutta se on totuus. Sä et osaa edes arvata mitä sisälläni tapahtuu, sä et kuule ääneni, hiljaista huutoa, se on ainut mitä olento ei kykene peittämään. Se huuto on vain lause, jonka merkityksen kumoaa tuo olennon hymy. Se lause, jota

Kaipaisin nyt sellaista päivää että päässäni olisi hiljaisuus. Ei tarvitsisi päivästä toiseen keskustella joka asiasta jonkun muun minun kanssa. Ei tarvitsisi pelätä että tuleeko joku muu kehoni hallitsijaksi. Ei tarvitsisi kuin taistella omien ajatuksien kanssa. Kehoni olisi vain minun. Itsetuhoisella on todella voimakas halu viiltää. Saan taas pelätä. Se huutaa pääni sisällä Puolustajalle. Puolustaja huutaa takaisin. Surullinen itkee. Kuuntelija yrittää puhua Surulliselle. Pelokas on metelin vuoksi paniikissa. Sosiaalinen ja Iloinen keskustelee minusta. Uhmakas yrittää saada Itsetuhoisen ja Puolustajan hiljaisiksi. Mutta mites minä? Makaan sängyllä kuunnellen heidän tappelua. Ajatukset jotka tunnistan, liittyvät vihaan, tai inhoon elämääni kohtaan. En halua elää enää. Mutta en halua kuolla? Haluan herätä, unesta joka onkin totta. Haluan nukahtaa, mennä pakoon todellisuutta. Antakaa mulle mahdollisuus siihen, rakkaat muut minät.

Makaan sängyllä, olisi kyllä jo aika ruveta nukkumaan, mutta mieleni on asiasta aivan erimieltä. Tänään päivällä mulle tuli ihan outo kohtaus. Tavallani kuulin kaiken ympärilläni, mutta tavallaan en. Siitä mitä kuulin en ymmärtänyt lähes tulkoon mitään. Tiesin keskustelun aiheen ja puhuin itse suomea, mutten ymmärtänyt mitä muut puhuivat. Toinen korvani oli "kuuro" ja toinen kuuli. Oudointa oli se etten kyennyt reagoimaan. Kuulin kuinka joku sanoi nimeni, useampaan kertaan, mutten vaan kyennyt reagoimaan asiaan.

Istun ja tuijotan betoniseinää. Se on valkoinen, jota maalaukseni koristaa. Päästäni kuuluu ääni, tai onkohan kuitenkin se ajatus joka ei ole omani? Se kuitenkin kaikuu päässäni " lyö pääsi seinään " Raja todellisuudesta alkaa häilymään. Olenko edes olemassa? Elänkö kuitenkin vaan jonkun pään sisällä? Pää nykinyt 30min, tuntuu että järki lähtee tän kanssa. Mieleni ei enää kykene käsittelemään tätä ahdistusta..! Opamoxit naamaan ja sängynpohjalle. Jos tämä auttaisi pään nykimiseen, vaikka se nykii vieläkin, muttei niin pahasti ja pystyn kirjoittamaan.. Haluaisin vaan herätä tästä painajaisesta. En vain jaksaisi enää. En vain jaksaisi millään taistella päivästä toiseen outojen oireiden kanssa. Tällä hetkellä pääni nykii ja jalat on veltot eikä liiku.

Ahdistus ja tuska repii mua riekaleiksi sisältä. Voisin vain huutaa. Iloinen oli paikalla. Nyt se lähti. Meinaa kolmas paniikkikohtaus iskeä päälle. Mä haluan huutaa, mä haluan kiljua, itkeä, ihan mitä vaan että tää paska menisi ohi! Nyt istun täristen kuin haavanlehti, huoneeni lattialla, nurkassa. Heijaan itseäni ees taas. Hengitys on jo paniikin puolella. "nyt äkkiä pois huoneesta!" Iloinen huutaa ja minä tottelen kuin orja. Täällä nyt istun, yhteisissä tiloissa, mieleni sisäisen pahuuden keskellä. Ahdistuksen vankina.

Paniikkikohtaus on nurkan takana. Voimani ovat ihan loppu. Lyyhistyin huoneeni lattialle, haukkoen henkeä. Istun vaan hiljaa, yrittäen nieleskellä kyyneleitä. Haluaisin vain hetken ilman ahdistusta ja pelkoa paniikkikohtauksesta. Tanssin rajalla. Askel oikeaan ja olen todellisuudessa ja askel vasempaan ja olen epätodellisuudessa. Jokin voima vetää mua epätodellisuuteen. Tähtipeitossa elän taas.

Kiljun itselleni pääni sisällä, voin melkein kuulla sen korvieni kautta. Painu helvettiin saatanan Itsetuhoinen! En kestä tätä enempää. Itkien romahdan lattialle, peilin eteen. Nostan pääni, katsoen peiliin, en näe muuta kuin ihmisen, jolla on kuolemaa toivovan silmät.  Rukoilen Henkiä antamaan voimaa taas tämän päivän koettelemukseen. Aaveena edellisestä itsestäni lähden alakertaan. Olen aivan loppu. Nyt kaipaisin Iloisen ottavan kehoni. Saisin edes hetken levätä. Tuijotan, silmissäni kauhua, seiniä. Ahdistus saa ne liikkumaan. Epätodellisuus saa minut irtaantumaan kehostani. Istun sänkyni reunalla, puoliksi. Vasen puoli kehosta on edelleen minun.   Haluan olla yksin. Mutta samalla pelkään olla yksin. Silloin Itsetuhoinen saa parhaat ideat. Silloin se saa parhaat mahdollisuudet yrittää tuhota meidät.

Makaan hiljaa sängylläni. Aivan hiljaa, tuijotan seinää ja susi-pehmolelua halaten. Kuulokkeet on päässäni ja kuuntelen Sanan Rotko-kappaletta. Pahuus velloo, niin mielessäni kuin kehossani. Mun pitäisi mennä kertomaan viiltelystäni. Mutten uskalla, Itsetuhoinen oli liian vahva.. Iloinen auttoi loppujen lopuksi, ottamalla puolet kehostani valtaansa. Sain kerrottua. Itsetuhoisen valta väistyi. Itsetuhoinen naureskelee ja kertoo viilloista. Sen mielestä on hauskaa kun mulla on näin uskomattoman paha olla. Se naureskelee ja kertoo kuinka se osti kaksi terää. Mutta alkaa heti perään rupeaa raivoamaan kun annoin ne pois. Mä haluan eroon tästä viiltelystä!! Mä en jaksa enää kipeitä ja isoja haavoja. Mä en jaksa enää odotella ettei niitä enää voi tikata. MÄ EN JAKSA OLLA JOKU MUU!

Ahdistus ja tuska repii sisintäni liian voimakkaasti. Voisin vaikka huutaa tästä psyykkisestä kivusta! Huutamisen sijaan otan susi-pehmolelun kainalooni ja halaan sitä täysillä. Se ei halaa takaisin, mutta se on kaikki mitä mulla on. Vaikka kosketusta kammoan, välillä tulee sellainen olo, että kaipaan jonkun koskevan, osoittavan todellisuuden ja epätodellisuuden rajan minulle. Vaikka se kosketus yleensä tuntuu pahalta. Mutta kammo rajoittaa tätä. Mä vaan vatvon niitä leposide-kokemuksia. Mä en voi tuntea oloani turvalliseksi jos joku koskee. Mä häpeän itseäni. Mä häpeän olemassa oloani. Hammasta purren yritän pysyä kasassa. Itsetuhoinen huutaa, kuinka olen huono. Kuinka mun pitäsi kuolla. Kuinka mun pitäisi viiltää, raapia, jotakin! Mun pitää tuhota itseni. Keinolla millä hyvänsä. Mun pitää kuolla.

Elämä persoona-helvetissä alkaa käydä hermoilleni. Lähdin lenkille ja dissosioin lenkistä reilu 6 km, ja sitten kun tajusin missä olen, matkaa takaisin tänne kuntoutus kodille oli 10km. Eli kävelin 16,5km yhteensä. En voinnut kääntyä takaisin samaa reittiä kun Uhmakas otti vallan. No sainpahan liikuntaa. Ahdistus on ja pysyy. Milloin tää helvetti loppuu..? Ps. Tein uuden blogin jonne kirjoitan runo-tyylisiä postauksia ja välillä joitain kuvia mitä olen aikaan saanut. www.kivunkasvot.blogspot.fi

" Vain minä valveilla oon, eikä vierelläin ketään, kaikki muut nukkuu.." -Uniklubi Vajoan syvälle mietteisiini. Päässäni on hiljaista. Kaikki nukkuu. Mä oon hereillä ja näin ollen mulla on aikaa miettiä asioita, ilman muiden kommentointia. Tavallani nautin tästä, saan olla rauhassa.  Istun hiljaa sängylläni ja katson kuinka ulkona sataa. Haluaisin lähteä ulos. Tuntea kuinka sade piiskasi kasvojani, valuttaisi ahdistuksen mukanaan pois,  haluan vain juosta vesisateessa. Mutta tässä mä istun, sängyllä, ajatellen asioita jotka olisi parempi vain unohtaa. Miten saisin ne asiat pois mielestäni? Miksi pitää vatvoa asioita joilla ei ole merkitystä? Hiljaisuus mielessäni on ihanaa. On tilaa omille ajatuksille. Vaikken ole läsnä ahdistuksen vuoksi, tunnen silti hiljaisuuden ihanuuden. Ahdistus on kuin helvetti, hiljaisuus päässä taivas. Käännän katseeni tietokoneen näytöstä ikkunaan. Vieläkin sataa, haluan ulos, vesisade tuntuu herättävän mut henkiin. Nyt olen kuin kuoll

Ajatukset pyörii ympyrää. Miksi olen täällä? Onko tämä edes totta? Sisäinen ahdistus sai Iloisen paikalle. Vaikka nauran, yritän kertoa silmilläni ihmisille totuutta. Kaikki menevät hymyn ansaan. You will never see what is inside of me. Oon selvinnyt tämän päivän ilman tarvittavia. Johtuu siitä että päätin eilen etten tänään ota niitä. Yllättävän kivuttomasti on tää päivä mennyt. Koko päivän ollut todella epätodellinen olo. Mä vaan leijun. Mä en koske mihinkään. Mä en tunne tai ajattele mitään. Kurkkuni meinaa taas mennä "tukkoon", tää on jotain aivan kamalaa. Please don't break the silence.. Kuiskaa joku pääni sisältä. Nyt alkoi hiljaisuus pääni sisällä. Kaikki on hiljaa. Ne ovat riehuneet päivän, joten ovat nyt väsyneitä. Pääni tuntuu oudolta.. Kevyeltä.

Mulla on niin uskomattoman paha olla. Makaan sängyllä yrittäen vain hengittää. Heti kun toiminta loppui, ahdistus alkoi heti yrittää tappaa mut. Heti kun mieleeni tuli tilaa, se hyökkäsi. Se kostaa. Olin liian kauan ilman sitä. Anelen armoa siltä, enkö saisi edes päivää olla ilman sitä? Yritän sanoa ääneen kuinka paljon mua ahdistaa, se toppaa sanat kurkkuuni. Se vaivuttaa mut usvaiseen tähtipeittoon. Mä en ole läsnä. Mä olen tähtipeitossa. Otan taas tuon ketun viereeni ja hoen itselleni että miltä se näyttää ja tuntuu. Turhaan. Mutta ehkä parempi olla täällä usvaisessa tähtipeitossa piilossa..? Vaikka ahdistus kantaa tänne usvankin taakse, se jatkaa sisukseni riekaleiksi repimistä. Se muuttuu niin voimakkaaksi että poistun hetkeksi kehostani. Istuin sängyllä kehoni vieressä. Palauduin hetken päästä takaisin. Ja nyt en tiedä, hengitänkö vai en. Olenko elossa vai kuollut? Järkeni vastaa, muttei se kohtaa tuntemuksiani. Pääni sisäinen kaaos yltyy. Sitten se hiljenee ja yltyy uudestaan. S

Makaan sängyllä kippurassa. Psyykkinen kipu on niin voimakas. Kettu-pehmo on suoraan edessäni. Sen nappisilmät tuijottavat mua. Ostin sen koska 8-vuotias osani halusi sen. Onhan se ihana ja siitä voisi olla hyötyä läsnä olossa. Joten yritän palauttaa itseni todelliseen maailmaan sen avulla. Miksen onnistu? Onkohan tämä epätodellisuuden tunne liian voimakas tällähetkellä? Päässäni vallitsee kaaos. Tuntuu kuinka joku, uskoisin että Itsetuhoinen, heittelisi jotain isoa esinettä yrittäen tuhota mieleni seinien rippeet. Äänet kuuluu normaalia kovempana. Normaalisti kuuntelen musiikkia nelosella, nyt ykkönen tuntuu liian kovalta. Yritän vielä kerran palauttaa itseni tähän maailmaan, otan laukustani menthol-pastilleja ja laitan yhden suuhuni. Toivottavasti tämä auttaisi. Olen menettänyt toivoni läsnä olemisen suhteen. Ei tuosta pastillista ole mitään hyötyä. Milloin tää olo väistyy? Mä en edes muistanut kuinka kamalaa tää ahdistus on. Tuntuu kuin sisältä joku repisi mua riekaleiksi. Oikeast

Istun sängyllä, tuijottaen kettu-pehmolelua. Se lelu on pääni sisällä olevalle lapselle todella tärkeä. Yritän keskittyä pehmoleluun. Pysyä tässä hetkessä. Ahdistus ja häpeä velloo sisälläni. Häpeän sitä eilisen viiltelyä. Mun olisi pitänyt olla vahvempi. Mä en olisi saanut antaa Itsetuhoiselle niin suurta valtaa. Ahdistus alkaa vaivuttamaan mua toiseen maailmaan. Tähtipeitto tihenee. En just nyt koe tarvitsevani tätä. Voisinko joskus olla paikalla vaikka ahdistaa? Otan pehmolelun käteeni ja kerron itselleni ääneen millainen se on. "Se on pehmeä, se on väriltään punaruskea ja siinä on valkoista. Sillä on pörröinen häntä" Ei auttanut. Tähtipeitossa olen taas vaihteeksi. Tämä on nyt tosi voimakkaana, en näe kunnolla kauas.

Tämä meni ihan vitun hienosti.. Kiitos Itsetuhoinen.. Olin taas päivystyksessä.. 17 tikkiä. Se mitä pelkäsin toteutui. Itsetuhoinen osti terän ja viilsi. Kun palasin itse kehooni, menin sanomaan ohjaajille. Päivystys keikka tuli taas.. Itsetuhoinen kertoo viillosta mulle. Se oli koskenut laskimoon. Siitä melkein näkyi jänteet. Tai tämän käsityksen sain lääkärin puheesta.

Viillä. Viillä. Viillä. HELVETTI NYT VIILLÄT!! Kaikuu käsky päässäni. Itsetuhoinen vaatii viiltämään. En taida olla riittävän vahva taistelemaan sitä vastaan. Mieliala on alkanut laskemaan. Ahdistaa. Persoonilla on liikaa valtaa. Pelkään että hankimme terän. Ahdistus repii sisuskalujani riekaleiksi. En muistanutkaan kuinka kamala tää tunne on. Yritän upottaa ahdistuksen musiikkiin. Ei ainakaan vielä ole auttanut. Haluan eroon tästä olosta. Näistä tunteista. Kaikesta. Miksi tämä menee aina näin? Yksi oire väistyy, (tässä tapauksessa psykoottiset oireet) niin toinen nostaa päänsä? Nyt rupee taas syöminen takkuilemaan. Haluan laihtua lisää. Haluaisin saada painon tippumaan alipainon puolelle.