Nimetön

Ahdistus ja tuska repii sisintäni liian voimakkaasti. Voisin vaikka huutaa tästä psyykkisestä kivusta!
Huutamisen sijaan otan susi-pehmolelun kainalooni ja halaan sitä täysillä. Se ei halaa takaisin, mutta se on kaikki mitä mulla on. Vaikka kosketusta kammoan, välillä tulee sellainen olo, että kaipaan jonkun koskevan, osoittavan todellisuuden ja epätodellisuuden rajan minulle. Vaikka se kosketus yleensä tuntuu pahalta. Mutta kammo rajoittaa tätä. Mä vaan vatvon niitä leposide-kokemuksia. Mä en voi tuntea oloani turvalliseksi jos joku koskee.
Mä häpeän itseäni. Mä häpeän olemassa oloani. Hammasta purren yritän pysyä kasassa. Itsetuhoinen huutaa, kuinka olen huono. Kuinka mun pitäsi kuolla. Kuinka mun pitäisi viiltää, raapia, jotakin! Mun pitää tuhota itseni. Keinolla millä hyvänsä. Mun pitää kuolla.